MontenegroValtioiden nimien luettelo (luettu 12. heinäkuuta 2008) (; ”musta vuori”) on valtio Balkanilla Etelä-Euroopassa. Sen naapureita ovat Albania, Bosnia ja Hertsegovina, Kroatia, Kosovo ja Serbia. Maa rajoittuu osittain Adrianmereen. Montenegro on vuoristoinen valtio, ja sen rannikkotasanko on varsin kapea.
Alueen serbiheimoja yhdistettiin jo 900-luvulla yhtenäiseksi ruhtinaskunnaksi, minkä jälkeen Montenegro on ollut välillä itsenäisenä ja välillä ulkovaltojen hallussa. Osmanit eivät pystyneet pitkän valtakautensa aikana alistamaan vaikeakulkuista aluetta kokonaan haltuunsa. Montenegro itsenäistyi vuonna 1878 osmanivaltakunnasta ja liittyi vuonna 1918 Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskuntaan. Jugoslavian hajottua Montenegro ja Serbia muodostivat Jugoslavian liittovaltion, josta tuli vuonna 2003 Serbia ja Montenegron valtioliitto. Montenegro itsenäistyi vuonna 2006, ja sen jälkeen maa on liittynyt muun muassa YK:hon ja Natoon.
Suurin osa Montenegron asukkaista identifioituu joko montenegrolaiseksi tai serbiksi. Kansallisuuksien väliset erot ovat häilyvät, ja monet montenegrolaisista pitävät itseään serbitaustaisina. Maassa on myös huomattavia bosniakki- ja albaanivähemmistöjä. Maan tärkein kaupunki ja sen pääkaupunki on Podgorica, ja virallinen kieli on montenegro, joka on yksi serbokroaatin muodoista. Montenegro on ylemmän keskitulotason maa, mutta kuitenkin yksi Euroopan köyhimmistä valtioista. Sen talous on varsin riippuvainen matkailusta.
Maantiede Sijainti, pinnanmuodot ja vesistöt vasen|pienoiskuva|Montenegro vasen|thumb|Kotorinlahtea vasen|thumb|Tarajoen kanjonia Montenegro sijaitsee Balkanin läntisissä keskiosissa Dinaaristen Alppien eteläosissa. Se rajoittuu etelässä Adrianmereen, ja sen rajanaapurit ovat lounaassa Kroatia, luoteessa Bosnia ja Hertsegovina, koillisessa Serbia, idässä Kosovo ja kaakossa Albania. Valtion pinta-ala on 13 883 neliökilometriä, ja sillä on maarajaa 614 kilometriä.Statistical Yearbook 2021, s. 18.
Montenegro ulottuu Adrianmeren rannikolta Serbian ja Albanian rajoilla kohoaviin vuoristoihin. Dinaariset Alpit kulkevat Serbian ja Montenegron välillä ja ulottuvat Lounais-Montenegroon, jossa kalkkikiviset huiput ovat paikoin paljaita. Suurin osa Montenegrosta on vuoristoista, ja ylänköalueilla on tyypilliset suuret korkeuserot. Vuoristoja halkovat monet kanjonit, joista syvin on 1 300 metriä syvä Tarajoen kanjoni. Korkeimmat vuoret ovat maan pohjoisosissa, ja korkein kohta on Bobotov Kuk (2 582 m). Montenegron keski- ja länsiosissa on puolestaan karstialueita, jolle tunnusomaista ovat doliinit ja maanalaiset luolat.
Montenegron pinta-alasta alle 10 prosenttia on alankoa. Kapean rannikkokaistaleen lisäksi sisämaassa on tasaista vain Zetajoen laaksossa. Rannikkotasanko on vain 2–6 kilometriä leveä, ja paikoin vuoret, kuten Lovćen, nousevat heti Kotorinlahden rannalta.
Montenegron pohjoisosa kuuluu Tonavajoen vesistöön, kun taas eteläosan joet laskevat Adrianmereen. Adrianmereen laskevia jokia ovat Bojana ja monet lyhyet ja ryöppyävät virrat. Tonavan vesistöön kuuluvia jokia ovat muun muassa Lim ja Tara. Karstialueella monet joet virtaavat maan alla. Montenegron suurin järvi on Albanian rajalla oleva Skadar, mutta vuoristoalueella on paljon pieniä järviä.
Ilmasto ja luonto Montenegron ilmasto on välimerellinen, kesät ovat lämpimiä ja talvet leutoja. Vuoristossa on huomattavasti viileämpää. Pääkaupungissa Podgoricassa heinäkuun keskilämpötila on 27 astetta, kun se karstialueella 670 metrin korkeudessa Cetinjessä on viitisen astetta alempi. Tammikuussa Adrianmeren rannikolla Barissa keskilämpötila on 8 astetta ja pohjoisen vuoristossa –3 astetta. Sadetta saadaan eniten marras- ja joulukuussa, mutta erityisesti vuoristoissa kesäisin tulee myös runsaasti sateita. Kotorinlahteen viettävillä rinteillä tulee Euroopan suurimpia sateita: Crkvicessa vuoden sadanta on 5 100 millimetriä. Lumipeite on harvinainen rannikolla, mutta korkeimmilla vuorilla lunta on maassa noin neljä kuukautta vuodesta.
Suuri osa Montenegrosta on metsän peitossa.Serbia and Montenegr Countries and their cultures Maan pinta-alasta 45 prosentilla kasvaa luonnonmetsiä, joten maa on yksi Euroopan metsäisimpiä. Korkeilla alueilla saksanpihta ja vuorimänty ovat valtalajeja. Pohjoisosan metsissä kasvaa myös muun muassa metsäkuusia ja paikoin esimerkiksi makedonianmäntyjä ja bosnianmäntyjä. Pyökit ovat valtalajeja keskikorkeuksilla, kun taas rannikkoalueella tavataan esimerkiksi jalokastanjoita. Karstimailla kasvaa puolestaan monin paikoin pensaikkoista macchiaa.
Montenegrossa on viisi kansallispuistoa. Maan pohjoisosassa sijaitsee Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluva Durmitorin kansallispuisto. Lisäksi maailmanperintöluetteloon kuuluvat Kotorin keskiaikainen satamakaupunki ja Kotorinlahti.
Historia
Varhaishistoria Montenegrosta on löytynyt todisteita ihmisasutuksesta paleoliittiselta kivikaudelta, mutta ensimmäiset tunnetut heimot olivat illyrialaisia, jotka asettuivat alueelle 400-luvulla eaa. Rooman valtakunta hallitsi aluetta illyrialaisten jälkeen. Rooman ja Bysantin välinen raja kulki nykyisen Montenegron halki, minkä seurauksena alue on ollut pitkään rajamaata.
Roomalaisten vallan hiivuttua Montenegron alueelle hyökkäsivät vuorollaan 400-luvun lopulla gootit ja 500-luvulla avaarit. Slaavien levittäytyminen alkoi 500-luvun puolivälissä, mutta aiempien roomalaistuneiden heimojen slaavilaistumisessa meni useita vuosisatoja.
Slaavien ruhtinaskuntia ja taistelu osmaneita vastaan thumb|upright|Sivu Cetinjessa painetusta liturgisesta kirjasta. Eteläslaavit jakautuivat alueella heimoihin, joita johti župan. Zetan heimokunnan johtaja Časlav yhdisti vuosien 931–960 välillä Kotorinlahden sisämaalta lähtien useita serbiheimoja ja hallitsi maita pohjoisessa Savajoelle ja idässä Ibarjoelle asti. Zeta ja nykyisen Kosovon alueella sijainnut Raška muodostivat myöhemmin 1200-luvulla Serbian kuningaskunnan. Serbien valtakunta hajosi 1300-luvulla, jolloin syntyi myös Zetan puoli-itsenäinen ruhtinaskunta. Đurađ Crnojević rakennutti 1400-luvun lopulla luostarin Cetinjeen ja toi Venetsiasta kirjapainon. Montenegrossa tuotettiin varhaisimpia kyrillisillä kirjaimilla painettuja kirjoja.
Vuodesta 1516 lähtien Montenegroa hallitsi Cetinjen ruhtinaspiispa (vladika) viimeisen Crnojević-sukuisen ruhtinaan luovuttua vallasta ja lähdettyä Venetsiaan. Hallintomuoto oli tehokas tapa pitää ortodoksiset montenegrolaisylimykset yhtenä miehenä islamilaisia turkkilaisia vastassa. Montenegro oli tuolloin kuitenkin lähes jatkuvasti sodassa Osmanien valtakunnan kanssa, mutta tiukan vastarinnan, vaikean maaston ja Venetsian tasavallan diplomaattisen tuen ansiosta osmanit eivät pystyneet täysin alistamaan montenegrolaisia. Montenegron viimeinen ruhtinaspiispa oli Danilo, joka vuonna 1852 luopui pappisvirasta ja otti ruhtinaan (hospodar) tittelin.
Itsenäisyydestä Jugoslaviaan thumb|vasen|Montenegron kartta vuodelta 1862. Montenegro kävi sotaan osmaneita vastaan vuonna 1876, kun Serbia oli ensin julistanut sodan Osmaneille. Turkkilaisten kärsittyä sodassa tappion Montenegro saavutti 1. heinäkuuta 1878 itsenäisyyden, joka myöhemmin tunnustettiin Berliinin kongressissa. Samalla Montenegron alue kaksinkertaistui, ja se sai yhteyden merelle, mikä auttoi maata modernisoitumaan ja kehittymään taloudellisesti. Maahan perustettiin muun muassa valtionpankki, postipalvelut ja ensimmäinen rautatie. Parlamentti perustettiin vuonna 1905.
Montenegron ruhtinas Nikola I hallitsi itsevaltaisesti, mikä aiheutti kitkaa hallitsijan ja parlamentin välillä. Nikola julistautui vuonna 1910 kuninkaaksi, mutta kaksi vuotta myöhemmin käynnistyneet Balkanin sodat pysäyttivät maan kehityksen. Nikola pakeni ensimmäisen maailmansodan aikana Ranskaan, mutta sodan jälkeen Itävalta-Unkarin pois ajanut Serbia ei halunnut Nikolaa enää takaisin. Montenegrolainen kansallistunne ei ollut kehittynyt, ja monet paikalliset johtohenkilöt pitivät itseään serbeinä. He olivat myös kyllästyneitä Nikolan omavaltaisuuteen. Parlamentti päätti 26. marraskuuta 1918 liittyä Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskuntaan. Itsenäisyyden kannattajat aloittivat tammikuussa 1919 joulukapinan, joka kuitenkin kukistettiin.
Toisessa maailmansodassa montenegrolaiset taistelivat Titon partisaanien rinnalla. Tämän jälkeen Montenegro oli osa Jugoslavian liittotasavaltaa vuosina 1943–1992Montenegron sosialistisena tasavaltana.
Liitto Serbian kanssa Jugoslavian hajottua 1990-luvun alussa jäljelle jääneessä sosialistisessa Jugoslaviassa vuonna 1992 järjestetyssä kansanäänestyksessä 96 prosenttia montenegrolaisista kannatti liittoa Serbian kanssa eli liittymistä uuteen Jugoslavian liittotasavaltaan. Muslimit, Montenegron albaanit ja itsenäisyyttä kannattaneet boikotoivat kuitenkin äänestystä, joten kannatus ei todellisuudessa ollut aivan niin korkea.
Montenegron valtapuolue Demokraattinen sosialistipuolue (DPS) jakautui vuonna 1997 kahteen ryhmittymään: serbien presidentin Slobodan Miloševićin kannattajiin ja vastustajiin. Lokakuussa 1997 vastustajiin lukeutunut Milo Đukanović kukisti vaaleissa Miloševićin läheisen liittolaisen Momir Bulatovićin ja alkoi tämän jälkeen ohjata Montenegroa kohti itsenäisyyttä. Montenegrossa perustettiin muun muassa oma tullihallinto, ulkoministeriö ja keskuspankki, ja maa otti käyttöön Saksan markan. Kosovon sodan aikana Montenegro julisti olevansa puolueeton ja samaan aikaan myös majoitti noin 40 000 Kosovon albaani pakolaista.
Jugoslavian liittotasavalta oli vuoteen 1998 mennessä oikeastaan menettänyt merkityksensä. Serbian ja Montenegron välille luotiin kuitenkin vielä uusi liitto Serbia ja Montenegro, joka oli käytännössä kahden itsenäisen valtion unioni. Liittosopimus tehtiin 14. maaliskuuta 2002. Kumpi tahansa osapuoli saattoi erota liitosta kansanäänestyksen perusteella kolmen vuoden siirtymäkauden jälkeen.
Uuden itsenäisyyden aika pienoiskuva|upright|Milo Đukanović, Montenegron presidentti vuosina 1998–2002 ja 2018–2023 sekä Montenegron pääministeri vuosina 1991–1998, 2003–2006, 2008–2010 ja 2012–2016. Montenegrossa järjestettiin 21. toukokuuta 2006 kansanäänestys, jossa 55,5 % (tarvittava määrä 55 %) kannatti itsenäistymistä. Montenegro julistautui itsenäiseksi 3. kesäkuuta 2006 ja erosi sen ja Serbian valtioliitosta. Montenegro joutui liitosta eronneena osapuolena hakemaan itselleen kansainvälisen tunnustuksen sekä kansainvälisten järjestöjen jäsenyyttä. Euroopan unioni tunnusti Montenegron 12. kesäkuuta ja Serbia 15. kesäkuuta 2006. Maasta tuli Yhdistyneiden kansakuntien 192. jäsen 28. kesäkuuta 2006.
Montenegron itsenäisyyden ensimmäiset vuodet olivat voimakkaan taloudellisen kasvun aikaa, ja vuosina 2006–2008 talouskasvu oli yli 6 prosenttia. Kasvu kuitenkin hidastui ja kääntyi myös laskuksi seuraavien vuosien kansainvälisten talousvaikeuksien seurauksena. Montenegro aloitti kesäkuussa 2012 viralliset EU:n jäsenneuvottelut, ja joulukuussa 2015 maa kutsuttiin Natoon. Tätä seurasi hallituksen vastaisia protesteja, joita epäillään Venäjän järjestämiksi. Kesäkuussa 2017 Montenegrosta tuli virallisesti Naton jäsen. Toukokuussa 2019 montenegrolainen oikeus tuomitsi 13 ihmistä pitkiin vankeusrangaistuksiin, koska heidän todettiin syyllistyneen vuonna 2016 Venäjän tukemaan vallankumousyritykseen. Venäjä-mielinen oppositiopuolue Demokraattinen rintama sanoi, että oikeudenkäynti oli ”poliittinen näytelmä” ja ”noitavainoa”.
Politiikka Montenegro on edustuksellinen demokratia, jonka perustuslaki hyväksyttiin vuonna 2007. Sen valtionpäämies on presidentti, joka valitaan viiden vuoden välein. Presidentti voi istua kaksi viisivuotista kautta. Pääministeri on hallituksen päämies. Yksikamarisessa parlamentissa on 81 kansanedustajaa, jotka valitaan nelivuotiskaudelle.