Arto Tapio Halonen (s. 11. tammikuuta 1964 Joensuu) on suomalainen elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja, joka on ohjannut dokumentti- ja fiktioelokuvia, animaatioita sekä teatteria. Hänen tunnetuimpiin dokumenttielokuviinsa kuuluvat Karmapa – jumaluuden kaksi tietä (1998), Pyhän kirjan varjo (2007), Sinivalkoinen valhe (2012) ja Valkoinen raivo (2015).
Ura Halosen fiktioelokuvista parhaiten tunnetaan Prinsessa (2010), The Guardian Angel (2018) ja Jälkeemme vedenpaisumus (2024). Prinsessa oli kaupallinen menestys, ja keräsi suomessa yli 300 000 katsojaa elokuvateattereissa. The Guardian Angel – Suojelusenkelin levitysoikeudet on myyty 70 maahan. Jälkeemme vedenpaisumus on kiertänyt kansainvälisiä festivaaleja, voittaen useita palkintoja. Halosen elokuvat käsittelevät yhteiskunnallisia teemoja, uskontoja, manipulaatiota ja urheilumaailmaa.
Halonen on DocPoint-festivaalin perustaja. Hän toimi sen festivaalijohtajana vuosina 2001–2003, sekä taiteellisena johtajana 2001–2004. Vuonna 2002 hän perusti DocPointin yhteyteen DOKKINO-lasten ja nuorten elokuvatapahtuman. DOKKINO palkittiin lasten kulttuurin valtionpalkinnolla vuonna 2016 ja DocPoint valtion elokuvataiteen palkinnolla vuonna 2024.
Haloselle on myönnetty vuonna 2005 Suomi-palkinto merkittävästä taiteellisesta urasta. Lisäksi hänet on palkittu Helsingin kaupungin kulttuuripalkinnolla (2010), Suomen Mielenterveysseuran valtakunnallisella mielenterveyspalkinnolla (2010) sekä Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto ry:n Kansalaistoiminnan valtakunnallisella tunnustuspalkinnolla (2010). Halonen perusti tuotantoyhtiö Art Films Production AFP Oy:n vuonna 1997.
Uran alku: 1980-luku Halosen ensimmäinen elokuva syntyi Joensuun kauppaoppilaitoksen taide- ja ympäristökasvatuksen kurssilla. Kahden seuraavan vuoden aikana hän teki Joensuun elokuvakerhon lainavälineillä kaksitoista 8 mm:n kaitafilmiä. Hänen ensimmäiset kaksi fiktiivistä lyhytelokuvaansa syntyivät opiskelijakaveri Keijo Kakkosen kanssa keväällä 1983. Vuosien 1983–1985 aikana Halonen teki yhden lyhytfiktion Jukka Hartikaisen, ja kolme Risto Rantakosken kanssa. Lisäksi Halonen ohjasi viisi lyhytfiktiota ja yhden lyhytdokumentin. Jotkut näistä lyhytelokuvista palkittiin amatöörifestivaaleilla Suomessa ja ulkomailla.
Vuonna 1984 Halonen edusti Suomea UNICA-festivaalilla Itä-Saksassa lyhytfiktiollaan Taivaanrannan taa, joka käsitteli muusikko Pekka Strengiä. Myöhemmin Halonen palasi Pekka Strengin tarinaan dokumenttielokuvassaan Magneettimies (2009).
Vuonna 1985 Halonen, Risto Rantakoski ja Mikko Pietiäinen kuvasivat dokumenttia asunnottomasta Veli Härkösestä. Härkösen kuolema tulipalossa kesken kuvausten herätti huomiota paikallisesti ja valtakunnallisesti. Halonen kritisoi tapauksen yhteydessä Joensuun kaupungin sosiaalijohtoa julkisesti, mikä on nähty hänen ensimmäisenä yhteiskunnallisena kannanottonaan elokuvan keinoin.
Vuonna 1986 Halonen aloitti ammattimaiset projektinsa kolmiosaisella fiktiivisellä elokuvasarjalla Sodan kasvot. Sarjan ensimmäinen osa Ensi jouluna valmistui 1986, mutta sarja jäi kesken. Vuonna 1987 Halonen perusti toiminimen ja silloin valmistui myös piirrosanimaatio Kahdet kasvot Timo Kokkosen kanssa. Elokuva esitettiin MTV3:n ohjelmistossa. Samana vuonna Halonen teki savianimaation Arina (1987) yhteistyössä kuvanveistäjä Teppo Laurinollin kanssa.
Vuonna 1988 valmistui Halosen ensimmäinen pitkä dokumenttielokuva, Aaro Iivari Aukusti, maanviljelijän poika. 50-minuuttinen elokuva kertoo Joensuun kaupunginjohtaja Aaro Heikkilän tempauksista erotusuhan ja rikossyytteiden paineessa.
Vuosina 1986–1989 Halonen opetti elokuvaa Joensuun lasten ja nuorten kuvataideoppilaitoksessa, jossa hänen oppilaisiinsa kuului näyttelijä Timo Lavikainen. Vuonna 1989 Halonen nimitettiin Pohjois-Karjalan läänin elokuva- ja videotaiteen läänintaiteilijaksi.
1990-luku Halonen toimi Pohjois-Karjalan läänintaiteilijana vuodet 1989–1993, jolloin hän johti laajaa elokuvakasvatuskokeilua. Hankkeessa koulutettiin opettajia media-alan ammattilaisten johdolla, ja koulutukseen osallistuneet opettajat hyödynsivät koulutusta omissa luokissaan. Kokeilusta kerättiin aineistoa Opetushallitukselle koulujen mediakasvatusopetuksen kehittämistä varten. Halonen järjesti myös käsikirjoituskilpailun, jonka kahdeksan voittajaa pääsivät osallistumaan ammattilaiskoulutukseen. Kilpailun pohjalta myös toteutettiin kaksi lyhytelokuvaa. Läänintaiteilijakaudellaan Halonen ohjasi myös yhdessä elokuvaohjaaja Markku Pölösen kanssa opetuselokuvan Valoa – Erään videoelokuvan anatomia.
Vuonna 1990 valmistui Halosen ja Teppo Laurinollin toinen savianimaatio Turisti, joka valittiin Tampereen lyhytelokuvajuhlien kotimaiseen kilpailuun. Halonen teki Turisti-animaation syntyprosessista seurantadokumentin Pitkä matka (1989). Yle esitti molemmat elokuvista.
Vuonna 1990 Halonen toteutti Ylen lasten ja nuorten toimitukselle varjokuva-animaatiosarjan Lammenneidin tarina yhteistyössä lastenteatteriryhmä Vunukan kanssa. Seuraavaksi Halonen ohjasi urheiludokumentin Valo varjon takaa (1990) aitajuoksija Arto Bryggaren paluuyrityksestä sekä dramatisoidun dokumenttielokuvan Ringside (1992) nyrkkeilijä Tarmo Uusivirrasta. Yle TV2:n Dokumenttiprojektin perustaja Jarmo Jääskeläinen osti Ringsiden osaksi sen ohjelmistoa. Tästä alkoi yli 20-vuotinen yhteistyö Halosen, Jääskeläisen ja tämän seuraajan Ilkka Vehkalahden kanssa. Ringside voitti EBU:n parhaan urheiluelokuvan Golden Shot –palkinnon, Valtion elokuvataidetoimikunnan laatutukipalkinnon sekä Pohjois-Karjalan taidetoimikunnan Ensiesitys-palkinnon.
Vuonna 1993 valmistui Ylen TV 2 Draaman tuottama ja Halosen käsikirjoittama sekä ohjaama pitkä komediaelokuva Onnellinen hääpäivä, joka oli 830 000 katsojallaan Ylen vuoden kolmanneksi katsotuin elokuva. Seuraavana vuonna ilmestyi lyhyt dokumenttielokuva Veren perintö, joka käsitteli venäläisen toimittajan Vjatheslav Oparinin yhteyttä lumimiehiin. Veren perintö valittiin mukaan Tampereen elokuvajuhlien kotimaiseen kilpailusarjaan.
Vuonna 1995 valmistui Melina Voipion käsikirjoittama 65-minuuttinen TV-draama Koti, jonka Halonen ohjasi ja sovitti TV 2 Draamalle. Elokuvan lyhennetty versio valittiin myös Tampereen elokuvajuhlien kotimaiseen kilpailuun.
Halosen tunnetuimpiin töihin kuuluu vuonna 1998 julkaistu Karmapa – Jumaluuden kaksi tietä, joka käsittelee buddhalaisten Karmapa-lamojen valintakonfliktia ja Kiinan aggressiivista Tiibet-politiikkaa. Elokuva sai EU:n humanitäärisen ECHO-palkinnon ja aiheutti poliittisen selkkauksen Kiinan yritettyä estää sen esittämisen Hongkongin elokuvajuhlilla. Vuonna 2008 tapaus johti Suomen Olympiakomitean kutsulistalla olleen Halosen viisumin epäämiseen Pekingin olympialaisiin, mikä herätti laajaa huomiota ja kritiikkiä Suomen valtionjohdon vaikenemisesta. Elokuvan vaikeasta ja eettisesti haastavasta tekoprosessista kertova Karmapa – Matka maailman katolla (1998) palkittiin Kettupäivillä tuomariston kunniamaininnalla.
Vuonna 1998 valmistui myös dokumenttielokuva Unelmoija ja unikansa, joka käsittelee malesialaisen Temiar Senoi -heimon unikulttuuria ja sen vaikutusta länsimaiseen unitutkimukseen. Elokuva sai ensiesityksensä kesäkuussa 1998 osana kansainvälisen unentutkimusjärjestön IASD:n (International Association for the Study of Dreams) 15. vuosikonferenssia Oahulla, Havaijilla.
2000-vuosikymmen Vuonna 2000 Halonen ohjasi ja käsikirjoitti dokumenttielokuvan Taivasta vasten, joka toteutettiin Kirgisiassa Millenium Filmin tuottamana. Taivasta vasten perustuu Richard Maninin ja Carlo Cresto-Dinan alkuperäisideaan, ja käsittelee elokuvan käyttöä propagandana sekä sen roolia kulttuurien välisenä viestinviejänä. Teos sai ensiesityksensä IDFA-festivaalin pääkilpasarjassa Amsterdamissa, ja Suomessa se palkittiin Valtion elokuvataidetoimikunnan laatutukipalkinnolla. Elokuvan musiikin sävelsivät Edward Vesala ja Iro Haarla. Vesala menehtyi ennen kuin elokuva valmistui, ja se jäi hänen viimeiseksi sävellystyökseen. Taivasta vasten –elokuva on omistettu Vesalan muistolle. Elokuvakriitikko Dennis Grunes valitsi elokuvan 100 parhaimman itäeurooppalaisen elokuvantekijän tai Itä-Euroopassa tehdyn elokuvan joukkoon.
Halonen toimi Dokumenttikillan hallituksessa vuosina 2000–2003 ja puheenjohtajana 2001–2002.Hän oli keskeinen toimija suomalaisen dokumenttielokuvakentän kansainvälistämisessä. Halonen tuotti dokumenttikillan kautta Helsingissä vuosina 2000 ja 2001 järjestetyt Naapureiden silmin- ja Uptown-Downtown-festivaalit, sekä New Yorkissa järjestetyn suomalaisten elokuvien Northern Exposure -elokuvatapahtuman vuonna 2002. Halonen myös toimi tapahtumien taiteellisena johtajana.
Vuonna 2001 Halonen perusti Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin DocPointin , ja vuonna 2002 sen yhteyteen DOKKINO-tapahtuman lapsille ja nuorille. Ensimmäinen DocPoint vuonna 2002 oli menestys. Kolmantena vuonna DocPoint kasvoi Pohjoismaiden suurimmaksi dokumenttielokuvafestivaaliksi ja kohosi katsojamääriltään maailman kymmenen suurimman joukkoon. Halonen kertoi tavoitteena olleen kotimaisen elokuvakulttuurin vahvistamisen ohella tarjota ”pysähtymisen hetkiä” ja syvällistä ymmärrystä kevyen mediatulvan keskellä.
Halonen jatkoi DocPointin hallituksessa vuoteen 2013 asti. Elokuvahistorioitsija Peter von Baghin mukaan ”suomalaisen dokumenttielokuvan nousun yksi virstanpylväistä on DocPoint, Arto Halosen pakkomielle, josta kasvanut hieno festivaali on lisännyt tuntuvasti dokumentin näkyvyyttä ja ”mediakelpoisuutta”.
Vuonna 2011 Halonen kuratoi NYC – Finnish Documentary Film Event -tapahtuman New Yorkissa yhdessä DocPointin taiteellisen johtajan Erja Dammertin kanssa. Tapahtumassa esitettiin 47 suomalaista dokumenttielokuvaa, muun muassa modernin taiteen museossa MoMA:ssa.
Vuosina 2004–2007 Halonen teki yhden pitkän ja kolme lyhyttä Kuubaan sijoittuvaa dokumenttielokuvaa. Lyhytelokuva Tynnyrimies (2004) palkittiin useilla festivaaleilla. Pitkä dokumenttielokuva Kuuban valloittajat (2005) sai ensi-illan Visions du Réel -festivaalin kansainvälisessä kilpailusarjassa ja oli elokuvateatterilevityksessä Suomessa. Lyhytdokumentit Legenda (2006) ja Kohtaamisia Kuubassa (2007) täydensivät temaattisen kokonaisuuden, jossa käsitellään historian, myyttien ja arjen risteämistä totalitäärisessä Kuubassa.
Vuonna 2005 valmistui Halosen pitkä dokumenttielokuva Pavlovin koirat, joka sai ensi-iltansa Amsterdamin IDFA:n pääkilpasarjassa. Elokuva käsittelee manipulaation ja vallankäytön mekanismeja Venäjällä psykologi Sergei Knjazevin kautta. Pavlovin koirat esitettiin muun muassa MoMA:ssa Documentary Fortnight –ohjelmistossa, ja avajaiselokuvana Flahertiana dokumenttielokuvafestivaalilla Venäjällä.Flahertiana 2006 Festival Catalogue Meetings in Siberia -festivaali valitsi Pavlovin koirat festivaalin kaikkien aikojen parhaiden elokuvien joukkoon. Elokuva palkittiin Suomessa Kettupäivien kunniamaininnalla vuonna 2006 sekä parhaan dokumentin Jussi-ehdokkuudella vuonna 2007.
Vuonna 2007 valmistui Halosen ohjaama Pyhän kirjan varjo, jonka hän käsikirjoitti yhdessä Kevin Frazierin kanssa. Dokumenttielokuva käsittelee Turkmenistanin totalitaarista hallintoa ja Ruhnama-propagandakulttia, sekä länsimaisten suuryritysten roolia diktatuurin tukemisessa. Elokuva nostaa esiin, kuinka yritykset tukevat diktatuureja osana liiketoimintasopimusten ehtoja, esimerkiksi käännättämällä Turkmenistanin diktaattorin propagandateosta eri kielille.
Pyhän kirjan varjo sai maailmanensi-iltansa Amsterdamin kansainvälisen dokumenttielokuvafestivaalin (IDFA) pääkilpailusarjassa ja kiersi yli 100 kansainvälisellä festivaalilla. Elokuva oli ehdolla Euroopan elokuva-akatemian (EFA) parhaan dokumenttielokuvan palkinnon saajaksi, ja se palkittiin muun muassa Pariisin International Human Rights Film Festivalin Grand Prix’lla. Elokuva sai laajan kansainvälisen levityksen, ja sen televisio-oikeudet myytiin useisiin maihin. Yhdysvalloissa se esitettiin PBS-kanavan arvostetussa Independent Lens -sarjassa sekä Sundance Channelilla.