Suomen presidentinvaalin 1956 voitti Maalaisliiton ehdokas, pääministeri Urho Kekkonen. Hän löi valitsijamiesten suorittaman vaalin kolmannella kierroksella SDP:n ehdokkaan, puhemies K.-A. Fagerholmin äänin 151–149. Kekkosella oli valitsijamiesten joukossa 150 tunnettua kannattajaa, ja myöhemmin on esitetty monia arvailuja siitä, kuka Fagerholmin leiristä antoi ”ratkaisevan äänen” Kekkoselle.
Kokoomuksen ehdokkaana oli entinen pääministeri Sakari Tuomioja, RKP:n ehdokkaana toinen entinen pääministeri Ralf Törngren, SKDL:n ehdokkaana kansanedustaja Eino Kilpi ja Suomen Kansanpuolueen ehdokkaana Helsingin ylipormestari Eero Rydman. Myös 85-vuotias istuva presidentti J. K. Paasikivi tuotiin toisella äänestyskierroksella mukaan vaaliin niin sanottuna mustana hevosena, mutta Kekkosta Neuvostoliiton toiveen mukaisesti tukenut SKDL sai taktisella äänestyksellä estettyä Paasikiven pääsyn kolmannelle kierrokselle.
Tämä oli toinen kahdesta kerrasta, kun Suomen presidentinvaali ratkesi pienimmällä mahdollisella enemmistöllä; ensimmäinen kerta oli vuoden 1931 vaali.
Ehdokasasettelu ja vaalikamppailu
J. K. Paasikivi oli toisen presidenttikautensa päättyessä jo 85-vuotias, joten pidettiin yleisesti selvänä, ettei hän enää pyrkisi kolmannelle kaudelle. Paasikivi ei ottanut julkisesti kantaa seuraajaansa eikä tehnyt poliittista testamenttia. Suomen kansainvälien asema oli Paasikiven kauden lopulla vahvistunut merkittävästi Suomen päästyä Yhdistyneiden kansakuntien ja Pohjoismaiden neuvoston jäseneksi. Lisäksi vuoden 1956 alussa Neuvostoliitto palautti Porkkalan vuokra-alueen Suomelle, minkä katsottiin yleisesti kruunanneen vanhan valtiomiehen elämäntyön; luovutusasiakirja allekirjoitettiin Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä pari viikkoa presidentinvaalin valitsijamiesvaalien jälkeen. Kaikki kuusi eduskuntapuoluetta valitsivat hyvissä ajoin omat presidenttiehdokkaansa, joista jokainen oli ollut läheisessä yhteistyössä Paasikiven kanssa.
Maalaisliitto asetti joulukuussa 1954 ehdokkaakseen pääministeri Urho Kekkosen. Hän sai puoluevaltuuskunnan kokouksessa 62 ääntä, kansanedustaja Viljami Kalliokoski 10 ja puolueen puheenjohtaja V. J. Sukselainen 3.Tuomo Polvinen: Paasikivi, presidentinvaalit ja Porkkala 1954-1956 Teoksesta J. K. Paasikivi: Valtiomiehen elämäntyö 5 (WSOY, Helsinki 2003). J. K. Paasikivi -sivusto. Viitattu 9.3.2024. Kekkonen ei saanut koko puolueen tukea; jo aiemmin joukko hänen vastustajiaan oli perustanut hänen presidentiksi pääsynsä estämiseksi ”Kerho 56” -nimisen salaseuran, johon kuului myös maalaisliittolaisia.Petri Nummivuori: Nuori konservatiivi: Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956, s. 435–439, 449–452, 469–478, 480. Helsingin yliopiston väitöskirja 2006. Teoksen verkkoversio (Internet Archive) Kekkosen vastustajat pitivät Kalliokosken nimeä esillä ”varaehdokkaana”, joka voitaisiin vielä vaihtaa Kekkosen tilalle, ja tästä povattiin mustaa hevosta tai Kekkosen ääniä hajottavaa kilpailevan listan ehdokasta.Majander 2010, s. 145. Kekkonen osallistui syyskuussa 1955 Paasikiven Moskovan-neuvottelumatkaan, jossa Porkkalan palautuksesta sovittiin, ja Kekkosen kampanjassa palautus esitettiin suurelta osin hänen ansionaan. Tässä yhteydessä alettiin käyttää nimitystä Paasikiven–Kekkosen linja. Osa Maalaisliiton vaalipropagandasta vihjaili, että Kekkonen voisi presidenttinä saada jopa menetetyn Karjalankin takaisin.
Koska Paasikiven ei oletettu enää aikovan jatkaa, kokoomus tunnusteli ehdokkaakseen muun muassa akateemikko A. I. Virtasta ja arkkipiispa Ilmari Salomiestä, jotka kuitenkin kieltäytyivät. Myös entinen kansanedustaja ja ministeri Arvi Ahmavaara sai kannatusta puolueen piirissä. Huhtikuussa 1955 kokoomuksen puoluekokous hyväksyi puoluevaltuuston suosituksesta ehdokkaaksi Suomen Lontoon-suurlähettilään ja entisen pääministerin Sakari Tuomiojan. Hän ei kuulunut kokoomukseen vaan Vapaamielisten Liitto -nimiseen pienpuolueeseen, joka tuki myös hänen ehdokkuuttaan vaaliliitossa kokoomuksen kanssa. Tuomiojalla arveltiin olevan mahdollisuus laajempaan kannatukseen kuin kokoomuksen omilla nimillä.
SDP:n presidenttiehdokkaaksi valittiin puhemies K.-A. Fagerholm, joka voitti kesäkuun 1955 puoluekokouksessa järjestyssä neuvoa-antavassa ”koeäänestyksessä” täpärästi puolueen entisen puheenjohtajan Väinö Tannerin. Koeäänestyksen tarkkaa tulosta ei ilmoitettu puoluekokoukselle; useiden henkilöiden muistelmien mukaan Fagerholm olisi saanut yhden äänen enemmän kuin Tanner, mutta myöhemmän selvityksen mukaan kokousedustajien äänet jakautuivat 99–97 Tannerin hyväksi ja ratkaisevat mandaattiäänet 29 501 – 29 465 Fagerholmin hyväksi.Mikko Majander: Kylmän sodan ja ristiriitojen puolue: SDP:n historia 4: 1952–1957, s. 278–279. Siltala, Helsinki 2022. Tannerilla oli kannatusta myös eräissä oikeistopiireissä, sillä hän oli tunnetusti Neuvostoliiton ja kommunistien suuntaan taipumaton. Aina presidentinvaalin kynnykselle saakka monet joko toivoivat tai pelkäsivät, että hänestä voisi vielä tulla musta hevonen.Majander 2010, s. 84–85, 87–93.
Tannerin mahdollisen ehdokkuuden estämiseksi Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) oli ehdottanut SDP:lle vasemmiston yhteisehdokkaan asettamista, mikä ei saanut lainkaan vastakaikua. SKDL:n ehdokkaaksi tuli sitten Eino Kilpi.
Vaalikamppailu oli kaikkia aiempia repivämpi, kiivaampi ja kovasanaisempi eikä siinä kaihdettu myöskään puuttumista ehdokkaiden henkilökohtaisiin ominaisuuksiin.Sivonen, Lauri: Presidentin tekemiset, s. 31–32. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982. Erityisen rajusti hyökättiin Maalaisliiton ehdokasta Urho Kekkosta vastaan. Helsinkiläinen bulevardilehti Sensaatio Uutiset suorastaan erikoistui levittämään skandaalinkäryisiä juttuja tämän yksityiselämästä. Kekkosen nimen ympärillä velloneisiin huhuihin kiinnitti huomiota muiden muassa tohtori Eirik Hornborg, joka vaati Hufvudstadsbladetissa toukokuussa 1955 julkaisemassaan kirjoituksessa Kekkosta joko nostamaan kanteen Sensaatio Uutisia vastaan tai luopumaan ehdokkuudestaan. Kekkonen ei tehnyt kumpaakaan, vaan toimitti julkisuuteen tiedotteen, jossa hän kommentoi huhukampanjaa lyhyesti ja ilmoitti, ettei aikonut enää puuttua asiaan.Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 840–843. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987. Kesken vaalitaistelun MTK päätti nostaa huomattavasti maataloustuotteiden hintoja. Pääministeri Kekkonen ei reagoinut siihenkään millään lailla.
Lähes kaikkien ehdokkaiden taustoista etsittiin ja löydettiin aseita vastustajien käsiin. K.-A. Fagerholmia parjattiin siitä, että hän oli eronnut kirkosta, Sakari Tuomiojaa puolestaan siitä, että hänen vaimonsa Vappu Tuomioja ei kuulunut kirkkoon ja oli lisäksi kommunistina tunnetun Hella Wuolijoen tytär.Majander 2010, s. 76. Vain kansanpuolueen ehdokas, ylipormestari Eero Rydman jäi kampanjoinnissa miltei huomaamattomaksi.
Valitsijamiesten vaalit käytiin 16.–17. tammikuuta 1956. Maalaisliitto ja kokoomus menestyivät selvästi paremmin kuin vuoden 1954 eduskuntavaaleissa, SDP, SKDL ja erityisesti kansanpuolue taas heikommin. Tuomiojan vaaliliiton on arveltu saaneen ääniä kansanpuolueen kannattajilta.Majander 2010, s. 180.
Kampanjatunnukset
Suomen Sosialidemokraattinen Puolue: Fagerholm − Kansan mies kansan johtoon Maalaisliitto (Urho Kekkonen): Teot puhuvat − Sinun äänesi ratkaisee Eino Kilven vaaliliitto: Rauhan mies presidentiksi Suomen Kansanpuolue: Eero Rydman Tasavallan Presidentiksi Kansallinen Kokoomus: Presidentiksi Tuomioja − lakimies, talousmies, valtiomies Ruotsalainen Kansanpuolue: Törngren − President Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1957, s. 138−139. Helsinki: Otava, 1956.
Vaalitulokset Valitsijamiesten vaalit
Äänioikeutetut2 597 738+110 508 Äänestysaktiivisuus 73,4 % +9,6
VaaliliittoPuolueValitsija-miehetÄänetLukumääräOsuusUrho Kekkosen kannattajatMaalaisliitto88510 78326,93 %K.-A. Fagerholmin kannattajatSuomen Sosialidemokraattinen Puolue72442 40823,33 %Sakari Tuomiojan kannattajatA+B57372 97319,66 %A Kansallinen Kokoomus54340 31117,94 %B Vapaamielisten Liitto332 6621,72 %Eino Kilven kannattajatSuomen Kansan Demokraattinen Liitto56354 57518,69 %Ruotsalainen kansanpuolue 20130 1456,86 %Eero Rydmanin kannattajatSuomen Kansanpuolue785 6904,52 %Kirjoitetut listat810,00 %Yhteensä3001 896 655100 %Lähde: Suomen virallinen tilastoSuomen virallinen tilasto 29 A, 25, s. 5, 7, 48.
Valitsijamiehistä 39 oli naisia.Majander 2010, s. 75.
Luettelo valitsijamiehistä
Eniten ääniä saaneet valitsijamiesehdokkaat
SijaEhdokasPuolueÄänetVaalipiiri1Väinö LeskinenFagerholmin vaaliliitto11 195Helsingin kaupungin vaalipiiri2Jussi SaukkonenTuomiojan vaaliliitto10 551Turun läänin eteläinen vaalipiiri3Väinö TannerFagerholmin vaaliliitto9 445 Helsingin kaupungin vaalipiiri4Teuvo AuraTuomiojan vaaliliitto8 584Helsingin kaupungin vaalipiiri5Olavi KajalaFagerholmin vaaliliitto8 163Hämeen läänin eteläinen vaalipiiri6Esa KaitilaRydmanin vaaliliitto7 951Helsingin kaupungin vaalipiiri7Tyyne Leivo-LarssonFagerholmin vaaliliitto7 930Helsingin kaupungin vaalipiiri8Sylvi-Kyllikki KilpiKilven vaaliliitto7 671Helsingin kaupungin vaalipiiri9Oskari LehtonenTuomiojan vaaliliitto7 455Hämeen läänin eteläinen vaalipiiri10Hertta KuusinenKilven vaaliliitto7 118Uudenmaan läänin vaalipiiriLähde:
Valitsijamiesten suorittama vaali EhdokasPuolue1.kierros2.kierros3.kierrosUrho KekkonenMaalaisliitto88102151K. A. FagerholmSDP72114149J. K. PaasikiviKokoomus--84--Sakari TuomiojaKokoomus, VL 57----Eino KilpiSKDL56----Ralf TörngrenRKP20----Eero RydmanKP7--Lähde: Tasavallan presidentin kansliaPresidentinvaalit 1919-2006 (Tasavallan presidentin kanslia)
Neuvostoliiton toimet Neuvostoliitto kannatti alkuaan Paasikiven uudelleenvalintaa hänen korkeasta iästään huolimatta, sillä vain hänen katsottiin nauttivan tarpeeksi suurta kannatusta Neuvostoliiton vastustamien ehdokkaiden kuten Tannerin torjumiseksi. Kesäkuussa 1955 Neuvostoliiton suurlähettiläs Viktor Lebedev ilmoitti Paasikivelle, että tämän toivottiin vielä jatkavan presidenttinä. Paasikiven omakin kiinnostus heräsi, joten pääministeri Kekkonen tunnusteli syksyllä mahdollisuutta jatkaa poikkeuslailla Paasikiven presidenttikautta kuudella vuodella. Kekkonen teki ehdotuksen vain Paasikiven mieliksi sitä tosissaan kannattamatta, ja se torjuttiin odotetusti eri puolueissa. Maalaisliitossa sen nähtiin estävän Kekkosen oman presidenttiyden, SDP:ssä ja kokoomuksessa sen pelättiin edistävän sitä. Paasikivi pysyi sivussa vaalikilvasta, mutta katsoi edelleen olevansa käytettävissä, jos häntä pyydettäisiin tarpeeksi suurella enemmistöllä suostumaan jatkokaudelle.
Myös Porkkalan palautus liittyi Neuvostoliiton pyrkimyksiin vaikuttaa presidentinvaaleihin: vaikka päätöksen ensisijaiset syyt olivat kansainvälisessä politiikassa, asian sopiminen suomalaisten kanssa ajoitettiin tarkoituksella vaalien alle ja järjestettiin siten, että kunnian siitä saisi Suomessa ensisijaisesti Paasikivi ja toissijaisesti Kekkonen. Näin edistettiin Paasikiven valintaa mutta samalla parannettiin kaiken varalta myös Kekkosen mahdollisuuksia, koska molemmat olivat Neuvostoliitolle mieluisia ehdokkaita.
Vain pari päivää ennen lopullista presidentinvaalia Neuvostoliitto siirsi tukensa Kekkoselle. Kekkonen ja hänen luottomiehensä Kustaa Vilkuna keskustelivat asiasta 11.–12. helmikuuta Helsingissä olleiden KGB:n edustajien Mihail Kotovin ja Viktor Vladimirovin kanssa, ja Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov tiettävästi teki asiaa koskeneen päätöksen 13. helmikuuta. Seuraavan päivän iltana SKP:n johtoon kuuluneet Ville Pessi ja Hertta Kuusinen kutsuttiin tapaamaan Kotovia ja Vladimirovia, jotka kehottivat heitä pitämään huolen, että SKDL:n valitsijamiehet tukisivat vaalissa Kekkosta ja tarvittaessa myös estäisivät Paasikiven valinnan. Pessille ja Kuusiselle näytetty Neuvostoliiton ulkoministerin Vjatšeslav Molotovin allekirjoittama sähke vahvisti ohjeen.
Vaalitoimitus Ensimmäinen kierros