Barbara Stanwyck (oik. Ruby Catherine Stevens; ) oli yhdysvaltalainen näyttelijä. 1930- ja 1940-luvuilla hän kuului Hollywoodin kulta-ajan kirkkaimpiin tähtiin. Stanwyck näytteli sekä draamoissa että komedioissa. Myöhemmin hän loi menestyksekkään uran myös televisiossa. Vuonna 1999 Yhdysvaltain elokuvainstituutti valitsi hänet kaikkien aikojen 11. merkittävimmäksi naisnäyttelijäksi.
Barbara Stanwyck aloitti uransa näyttämöllä Broadwayllä vuonna 1924 New Yorkissa ja alkoi sen tuoman menestyksen seurauksena saada rooleja myös elokuvista. Vuonna 1927 hän teki elokuvadebyyttinsä newyorkilaisessa elokuvassa Broadway Nights ja muutti Hollywoodiin aloittaakseen kokopäiväisen uran elokuvanäyttelijänä. Hänestä tuli yksi mainekkaiden ohjaajien Cecil B. DeMillen, Fritz Langin ja Frank Capran suosikeista.
Stanwyck esitti usein vahvoja, määrätietoisia, sisukkaita ja dominoiviakin naisia, joista useat olivat femme fataleja. Stanwyck tunnetaan erityisesti film noir -elokuvagenren taitajana. Hän loisti draamaelokuvissa, mutta oli myös taitava komedienne. Hänet muistetaan luultavasti parhaiten Billy Wilderin elokuvasta Nainen ilman omaatuntoa (1944) ja televisiowesternistä The Big Valley (1965–1969), josta hänelle myönnettiin myös Emmy-palkinto. Hän sai sen lisäksi vielä kaksi muuta Emmy-palkintoa ja yhden Golden Globen, mutta elokuva-alan tärkeimpänä pidettyä Oscar-palkintoa hän ei koskaan onnistunut voittamaan, vaikka olikin neljä kertaa ehdokkaana. Stanwyck mainittiinkin usein ”parhaana näyttelijättärenä, joka ei ole koskaan saanut Oscaria”. Stanwyckille myönnettiin viimein kunnia-Oscar vuonna 1982.
Stanwyck päätti lähes kestäneen elokuvauransa vuonna 1964, ja televisiossa hän näytteli aina vuoteen 1986 asti, jolloin hän päätti koko yli kuusi vuosikymmentä kestäneen uransa. Hän kuoli neljä vuotta myöhemmin Kalifornian Santa Monicassa tammikuussa 1990.
Varhainen elämä
Barbara Stanwyck, alkuperäiseltä nimeltään Ruby Catherine Stevens, syntyi 16. heinäkuuta 1907 Brooklynin kaupunginosassa New York Cityssä Yhdysvalloissa. Hän oli nuorin viidestä lapsesta. Hänen isänsä Byron Stevens oli englantilaisten maahanmuuttajien poika ja äitinsä Catherine McGee irlantilaista sukujuurta. Byron teki työkseen muurarin hommia. Byron ja Catherine olivat muuttaneet New Yorkiin Massachusettsin Chelseasta. Heidän kotinsa sijaitsi Brooklynissä osoitteessa 246 Classon Avenue. Äiti Catherine kuoli talvella 1910 Rubyn ollessa vasta kolmivuotias, kun tuntematon humalainen tönäisi hänet liikkuvasta raitiovaunusta.Flint (1990). Catherine löi päänsä katukivetyksen reunaan ja kuoli kuukausi tapauksen jälkeen. Hän odotti kuudetta lastaan onnettomuuden sattuessa. Kaksi viikkoa vaimonsa hautajaisten jälkeen Byron hylkäsi viisi lastaan liityttyään työryhmään kaivamaan Panaman kanavaa, eikä hänestä sen jälkeen enää kuultu.Madsen (1994), sivu 9
Rubyn sisarukset olivat Maud, Mabel, Mildred ”Millie” (1902–?) ja Malcolm Byron ”Bert” (1905–1964). Vanhimmat tyttäret Maud ja Mabel menivät naimisiin ja aloittivat omat elämänsä. Ruby vietti suurimman osan lapsuudestaan vanhemman veljensä Malcolmin kanssa sijaiskodeissa (monesti yli neljä sijaiskotia vuodessa), joista he yleensä karkasivat.Nassour and Snowberger (2000). Rubyn ollessa kahdeksanvuotias hän pääsi kolmeksi kesäksi vanhemman sisarensa Mildredin mukaan tämän kuoron kiertueelle. Tämä vahvisti Stanwyckin haavetta tulla tanssijaksi. Tähän aikaan Ruby katseli mielellään Pearl Whiten elokuvia, ja Whitesta tuli hänen idolinsa.Diorio, Al. Barbara Stanwyck: a Biography
Ura Alkuvaiheet Broadwayllä
13-vuotiaana Ruby lopetti koulun Erasmus Hall High Schoolissa ja meni töihin. 15-vuotiaana hän oli käynyt jo kaksi vuotta työssä. Ruby teki hetken muun muassa mallintöitä, lauloi kuorossa ja oli show-tyttönä Broadwayllä vuosina 1922–1923. Hän vaihtoi nimensä Barbara Stanwyckiksi kolme vuotta myöhemmin. Nimi otettiin näytelmästä nimeltä Barbara Frietchie, jonka pääosaa silloin esitti brittinäyttelijä Jane Stanwyck. Samana vuonna Barbara näytteli Hudson-teatterissa näytelmässä The Noose, josta tuli yksi kauden suurimpia hittejä. The Noose sai ensi-iltansa 20. lokakuuta 1926 ja kesti aina yhdeksän kuukautta 197 näytöksen ajan. Stanwyck sai osastaan hyvät arvostelut. Hän kävi koekuvauksissa elokuvaa Broadway Nights (1927) varten; hän sai roolin ja aloitti uransa valkokankailla. Samana vuonna Stanwyck näytteli ensimmäistä pääosaansa Bonnyna komedianäytelmässä Burlesque, joka sai ensi-iltansa 1. syyskuuta 1927. Näytelmää esitettiin aina ajan, kunnes se lopetettiin 14. heinäkuuta 1928.
Muutto Hollywoodiin ja uran nousu
pienois|vasen|pysty|Stanwyck Ziegfeld-tyttönä vuonna 1924. pienoiskuva|vasen|pysty|Stanwyck elokuvassa Gambling Lady (1934). Yhdessä ensimmäisen miehensä vaudeville-näyttelijä Frank Fayn kanssa hän muutti Hollywoodiin, jossa molempien toiveena oli aloittaa oikea valkokangasura. Hollywoodissa Stanwyckin ensimmäinen elokuva oli George Fitzmauricen ohjaama Lukittu ovi (1929). Siitä ei tullut suurta menestystä, kuten ei myöskään Stanwyckin seuraavasta elokuvasta Mexicali Rose (1929). Seuraavan puolen vuoden ajan hän kävi ahkerasti koekuvauksissa, mutta ei saanut yhtäkään roolia. Aviomies Fay kuitenkin onnistui taivuttelemaan ohjaaja Frank Capran katsomaan vaimoaan. Stanwyck esitti Capralle kohtauksen aiemmasta näytelmästään The Noose. Capra piti Stanwyckistä ja antoi hänelle roolin vuoden 1930 elokuvastaan Ladies of Leisure.
Tuon elokuvan ansiosta Stanwyckista tuli suosittu, ja sen seurauksena hän teki kolme elokuvaa Warner Bros. -elokuvayhtiölle. Syyskuussa 1931 Stanwyck kuitenkin palasi Columbia-yhtiöön, jonka alaisena hän oli tehnyt muutamat ensimmäisistä elokuvistaan. Seuraavan neljän vuoden aikana hän teki yhteensä jopa 14 elokuvaa. Näihin kuuluivat muun muassa mieleenpainuvat roolit elokuvissa Night Nurse (1931), jossa Stanwyck tulkitsee murhilta lapsia pelastavaa Lora Hart -lastenhoitajaa, So Big! (1932), joka oli Stanwyckin ensimmäinen ”laatuelokuva”, Myrsky yli Aasian (1933), Vaalea viettelijätär (1933), jossa Stanwyck näytteli kunnianhimoista naista ja Annie Oakley (1935), jossa Stanwyck esitti nimiroolia.
Aviomies Fayn ura oli alkanut hiipua siinä missä hänen vaimonsa menestyi. Viimeisenä yrityksenään pitää suhde sekä Fayn ura kasassa Stanwyck suostui vuonna 1933 näyttelemään yhdessä Fayn kanssa näytelmässä Tattle Tales, joka sai ensi-iltansa 1. kesäkuuta 1933, mutta suljettiin jo 28 näytöksen jälkeen 24. kesäkuuta. Kaksi vuotta myöhemmin pari allekirjoitti eropaperit.
Vuodet huipulla
pienois|Stanwyck (taustalla) elokuvassaan Nainen ilman omaatuntoa (1944). Vuonna 1937 Stanwyck teki elokuvan Äidin uhraus ja sai siitä ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa parhaasta naispääosasta. Äidin uhraus kertoi Stella Dallas -nimisestä äidistä. Vuonna 1939 Stanwyck niitti menestystä nyrkkeilyaiheisessa elokuvassa Kultapoika, jossa miespääosassa oli William Holden. Toinen ehdokkuus tuli elokuvasta Nainen Eeva (1941), jossa Stanwyck esiintyi yhdessä Henry Fondan kanssa. Vuonna 1994 Nainen Eeva valittiin "kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävänä" elokuvana säilytettäväksi Yhdysvaltain kongressin kirjaston National Film Registryssä. Elokuva sai myös paikat American Film Instituten listoilla: 100 romanttisinta elokuvaa (sija 26) ja 100 hauskinta komediaa (sija 55) -listoilla. Vuonna 1941 ilmestyi Stanwyckiltä myös kaksi hyvin menestynyttä elokuvaa He uskoivat elämään ja Jään tänne yöksi, jonka naispääosan Stanwyck nappasi Ginger Rogersin hylättyä tämän.
Robert Taylorin kanssa Stanwyck painoi käden- ja jalanjälkensä ja kirjoitti nimikirjoituksensa märkään betonilaattaan Grauman’s Chinese Theatren edustalla 11. kesäkuuta 1941.
Vuonna 1943 Stanwyck teki kauhuelementtejä sisältävän musiikkielokuvan Dixie-Daisy ja murhamysteeri, joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta musiikista.
pienois|Stanwyck ehkä tunnetuimmassa elokuvassaan Nainen ilman omaatuntoa (1944). Vuonna 1944 Stanwyck näytteli ehkä tunnetuimmassa roolissaan Billy Wilderin yhteensä seitsemän Oscar-ehdokkuutta saaneessa film noir -elokuvassa Nainen ilman omaatuntoa, josta hän sai jälleen Oscar-ehdokkuuden parhaasta naispääosasta. Hän tulkitsi elokuvassa juonikasta Phyllis Dietrichsonia, joka viettelee rakastajansa (Fred MacMurray) murhaamaan miehensä. Phyllis Dietrichson on sijoittunut sijalle kahdeksan Yhdysvaltain elokuvainstituutin satavuotissarjan 50 suurinta elokuvasankaria ja -roistoa -listalle 25 suurinta elokuvaroistoa -osioon sekä Premiere Magazine -lehden sata aikojen suurinta elokuvahenkilöä -listaan sijalle 58 ja vuonna 2006 saman listan sijalle 98. Itse elokuva on päässyt Yhdysvaltain elokuvainstituutin sata parasta elokuvaa (sija 38), sata jännittävintä elokuvaa (sija 24) ja sata romanttisinta elokuvaa (sija 84) -listoille. Se myös valittiin "kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävänä" elokuvana säilytettäväksi Yhdysvaltain kongressin kirjastoon National Film Registryssä vuonna 1992. Samana vuonna Stanwyck oli Yhdysvaltain parhaiten ansaitseva nainen palkalla. Nainen ilman omaatuntoa -elokuvan myötä Stanwyckin suosio oli huipussaan.
upright|pienois|vasen|Stanwyck elokuvassaan Jään tänne yöksi (1941). Vuonna 1945 Stanwyck suunnitteli ottavansa naispääosan Mildred Piercenä elokuvassa Mildred Pierce – amerikkalainen nainen (1945), mutta Joan Crawford oli nopeampi ja otti roolin. Crawford voitti suorituksestaan parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Sen sijaan Stanwyck teki pääroolin jouluelokuvaan Naisreportteri rakastuu. Vuonna 1946 Stanwyck sai tunnustusta roolityöstään Lewis Milestonen elokuvassa Paholaisnainen ja vuonna 1947 rikoselokuvassa Miehen rikos, jossa miespääosaa esitti Humphrey Bogart. Film noir-/trillerielokuva Valitan, väärä numero! toi Stanwyckille neljännen ja viimeiseksi jääneen Oscar-ehdokkuuden vuonna 1948. Miespääosaa esitti Burt Lancaster ja sivuroolissa oli nuori näyttelijälupaus Kirk Douglas.
pienois|pysty|vasen|Stanwyck elokuvan Musta viitta trailerissa vuonna 1951. 1950-luvulle tultaessa Stanwyck esiintyi edelleen menestyksekkäästi elokuvissa. Näitä elokuvia oli Oscar-ehdokas Raivotar (1950), jossa vastanäyttelijänään Stanwyckillä oli Walter Huston, Fritz Langin Purkaus yössä (1952), jossa näytteli Marilyn Monroe, Titanicin uppoamisesta kertova Oscar-voittaja Titanic (1953), jonka ohjasi Jean Negulesco, toimintaelokuva Mustaa kultaa (1953), jossa miespääosassa oli Gary Cooper, nelinkertainen Oscar-ehdokas Arpa on heitetty (1954), jossa näyttelivät myös William Holden, June Allyson ja Fredric March sekä western Mustajalat sotapolulla (1954), jossa Stanwyckin vastanäyttelijänä oli Ronald Reagan. Reaganista tuli myöhemmin Yhdysvaltain presidentti. Tästä elokuvasta myös alkoi Stanwyckin ura western-aiheisissa elokuvissa ja televisiosarjoissa. Hän aloitti pitkän televisiouransa vuonna 1956, joka kesti aina vuoteen 1986 asti. Stanwyckin ensimmäinen rooli televisiossa oli Irene Frazier sarjassa The Ford Television Theatre jaksossa "Sudden Silence". 1950-luvun lopussa Stanwyck näytteli elokuvissa Mies ja hänen menneisyytensä (1956), jossa hän näytteli James Cagneyn kanssa, Nainen ja rikos (1957) ja 40 urhoa (1957). Televisiossa Stanwyck vieraili Belle Garrisonina Dick Powellin Zane Grey Theaterissa vuosina 1958–1959 neljässä jaksossa. 1950-luvun alussa Stanwyck teki elokuvien lomassa televisiomainoksen Lustre Créme -shampoolle.
pienois|Stanwyck vuonna 1943.
Viimeiset vuodet valkokankaalla
pienois|Stanwyck elokuvan Purkaus yössä trailerissa vuonna 1952. Vuosina 1958–1961 Stanwyckille ei tarjottu lainkaan elokuvarooleja, kunnes vuonna 1962 hän sai osan elokuvasta Kuuma katu, jossa näyttelivät myös Jane Fonda ja Anne Baxter. Hän näytteli myös laulaja- ja elokuvalegenda Elvis Presleyn kanssa Huoleton kulkuri -elokuvassa vuonna 1964. Stanwyckin viimeiseksi elokuvarooliksi jäi samana vuonna tehty mysteerinen kauhuelokuva Yöllistä kauhua, jonka ohjasi William Castle.