Eratosthenesta vastaan (, ), pidemmin Eratosthenesta, kolmenkymmenen tyrannin jäsentä, vastaan, jonka Lysias itse piti (), on Lysiaan kirjoittama ja itse pitämä oikeuspuhe, joka on suunnattu kolmeenkymmeneen tyranniin kuulunutta Eratosthenesta vastaan. Puheen numero Lysiaan puheiden joukossa on 12.
Historia
Ateenaa vuosina 404–403 eaa. hallinnut spartalaismielinen oligarkia, niin kutsutut kolmekymmentä tyrannia, oli surmauttanut Polemarkhoksen, Lysiaan veljen. Eratosthenes, yksi oligarkeista, oli se, joka pidätti Polemarkhoksen ja vei hänet vankilaan. Tässä puheessa Lysias syyttää itse puhujana toimien Eratosthenesta Polemarkhoksen murhasta ja yleisemmin osuudesta tyranniaan.
Oikeudenkäynnin menettelytavan muoto
Eratostheneen kohtaaman syytteen muoto olisi voinut olla joko tavallinen murhasyyte, tai sitten häntä olisi voitu syyttää siinä yhteydessä, kun hän astui esiin tekemään tiliä virantoimituksestaan yhtenä kolmestakymmenestä. Ensin mainitussa tapauksessa on kuitenkin Richard C. Jebbin mukaan vaikea sanoa, missä tuomioistuimessa oikeudenkäynti olisi pidetty. Selvästi se ei ollut Areiopagin neuvosto. Jos kyseessä oli Delfinion, Eratostheneen olisi täytynyt vedota johonkin henkirikoksen oikeuttavaan perusteeseen; mutta hän myöntää syyllisyytensä ja siirtää vastuun virkaveljilleen.Lysias: Eratosthenesta vastaan 24. Jos taas kyseessä oli tavallinen heliastinen tuomioistuin yhdentoista johdolla, olisi yhdentoista täytynyt suorittaa pidätys (); mutta tällaista ei näytä tapahtuneen.
Jälkimmäinen oletus tuottaa vähemmän vaikeuksia. Vuoden 403 eaa. armahduslaissa oli erityinen kohta, joka sulki armahduksen ulkopuolelle kolmekymmentä tyrannia, heidän seuraajansa kymmenen sekä heitä palvelleet yksitoista. Kuka tahansa heistä saattoi kuitenkin tulla armahdetuksi, jos hän suostui julkiseen tutkintaan ja tuli siinä vapautetuksi. Kun oligarkia lopullisesti kukistui, Feidon ja Eratosthenes olivat ainoat sen jäsenet, jotka jäivät Ateenaan. Koska he uskalsivat tehdä näin, heidän täytyi käyttää hyväkseen mahdollisuutta antaa tili virastaan. Lysiaalla ei olisi voinut olla parempaa tilaisuutta esittää syytteensä kuin julkinen tutkinta Eratostheneen toiminnasta.
Kaksi seikkaa itse puheessa viittaavat siihen, että se pidettiin juuri tällaisessa yhteydessä. Ensinnäkin puheen yleinen laajuus: se käsittelee kaupungin anarkian vaiheita laajemmin ja yleisemmin kuin olisi luontevaa, jos kyse olisi yksinomaan tavallisesta murhasyytteestä. Vain puheen ensimmäinen kolmannes koskee Polemarkhosta; sen jälkeen hänen nimeään ei mainita enää lainkaan, ei edes loppupuheessa. Sen sijaan keskitytään yksinomaan Eratostheneen poliittisiin rikoksiin. On myös huomionarvoista, että alussa Lysias puhuu monikossa ”syytetyistä” ja heidän vihamielisyydestään Ateenaa kohtaan, ikään kuin Eratosthenes olisi samassa asemassa useiden muiden kanssa.
Toiseksi on huomattava eräs ilmaus puheen kohdassa 37. Siinä puhuja sanoo tehneensä kylliksi osoittamalla, että syytetyn syyllisyys ulottuu tasolle, jolla kuolemanrangaistus on ansaittu. Hän ei olisi sanonut näin, jos kuolema olisi ollut väistämätön seuraus tuomiosta. Sen sijaan tällainen ilmaus sopii hyvin tilanteeseen, jossa syyte esitettiin muiden joukossa Eratostheneen antaessa tiliä virastaan, ja jossa kysymyksenä oli, minkälaisen rangaistuksen – jos minkään – hän joutuisi kärsimään.
Ajoitus
Puheen ajoituksen täytyy olla vuosi 403 eaa., Eukleideen arkonttivuosi. Paettuaan Ateenasta kolmekymmentä tyrannia pitivät lyhyen aikaa hallussaan Eleusista. Pian demokratian palauttamisen jälkeen tehtiin sotaretki Eleusiihin; kolmenkymmenen kenraalit, jotka tulivat ulos pyytämään neuvottelua, vangittiin ja surmattiin, ja tyrannit pääasiallisine kannattajineen pakenivat Attikasta.Ksenofon: Hellenika 2.4.43. Puheesta käy kuitenkin selvästi ilmi, että tätä sotaretkeä ei ollut vielä tehty.Lysias: Eratosthenesta vastaan 80.
Lisäksi Lysias puhuttelee puheessa peräkkäin kahta erillistä ryhmää – ”kaupungin miehiä”, jotka olivat jääneet Ateenaan tyrannien aikana, ja ”Pireuksen miehiä”.Lysias: Eratosthenesta vastaan 92–. Jebb huomauttaa, että raja näiden välillä saattoi olla näin jyrkkä vain silloin, kun puoluekuntien välinen sota oli aivan tuore; ei enää kahta tai kolmea vuotta myöhemmin, jolloin maanpakolaiset ja oligarkit olivat jo pitkään sulautuneet uudelleen yhdeksi kansalaisyhteisöksi. Toki Ateenassa muistettiin vuosikausia, kuka oli ollut milläkin puolella, mutta puheessa, joka olisi pidetty vaikkapa vuonna 400 eaa., ei ”kaupungin miehiä” ja ”Pireuksen miehiä” puhuteltaisi enää erikseen ikään kuin he edelleen muodostaisivat kaksi erillistä leiriä.
Oikeudenkäynnin tulos
Oikeudenkäynnin lopputulosta ei tiedetä. Koska syytetyllä oli ilmeisesti vahvaa tukea ja koska Lysias valittaa vaikeuksista, joita hänellä oli ollut löytää todistajia joihinkin keskeisimpiin seikkoihin, on todennäköistä, ettei ainakaan kuolemanrangaistusta langetettu.
Sisältö
Puhe jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen ja lyhyempi osa (kohdat 1–36) käsittelee Eratosthenesta vastaan nostettua erityistä syytettä; toinen osa (kohdat 37–100) hänen poliittista luonnettaan ja ylipäätään kolmenkymmenen tyrannin rikoksia.
Osa I (1–36)
Puhujana toimiva Lysias sanoo, ettei vaikeus ole siinä, miten aloittaa, vaan siinä, mihin lopettaa. Tavallisesti syyttäjän odotetaan osoittavan, että hänellä on jokin henkilökohtainen motiivi vihamielisyyteen syytettyä kohtaan. Tässä tapauksessa olisi kuitenkin luontevampaa kysyä, mikä motiivi syytetyllä ja hänen tovereillaan on ollut vihamielisyyteen Ateenaa kohtaan (kohdat 1–3).
Tämän jälkeen puhuja siirtyy oikeuspuheille tyypilliseen kertomukseen tapahtumista. Hänen isänsä oli Perikleen kutsusta asettunut Ateenaan metoikiksi ja elänyt siellä rauhassa kolmekymmentä vuotta. Perhe ei ollut joutunut minkäänlaisiin vaikeuksiin ennen kolmenkymmenen tyrannin aikaa. Theognis ja Peison, jotka kuuluivat tähän hallintoon, ehdottivat politiikkaa, jossa metoikkeja ryöstettiin. Nämä kaksi miestä kävivät ensin Lysiaan ja hänen veljensä kilpitehtaalla ja laativat luettelon orjista. Sen jälkeen he tulivat Lysiaan asuntoon ja ottivat kaiken käteisen rahan, noin kolme talenttia. Lysias onnistui livahtamaan heidän käsistään ja pakeni ystävänsä luo Pireukseen; sitten kuultuaan, että Eratosthenes oli tavannut hänen veljensä Polemarkhoksen kadulla ja vienyt hänet vankilaan, hän pakeni yöllä Megaraan. Polemarkhos sai kolmenkymmenen tyrannin tavanomaisen käskyn – juoda myrkkykatkoa – ja hänet haudattiin kerjäläisen tavoin. Vaikka hän ja Lysias olivat tuottaneet näin runsaan saaliin, jopa korvarenkaat revittiin hänen vaimonsa korvista (19). Polemarkhoksen murhaaja oli Eratosthenes (4–23).
Tämän jälkeen Eratosthenesta ristikuulustellaan lyhyesti:
Puhuja kommentoi näitä vastauksia tuohtuneena. Jos Eratosthenes olisi todella vastustanut tuomiota, häntä ei olisi valittu pidätyksen toimeenpanijaksi. Hän oli itse yksi kolmestakymmenestä eikä hänellä ollut mitään pelättävää. Kaikki olosuhteet kumoavat hänen teeskennellyn hyväntahtoisuutensa: sen sijaan että hän olisi tyytynyt käyntiin Polemarkhoksen talossa, hän tarttui tähän kadulla; hän ei antanut mitään ystävällistä varoitusta etukäteen. Jos on totta, että hän vastusti tuomiota, hänen on ainakin näytettävä toteen, ettei hän tehnyt pidätystä – tai ettei hän tehnyt sitä julmalla tavalla. Lopuksi tuomareita muistutetaan siitä, kuinka suuri esimerkillinen merkitys heidän ratkaisullaan on sekä kansalaisille että ulkomaalaisille. Arginusain voiton saavuttaneiden kenraalien kohtalo asetetaan vastakkain niiden ansioiden kanssa, jotka hyötyivät Aigospotamoin tappiosta. Jos edelliset joutuivat kuolemaan, mitä ansaitsevat nämä? (24–36.)
Osa II (37–100)
Enempää ei ole puhujan mielestä tarpeen sanoa: Eratostheneen syyllisyys on jo osoitettu kuolemanrangaistuksen arvoiseksi. Mutta jotta hän ei vetäisi puolustuksekseen esiin mennyttä elämäänsä, se on paljastettava. Ensimmäisen oligarkian aikana (neljänsadan oligarkia, 411 eaa.) hänen oli paettava Hellespontokselta epäonnistuttuaan yrityksessään turmella siellä olevien ateenalaisten alusten demokraattiset miehistöt. Ateenan tappion jälkeen (405 eaa.) hän ja Kritias olivat ensimmäisinä viiden eforin joukossa ja sittemmin kolmenkymmenen tyrannin keskuudessa. Ehkä hän sanoo totelleensa kolmeakymmentä pelosta. Ei – Therameneeen asiassa hän uskalsi vastustaa heitä. Mutta tämä vastustus ei ollut isänmaallista; kaikki kolmenkymmenen keskinäiset riidat olivat itsekkäitä. Niin sanottua maltillista puoluetta, johon Theramenes kuului, edusti myöhempi kymmenen neuvosto. Ja kymmenen ei edistänyt rauhaa, vaan kävi maanpakolaisia vastaan ankarampaa sotaa kuin kolmekymmentä (kohdat 37–61).
Theramenes on se mies, jonka puolustamisesta Eratosthenes ottaa itselleen kunnian. Voidaan kuvitella, kuinka innokkaasti hän olisi vaatinut ystävyyttä Themistokleen kanssa, joka rakensi Ateenan muurit, jos hän ylpeilee ystävyydellä Therameneen kanssa – sen, joka ne purki. Theramenes, ollessaan ensimmäisen oligarkian jäsen, petti omat lähimmät ystävänsä Antifonin ja Arkheptolemoksen; Aigospotamoin taistelun jälkeen hän ryhtyi neuvottelemaan rauhasta, jonka tarkoitus oli säilyttää kaupungin kunnia, ja silti juuri hän ehdotti Spartassa, että Ateena menettäisi muurinsa ja laivastonsa; juuri hän ajoi Drakontideen esitystä kolmenkymmenen perustamisesta; ja juuri tätä miestä – Ateenan kahdesti orjuuttajaa – Eratosthenes kerskuu puolustaneensa! (62–78.)
Puhujan mielestä tämä ei ole laupeuden aika. Mies, joka tuomitsi ilman oikeudenkäyntiä niiden isät, pojat ja veljet, jotka nyt häntä tuomitsevat, ei ansaitse edes oikeudenkäyntiä. Hänen avustajansa eivät voi vedota mihinkään ansioihin, eivät hänen ansioihinsa eivätkä omiinsa. Hänen todistajansa erehtyvät luullessaan voivansa suojata kuolemanvaaralta miehiä, jotka tekivät hautajaisiin osallistumisesta hengenvaarallista. He sanovat, että Eratosthenes oli vähiten syyllinen kolmestakymmenestä. Pääseekö hän vapaaksi siksi, että koko Kreikassa on vain kaksikymmentäyhdeksän häntä pahempaa rikollista? (79–91.)
Puhuja kääntyy nyt ensin niiden puoleen, jotka jäivät Ateenaan anarkian aikana, sitten Pireuksesta palanneiden maanpakolaisten puoleen – puhuen ikään kuin hänen edessään olisi kaksi selvästi erillistä ihmisjoukkoa. Hän muistuttaa kumpaakin ryhmää niiden erityisistä syistä vihata kolmeakymmentä. ”Kaupungin miesten” tulisi vihata tuota despotiaa, sillä se jakoi heidän kanssaan vain häpeänsä ja pakotti heidät epäpyhään keskinäiseen riitaan. ”Pireuksen miesten” tulisi vihata sitä, koska se julisti heidät lainsuojattomiksi, vainosi heitä, repi heidät irti isänmaasta ja sukulaisista. Jos se olisi voittanut, mikään turvapaikka ei olisi heitä suojellut, mikään ei olisi pelastanut heidän lapsiaan kotona häväistykseltä tai ulkomailla orjuudelta. Mutta turhaa on puhua siitä, mitä olisi voinut tapahtua: se, mikä on tapahtunut, on sanoinkuvaamatonta. Sen voi vain tuntea – tuntea rajattomana mielipahana niiden pyhäköiden vuoksi, jotka nämä miehet häpäisivät, kaupungin vuoksi, jonka he nöyryyttivät, ja kuolleiden vuoksi, jotka nyt kuuntelevat nähdäkseen, kostavatko tuomarit heidän puolestaan. (92–100.)
Arviointia
Puhe Eratosthenesta vastaan on Jebbin mukaan asetettava ensimmäiselle sijalle Lysiaan säilyneistä puheista. Niissä kahdessa osassa, joihin se luonnollisesti jakautuu, puhe yhdistää ehkä ainutlaatuisella tavalla kaksi erilaista kaunopuheisuuden tyyliä: ensiksi yksityisen oikeudenloukkauksen hyvitysvaatimuksen suorapuheinen vakavuus, sitten poliittisen syytteen ylevä kiivaus. Puheen voima näkyy parhaiten kahdessa jaksossa, jotka merkitsevät sen ääripäitä – toisaalta Polemarkhoksen pidätyksen kuvaus, joka virtaa lähes herodotoslaisen kertomuksen tavoin; toisaalta intohimoinen vetoomus niihin kahteen ihmisryhmään, jotka olivat kärsineet kolmenkymmenen tyrannin vallasta – koottuna kaikkien mitä viimeistellymmän retoriikan keinojen avulla.