Itävallan historia vuoteen 1815 asti.
Kelttiläinen ja roomalainen kausi thumb|Rooman provinssit nyky-Itävallan alueella roomalaisajalla Noin 400-luvulla eaa. kelttiläiset kansat Länsi-Euroopasta asettuivat Itä-Alpeille. Kelttien valtakunta muodostui alueen rautakaivosten läheisyyteen. Roomalaiset valloittivat valtakunnan ilman vastarintaa 9 eaa. ja liittivät sen Noricumin maakunnakseen. Tonavasta muodostui Rooman valtakunnan pohjoisraja.
Tonavan pohjoispuolella Germaniassa asui lukuisia germaaniheimoja. 100-luvun jaa. jälkipuoliskolla ne tekivät ryöstö- ja hävitysretkiä Rooman valtakunnan alueille. Rooman armeijat ja diplomatia pitävät kuitenkin järjestystä yllä 300-luvun lopulle asti, jolloin mm. ostrogootit, visigootit ja vandaalit perustivat asumuksiaan Rooman alueelle Tonavan eteläpuolelle. Rooman provinssin puolustus kävi lopulta mahdottomaksi, ja suuri osa roomalaistuneesta, kristitystä väestöstä pakeni vuonna 488. Vuonna 493 ostrogootit valtasivat Italian ja saivat hallintaansa Länsi-Rooman viimeiset alueet. Rooman vaikutus Alppien alueella päättyi.
Varhaiskeskiaika
Eri germaani- ja slaaviheimot kilpailivat Alppien itäosan – Tonavan alueesta Länsi-Rooman romahduksen jälkeen. Germaaneista alemannit (svaabit) ja bajuvaarit olivat merkittävimmät. Alemannit olivat saapuneet jo roomalaisaikana, ja vuoteen 500 mennessä olivat asettuneet nykyisiin Sveitsiin ja Vorarlbergiin. Bajuvaarien alkuperää ei tunneta, mutta 500-luvun puolivälissä he asuivat entisten roomalaistuneiden kansojen kera nykyisen Saksan–Itävallan raja-alueella. Svaabit ja bajuvaarit olivat toisen germaanikansan, frankkien alaisuudessa. Frankkien valtakunta vakiintui lopullisesti Kaarle Suuren aikana 700-luvun lopulla.
Slaavit, kuten sloveenit, kroaatit, tšekit ja slovakit asettuivat alueelle ja olivat avaarien paimentolaisheimon alaisuudessa. Karolingiaikana, 700- ja 800-luvuilla, slaavilaisalueet jäivät frankkien valtaan.
Frankkien alaisuudessa irlantilaismunkit, joista merkittävimpiä pyhä Columba ja pyhä Gall, levittivät kristinuskoa alueelle 600- ja 700-luvuilla. Heidän työnsä tuloksena syntyi tärkeitä luostareita, joiden maanviljely karolingivaltakunnan rajoilla avasi alueen aarnimetsät laajemmalle asutukselle. Feodaaliseen valtarakenteeseen liittyneet luostarit ja niiden apotit kilpailivat eri piispojen ja ruhtinaiden kanssa vaikutusvallasta. Piispanistuimia perustettiin Baijerin neljään kaupunkiin 730-luvulla. Salzburg, ainoa näistä, joka on nykyisen Itävallan alueella, korotettiin arkkipiispan istuimeksi vuonna 798 ja sai muiden piispojen hallintaoikeuden. Salzburgista tuli tukikohta slaavien käännyttämiselle kristinuskoon, mikä levitti myös karolingivaltakunnan vaikutusvaltaa reuna-alueille.
Itävallan herttuakunta pienoiskuva|Itävallan nimi esiintyi ensimmäisen kerran tässä Otto III:n vuonna 996 antamassa asiakirjassa muodossa Ostarrîchi, kuvassa punaisella ympyröitynä. Karolingien laajenemisen itään pysäytti suomalais-ugrilaisten madjaarien saapuminen Tonavalle vuonna 862. Viidessäkymmenessä vuodessa madjaarit olivat valloittaneet Unkarin tasangon, Määrin ja Itä-Tonavan suot karolingeilta ja tekivät sotaretkiä syvälle frankkien alueille. Karolingien valtakunnan saksalaisalueiden järjestyminen 900-luvulla mahdollisti sotajoukon keräämisen, joka löi unkarilaiset Lechfeldin taistelussa vuonna 955.
Uusi saksalaisvaltakunta tunnettiin myöhemmin nimellä Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Se sai hallintaansa jälleen paljon madjaareille menetettyjä alueita. Madjaarien kääntyminen kristinuskoon kuningas Tapani Pyhän (997–1038) aikana teki Unkarista osan kristikuntaa ja sen sotilaallinen voimistuminen esti saksalaisten laajenemisen itään. thumb|left|Baijerin herttuakunta 900-luvulla Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa nyky-Itävallan alueet olivat osa monimutkaista feodaalista tilkkutäkkiä monien kirkollisten- ja maallisten ruhtinaiden alaisuudessa. Suurin osa alueista jäi lopulta Baijerin ruhtinaan alaisuuteen. Baijerista erotettiin alueita, joista tuli vastaperustettuja Kärntenin (vuonna 976) ja Steiermarkin (vuonna 1180) herttuakuntia. Salzburg ja Tiroli taas jäivät piispojensa alaisuuteen. Keisari Otto Suuren (hallitusvuodet 936–973) viimeisinä vuosina Baijerissa muodostettiin pieni, suunnilleen nykyistä Ala-Itävaltaa vastaava, Ostarrichin rajakreivikunta. Tästä tulee nykyinen Itävallan (Österreich) nimi. Rajakreivikunta irrotettiin Baijerista, ja siitä tuli oma herttuakuntansa vuonna 1156.
Vuosina 976–1246 Itävalta oli yksi Babenbergin suvun laajoista omistuksista. Sukusuhteiden avulla ja naimalla keisarissukuun, Babenbergit saivat haltuunsa maat, jotka vastaavat suunnilleen nykyisiä Ylä-Itävaltaa, Ala-Itävaltaa, Steiermarkia ja Kärnteniä. Babenbergin suku kuoli vuonna 1246, jolloin heidän maansa joutuivat Ottokar II Přemyslille Böömin kuninkaalle. Böömin hallitsijana Ottokar oli yksi pienestä joukosta vaaliruhtinaita, jotka valitsivat Pyhän Rooman keisarin. Kun Ottokaria ei valittu keisariksi vuonna 1273, hän nousi voittanutta Rudolf Habsburgilaista vastaan. Böömin kuningas hävisi taistelussa ja surmattiin vuonna 1278, jolloin entiset Babenbergien maat joutuivat Habsburgeille, jotka lisäsivät ne entisten suuren omistustensa joukkoon, joihin kuuluivat jo nykyiset Sveitsi, Etelä-Saksa ja Itä-Ranska.
Habsburg-suku myöhäiskeskiajalla
Vaikka Itävallan herttuakunta oli vain yksi Habsburgien maista, suku tuli tunnetuksi itävaltalaisena, kun sveitsiläiset talonpojat karkottivat suvun entisestä hovistaan Habichtsburgista, Sveitsin Aargaun kantonista vuonna 1386. Nimi Itävalta alkoi viitata myös kaikkiin Habsburgien maihin, vaikka se oikeasti oli vain pienen alueen nimi. Habsburgien maihin liitettiin Kärnten ja Krain vuonna 1335, Tiroli 1363 ja Trieste 1382.
Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan vaaliruhtinaat valitsivat mielellään heikon ja vasalleistaan riippuvaisen keisarin, joten voimakas Habsburgien suku sai keisarin paikan vain harvoin Rudolfin kuoleman vuonna 1291 jälkeisenä 150 vuotena. Kun Fredrik III valittiin keisariksi vuonna 1452 (hallitsi 1452–1493), suku sai kuitenkin niin voimakkaan aseman, että keisarikunnan jäljellä olevina 354 vuotena vain yksi Pyhä saksalais-roomalainen keisari valittiin Habsburgin suvun ulkopuolelta. Samalla Itävalta korotettiin arkkiherttuakunnaksi. Itävallan arkkiherttuana oli tästä lähtien aina vuoteen 1804 saakka lähes poikkeuksetta sama henkilö kuin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarinakin.
Habsburgien monopoli keisarin asemaan ei kuitenkaan yhdistänyt keisarikuntaa yhden hallitsijan alle. Habsburgien hallitsemilla mailla ei ollut juuri muuta yhteistä kuin samansukuinen hallitsija, ja osa niistä ei edes kuulunut Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan. Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta taas oli määritelty poliittinen ja alueellinen feodaaliyhteisö, joka koostui sadoista eri hallitsijoiden hallitsemista maista, mutta tuli myöhemmin luonnehdituksi saksalaisena nationalismin myötä. Keisarin vallan vastapainona olivat muut ruhtinaat, hallitsijat ja instituutiot, maalliset ja kirkolliset. Habsburgien suvun keisarin asema antoi heille arvovaltaa Saksassa ja Euroopassa, mutta todellinen valta tuli suvun maista.
Habsburgien valta kasvoi huomattavasti vuonna 1453, kun keisari Fredrik III määräsi uusista oikeuksista ja privilegioista, jotka antoivat muillekin hallitsijoille samoja oikeuksia kuin vaaliruhtinaille, joita Habsburgien joukossa ei juuri ollut. Lisäksi vuonna 1453 määrättiin, että Habsburgien omistukset periytyisivät myös naisperillisille. Koska feodaalijärjestelmässä suvun jäätyä ilman miesperillistä läänitykset palautuivat yleensä keisarille, perintöoikeuden laajennus varmisti, että maat jäisivät suvun haltuun. Habsburgien hallussa vuonna 1453 olleet maat tultiin tuntemaan perintömaina ja ne käsittivät suuren osan nykyistä Itävaltaa, lukuun ottamatta Salzburgin ja Brixenin arkkihiippakuntia, ja osan Saksaa, Ranskaa, Italiaa, Kroatiaa ja Sloveniaa.
Laajeneminen ja maiden jako thumb|Keisari Maksimilian I perheineen 1500-luvun alussa Habsburgit lisäsivät vaikutusvaltaansa ja voimaansa myös strategisten liittojen kautta, jotka vahvistettiin avioliitoilla.
Keisari Maksimilian I (hallitusvuodet 1493–1519) nai Burgundin herttuatar Marian. Heidän poikansa Filip Komea nai Kastilian prinsessa Johannan. Burgundin ja Espanjan hallitsijasukujen kuolema ja lapsettomuus johtivat siihen että Filipin poika, keisari Kaarle V (hallitusvuodet 1519–1556) peri perintömaiden lisäksi Ranskan vasallit Franche-Comtén ja Alankomaat, Espanjan ja sen siirtomaat Amerikoissa.
Kaarle joutui kamppailemaan pitääkseen valtakuntansa koossa. Sen länsirajana oli Ranska ja itärajalla turkkilaisten Osmanien valtakunta. Kaarle jakoi valtakuntansa vuonna 1522. Hän piti länsiosan itsellään ja luotti perintömaat veljelleen Ferdinandille I:lle (hallitusvuodet 1522–1564). Ferdinandista tuli puolestaan keisari vuonna 1556, kun Kaarle V luopui terveyssyistä vallasta. Tämä jako loi kaksi Habsburgien sukuhaaraa: Espanjan Habsburgit, lähtien Kaarle V:stä (Espanjassa Kaarle I) ja Itävallan Habsburgit lähtien Ferdinandista. thumb|150px|left|Kaiverrus turkkilaisten ensimmäisestä wieninpiirityksestä (1529) Veljeltään saamiensa maiden lisäksi Ferdinand lisäsi omistuksiaan naimalla Böömin ja Unkarin prinsessa Anna Jagellonican (1503–1547), jonka suku hallitsi Unkaria ja Böömiä. Kun hänen lankonsa, kuningas Ludvig II kuoli Mohácsin taistelussa turkkilaisia vastaan vuonna 1526, Ferdinand julistautui perijäksi. Vaikka Böömin aatelin kokous ei tunnustanut Ferdinandia perijäksi, se valitsi hänet Böömin ja sen alaisten Määrin ja Sleesian kuninkaaksi. Böömin kuninkaana hänestä tuli yksi keisarin valintaan osallistuvista vaaliruhtinaista. Unkarissa ja sen alaisessa Kroatian–Slavonian–Dalmatian kuningaskunnassa Ferdinand joutui vastaamaan unkarilaisen ylimyksen kilpailevaan vaatimukseen kruunusta. Tosiasiassa maan valtasivatkin turkkilaiset. Ferdinand sai haltuunsa maan pohjoisen ja läntisen reunan, joka sai nimen kuninkaallinen Unkari. Hän unkarilaisesta kilpailijastaan tuli turkkilaisten vasalli, joka hallitsi Transilvaniaa Itä-Unkarissa. Lopusta Unkaria tuli osa Osmanien valtakuntaa vuonna 1603.
Turkkilaiset piirittivät Wieniä vuonna 1529. Ferdinand ymmärsi, että Habsburgien maiden puolustus vaati Unkarin muodostamista puskurivaltioksi turkkilaisia vastaan. Vaikka Osmanien valtakunnan perimmäinen tavoite oli Euroopan valloitus, Länsi-Euroopan hallitsijat eivät pitäneet turkkilaisia uhkana, eivätkä halunneet auttaa Ferdinandia itärajan puolustuksessa. Hän joutui solmimaan rauhan Osmanien valtakunnan kanssa vuonna 1562, jolloin määriteltiin tasapeliin jäänyt status quo Unkarissa.
Vaikka Ferdinand pyrki hallintouudistuksiin keskittääkseen valtaansa ja lisäten voimaansa, perintömaita ja uusia kuningaskuntia ei yhdistetty. Länsi-Euroopassa feodaalirakenteet olivat jo murtumassa, mutta Ferdinandin valta lepäsi edelleen paikallisen aatelin hyväksynnän varassa, jota edustivat heidän kokouksensa, jotka vastustivat hallinnon keskittämistä.
Uskonpuhdistus Habsburgien mailla
1520-luvulta lähtien Habsburgien alamaiset saivat vaikutteita protestanttisesta uskonpuhdistuksesta. 1500-luvun puolessa välissä suurin osa asukkaista oli protestantteja. Luterilaiset hallitsivat saksankielisiä alueita, paitsi Tirolia, jossa anabaptistit olivat enemmistö. Katolinen kirkko oli kuitenkin Habsburgien suosiossa ja aina vahvasti läsnä valtakunnassa.
Uskonnollinen väkivalta ja vaino olivat harvinaisia ja uskontokunnat sietivät toisiaan vielä 1500-luvun. Ferdinand painosti Roomaa hyväksymään maltillisten uudistajien vaatimukset, mutta Trenton konsiili vuosina 1545–1563 päätyikin katolisen doktriinin uudelleenvahvistamiseen ja kirkon sisäisiin uudistuksiin. Konsiili pahensi näin katolilaisten ja protestanttien jakoa ja loi perustan vastauskonpuhdistukselle, jota Habsburgit ajoivat voimakkaasti 1600-luvun.
Vastauskonpuhdistus ja kolmikymmenvuotinen sota