Jönköpingin sovinto (myös Jönköpingin välitystuomio) oli Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpoikan ja hänen poikansa Eerikin välinen sopimus, joka julistettiin Jönköpingissä 28. huhtikuuta 1357. Sopimus päätti aseellisen kamppailun, jonka Eerik oli tukenaan osa aatelistoa aloittanut isänsä neuvonantajaa Bengt Algotssonia vastaan lokakuussa 1356.
Tausta Eerik oli nimetty Ruotsin kruununperijäksi jo vuonna 1344, mutta hänellä ei ollut osaa valtakunnan hallinnossa. Konfliktin taustalla oli se, että Maunu korotti suosikkinsa Bengt Algotssonin noin vuonna 1353 Hallannin ja Suomen herttuaksi. Maunu antoi hänelle aseman kuninkaan lähimpänä miehenä hallinnossa, erityisvaltuuksin Skånen käskynhaltijana. Nimitys oli poikkeuksellinen, sillä aiemmat Ruotsin herttuat olivat kaikki kuuluneet kuningashuoneeseen.
Korotus herätti tyytymättömyyttä sekä Eerikissä että ylimyksissä, jotka eri syistä vastustivat Bengt Algotssonia, ja yhdisti heidät toimintaan, joka kohdistui ensisijaisesti herttuaan mutta väistämättä myös kuningas Maunuun. Toiminta käynnistyi julistuksella Kalmarissa 17. lokakuuta 1356.
Historioitsija August Aronsson on kyseenalaistanut Eerikin toiminnan kutsumisen "kapinaksi" (ruots. uppror) ja ehdottanut, että se tulisi ymmärtää pikemminkin terävästi muotoiltuna protestina. Aronssonin mukaan Eerik itse väitti Bengt Algotssonin ja tämän lähipiirin kavaltaneen hänen isänperintönsä.
Valloitettuaan Varbergin ja karkotettuaan Bengt Algotssonin Eerik pakotti Maunun solmimaan 14. tammikuuta 1357 Lödösessä sopimuksen, jonka mukaan kiista ratkaistaisiin Eerikin liittolaisten suorittamalla välitystuomiolla.
Sopimus Sopimus julistettiin Jönköpingissä 28. huhtikuuta 1357 herttua Albrekt II Mecklenburgilaisen ja kreivi Adolf Holsteinilaisen toimesta. Itse asiakirja laadittiin Jönköpingin linnassa, mutta se luettiin julkisesti Jönköpingin fransiskaaniluostarin kuorissa läsnä ollen Lundin arkkipiispa Jakob, Orkneysaarten jaarli Erengisle sekä muita todistajia. Albrekt oli vuodesta 1336 naimisissa Maunun sisaren Eufemia Eerikintyttären kanssa, ja molemmat välimiehet olivat lisäksi olleet Eerikin omia liittolaisia juuri päättyneessä kamppailussa. Kumpikaan ei siis ollut puolueeton osapuoli.
Sisällöltään sopimus oli olennaisesti muodollinen vahvistus valtakunnan jaosta, josta isä ja poika olivat jo sopineet keskenään, ja jossa valtakunnanneuvosto toimi ratkaisevana osapuolena, sekä täydentäviä määräyksiä. Näihin kuului muun muassa lauseke, jonka mukaan Skånen hankintaan liittyvät asiakirjat oli luovutettava valtakunnanneuvoston valiokunnalle, sekä Maunun lupaus siitä, että Bengt Algotsson karkotettaisiin maasta pysyvästi. Historioitsija Aronsson on todennut, että sopimus oli isän ja pojan välisestä arvoerosta huolimatta muodoltaan tasavertaisten osapuolten välinen sovinto eikä alistuminen, koska Maunu itse antoi sitoumukset ja takuut.
thumb|Historiallinen kartta Maunu Eerikinpojan ja Eerik Maununpojan valtakunnanjaosta 1357
Tuomiolla Eerikille myönnettiin Skåne, Blekinge, eteläinen Halland, Småland Finnvedeniä lukuun ottamatta, Östergötland sekä koko Itämaa — alueita nykyisen Suomen ja Venäjän puolella — eli koko Turun hiippakunta (omnes terras Osterlandiarum, videlicet totam diocesin Aboensem), kun taas Maunu piti loput valtakunnasta. Korvauksena välitystuomarin tehtävästä kreivi Adolf sai vuotuisen osuuden Skanörin tullituloista, ja herttua Albrekt kruunun tulot kolmen vuoden ajalta Taalainmaalta, Kopparbergetiltä ja kolmelta Fjärdhundran kihlakunnalta.
Jälkiseuraukset Jako neuvoteltiin uudelleen samana vuonna 22. marraskuuta. Tällöin Eerik sai lisäksi Tukholman linnan sekä suuren osan Sveanmaata kahdeksi vuodeksi, isän ja pojan yhteishallinnon muodossa näiden alueiden yli. Eerik kuoli 20. kesäkuuta 1359, minkä jälkeen Maunusta tuli jälleen Ruotsin ja Skånen yksinvaltias.
Lähteet
Luokka:Ruotsin historia Luokka:Ruotsin poliittinen historia Luokka:Suomen historia Luokka:Suomen poliittinen historia Luokka:Ruotsin keskiaika Luokka:Suomen keskiaika