thumb|Saksalaisia Puolan rajalla 1. syyskuuta 1939. Puolan offensiivi, Puolan taistelu, taistelu Puolasta, Puolan valtaus, Saksan–Puolan sota 1939 tai Puolan sotaretki, saksalaiselta koodinimeltään Fall Weiß (’Tapaus valkoinen’) oli Saksan hyökkäys Slovakian rinnalla Puolaan 1. syyskuuta 1939. Hyökkäys käynnisti toisen maailmansodan.
Saksan sodanjohto suunnitteli hyökkäystä jo huhtikuusta 1939 alkaen. Maalla oli takanaan useampi menestyksekäs aluevaltaus lyhyessä ajassa, kuten Itävallan liittäminen valtakuntaan maaliskuussa 1938 sekä Tšekkoslovakian miehitys maaliskuussa 1939. Saksan johtaja Adolf Hitler oletti, etteivät länsivallat puuttuisi Puolan miehitykseen, mutta Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta pitivät kiinni Puolalle antamistaan turvatakuista ja julistivat Saksalle sodan 3. syyskuuta 1939. Niiden tuki Puolalle jäi kuitenkin vähäiseksi.
Noin kahta viikkoa myöhemmin, 17. syyskuuta, myös Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan. Länsivallat eivät kuitenkaan julistaneet sotaa Neuvostoliitolle. Puolan offensiivi kokonaisuudessaan päättyi Puolan antautumiseen 6. lokakuuta. Puola jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton kesken: etupiirijaosta oli sovittu jo elokuussa 1939 solmitun Molotov–Ribbentrop-sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa. Valtaosa Saksan valtaamasta Puolasta liitettiin suoraan Saksan valtakuntaan, ja loppuosasta muodostettiin Puolan kenraalikuvernementti, noin 12 miljoonan puolalaisen asuttama alusmaa ilman valtiollista asemaa. Vastaavasti Neuvostoliiton valtaamat alueet, joita asuttivat pääosin itäslaavit, valkovenäläiset ja ukrainalaiset,Fischer 2010, s. 37 liitettiin Neuvostoliittoon.
Tausta
Saksan aluevaatimukset Saksa ja Puola olivat solmineet hyökkäämättömyyssopimuksen tammikuussa 1934, eikä maiden välillä vielä vuoden 1938 aikana ollut näkyviä jännitteitä. Adolf Hitlerin tavoite oli saada Puola suostumaan Saksan esittämiin aluevaatimuksiin.Overy 2009, s. 7 Lokakuun 1938 lopulla Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop ehdotti Puolan suurlähettiläälle Józef Lipskille Danzigin palauttamista Saksalle sekä saksalaisen huoltotien ja rautatien rakentamisen sallimista Puolan käytävään. Lisäksi von Ribbentrop tarjosi Puolalle pääsyä Antikomintern-sopimukseen.Overy 2009, s. 8–10 Vastineeksi maiden välistä hyökkäämättömyyssopimusta olisi pidennetty, ja Puolalle olisi annettu vapaasatama Danzigin alueelta.
Puolan ulkoministeri Józef Beck tyrmäsi kaikki aluevaatimukset. Osa saksalaiskenraaleista kääntyi sotatoimien kannalle, mutta Hitler jatkoi neuvotteluja. Vaatimuksien esittäminen jatkui kevääseen 1939 asti, ja neuvotteluiden sävy muuttui alati käskevämmäksi. Kun Saksa maaliskuussa 1939 miehitti Böömin ja Määrin alueet sekä Liettuan Memelin alueen, Puola katkaisi kaikki neuvottelut ja määräsi asevoimansa osittaiseen hälytysvalmiuteen. Ulkoministeri Beckin mukaan Hitlerin valloituksia täytyi alkaa vastustaa aseellisesti. Böömin ja Määrin alueiden miehitys sai myös Ranskan ja Ison-Britannian päättämään, ettei Saksalle tehtäisi enää myönnytyksiä: syyskuussa 1938 solmitulla Münchenin sopimukseen länsivallat olivat luovuttaneet Tšekkoslovakian sudeettialueet Saksalle.
Turvatakuut länsivalloilta 20. maaliskuuta 1939 britit ehdottivat Britannian, Ranskan, Neuvostoliiton ja Puolan välistä julistusta, joka takaisi eurooppalaisten valtioiden itsenäisyyden. Puola kuitenkin kieltäytyi, koska ei halunnut solmia liittoa Neuvostoliiton kanssa.Bell 1986, s. 254 Britannia antoi Puolalle turvatakuut 31. maaliskuuta 1939, ja Ranska julisti tukensa muutamaa päivää myöhemmin. Britannian pääministeri Neville Chamberlain kuvaili takuita vakuutukseksi ja rauhanrintamaksi aggressiota vastaan. Turvatakuut takasivat Puolan itsenäisyyden, mutta toisaalta käytännössä jättivät mahdollisuuden aluemuutoksiin.Bell 1986, s. 255 Huhtikuun 1939 alussa Italian hyökättyä Albaniaan Ranska ja Britannia antoivat takuut myös Kreikalle ja Romanialle.Bell 1986, s. 256
Britit olettivat saksalaisten yrittävän järjestää Danzigissa nopean vallankaappauksen keväällä 1939, ja Puola ilmoitti puolustavansa Danzigia asein. Kun Danzigia ei yritettykään vallata, britit olettivat, että länsivaltojen turvatakuut olivat saaneet Hitlerin perääntymään.
Turvatakuut oli yksipuolinen julistus eikä sitouttanut Puolaa mihinkään. Siksi huhtikuun 1939 alussa Puola ja Britannia aloittivat neuvottelut kahdenkeskisen anglo-puolalaisen liiton solmimiseksi. Neuvottelut sen yksityiskohdista venyivät kuitenkin elokuuhun asti.Bell 1986, s. 255
Puolan laivaston evakuointi Toukokuussa 1939 Britannian Puolan-sotilaslähetystön päällikkö, kenraali Sir Adrian Carton de Wiart, arvioi, että Puolan laivasto tulisi siirtää sitä huomattavasti suuremmalta saksalaislaivastolta turvaan Britannian satamiin ennen mahdollisen sodan syttymistä. Puolalaiskomentaja Edward Rydz-Śmigły vastusti aluksi Carton de Wiartin suunnitelmaa ja suostui siihen vasta pitkällisen väittelyn jälkeen. Suunnitelma sai nimen operaatio Peking.
Euroopan mittapuulla Puola oli 1930-luvulla vahvasti aseistautunut ja käytti varustautumiseen merkittävästi varojaan.Overy 2009, s. 6
Hyökkäyssuunnittelu ja valmistelut Huhtikuun 1939 alussa Hitler määräsi kenraaleitaan aloittamaan Puolan-hyökkäyssuunnitelman laatimisen. Suunnitelmasta käytettiin operaationimeä Tapaus valkoinen.Beevor 2012, s. 28Overy 2009, s. 11 Huhtikuun lopussa Hitler purki Puolan kanssa vuonna 1934 solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen.Fischer 2010, s. 28 Sotilasjohdolleen Hitler ilmoitti, että ennen hyökkäystä tavoitteeksi tuli asettaa kiila Puolan ja länsivaltojen väliin, jotta Puola eristettäisiin ja länsivallat pysyisivät erossa sodasta. Lisäksi Saksa panosti diplomaattisuhteisiin useiden kauppasuhteiden kannalta tärkeiden maiden kanssa pitääkseen nämä sodan syttyessä vähintäänkin puolueettomina. Suhteet pysyivät hyvinä esimerkiksi Ruotsiin, Turkkiin, Romaniaan, Jugoslaviaan ja Bulgariaan. Lisäksi Saksa havitteli Italian ja Japanin kanssa liittoa, joka painostaisi Britanniaa pysymään puolueettomana.Bell 1986, s. 257 Kolmen vallan sopimus tosin solmittiin vasta syyskuussa 1940.
Molotov–Ribbentrop-sopimus Ulkoministerinsä Joachim von Ribbentropin välityksellä Saksa teki hyökkäämättömyyssopimukset 23. maaliskuuta 1939 Liettuan kanssa (toisena allekirjoittajana Juozas Urbšys) ja 7. kesäkuuta 1939 Viron ja Latvian kanssa (toisina allekirjoittajina vastaavasti Karl Selter ja Vilhelms Munters). Lopulta 23. elokuuta 1939 Saksa solmi Neuvostoliiton kanssa Molotov–Ribbentrop-sopimuksen, joka takasi, että Saksaa eivät pystyisi piirittämään Baltian maiden kautta länsivallat eikä Neuvostoliitto ja että Neuvostoliitto ei estäisi Saksaa hyökkäämästä Puolaan. Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa Puola jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton kesken. Hitler piti varmana, että sopimus saisi länsivallat luopumaan turvatakuistaan Puolalle.Overy 2009, s. 14
Hyökkäyskäskyt ja Puolan liikekannallepano pienoiskuva|vasen|Adolf Hitlerin 31. elokuuta 1939 antama virallinen hyökkäyskäsky Puolaan. 23. elokuuta 1939 eli Molotov–Ribbentrop-sopimuksen solmimisen päivänä Hitler antoi armeijalleen käskyn valmistautua hyökkäykseen kolme päivää myöhemmin eli 26. elokuuta. Puolan-rajalle komennettiin 1,5 miljoonaa saksalaissotilasta.Overy 2009, s. 20 Vielä elokuun 25. päivän aamuna Hitler yritti turhaan neuvotella brittejä luopumaan turvatakuistaan ja ilmoitti, että ”Puolan kysymys oli ratkaistava lopullisesti”. Hitler korosti suurlähettiläs Nevile Hendersonille haluavansa liittoutua Brittiläisen imperiumin kanssa, ja hän nimitti tätä viimeiseksi tarjouksekseen.Overy 2009, s. 33–34 Henderson vastasi, että päästäkseen minkäänlaiseen sopimukseen Hitlerin tuli pidättäytyä hyökkäyksistä ja vetää joukkonsa pois Tšekkoslovakiasta.Beevor 2012, s. 33 Iltapäivällä Hitler antoi asevoimille käskyn hyökätä Puolaan seuraavana aamuna. Hän päätti kuitenkin perua hyökkäyksen vielä samana iltana, vain 14 tuntia ennen sen suunniteltua alkamista. Oletettavasti Hitler oli odottanut Britannian ja Ranskan reagoivan Molotov–Ribbentrop-sopimukseen luopumalla turvatakuistaan,Overy 2009, s. 21–22 mutta hänen järkytyksekseen Britannia allekirjoittikin kahdenkeskisen avunantosopimuksen Puolan kanssa iltapäivällä 25. elokuuta: Hitler kutsui Britannian toimia ”läimäytykseksi kasvoihin”.Overy 2009, s. 36–37 Sopimuksen mukaan Puola ja Britannia auttaisivat toisiaan, mikäli jompi kumpi joutuisi jonkin eurooppalaisen maan hyökkäyksen kohteeksi. Iltapäivän aikana Ranskan suurlähettiläs Robert Coulondre ilmoitti Hitlerille myös Ranskan tukevan Puolaa.Overy 2009, s. 36–37 Lisäksi Italian suurlähettiläältä Hitler sai viestin, että Italia pysyisi Puolan suhteen puolueettomana. Saksa tuskin kaipasi Italiaa mukaan sotatoimiin, mutta sen liittolaisuutta Hitler oli silti pitänyt potentiaalisena painostuskeinona pitämään länsivallat erossa sodasta, ja siksi Italian ilmoitus oli hänelle pettymys.Overy 2009, s. 25
Muutamaa päivää myöhemmin, 28. elokuuta, Hitler käski armeijan olla valmiina hyökkäämään 1. syyskuuta. Kokonaisuudessaan hyökkäystä oli suunniteltu miltei viisi kuukautta.Beevor 2012, s. 33–34 Puolan asevoimat eivät olleet hyökkäyksen alkaessa täydessä valmiudessa, sillä Britannia ja Ranska olivat varoittaneet, että huomattava valmistautuminen voisi antaa Saksalle syyn hyökätä. Puola julisti liikekannallepanon 28. elokuuta, mutta Britannian ja Ranskan suurlähettiläät kehottivat lykkäämään sitä toiveenaan edelleen neuvotella Saksan kanssa. Liikekannallepano toteuttiin lopulta vasta 30. elokuuta, kahta päivää ennen hyökkäystä.Beevor 2012, s. 37Overy 2009, s. 57 Vain kolmannes puolalaisjoukosta ehti valmistautua. Mikäli Hitler olisi pysynyt päätöksessään aloittaa hyökkäys jo 26. päivänä, Puola olisi ehtinyt valmistautua puolustukseen vielä heikommin.Overy 2009, s. 20 pienoiskuva|Puolalaista jalkaväkeä vuonna 1939.
Neuvottelut Britannian ja Saksan välillä jatkuivat vielä elokuun viimeisinä päivinä. Neuvotteluratkaisuun pyrkivät myös Mussolini ja hänen vävynsä Galeazzo Ciano.Overy 2009, s. 78–79 Hitlerin vaatimukset olivat kuitenkin kasvaneet brittien näkökulmasta entistä kohtuuttomimmiksi: nyt hän vaati Saksalle sekä Danzigia että koko Puolan käytävää, ja lisäksi Neuvostoliiton tuli päästä mukaan Puolaa koskeviin neuvotteluihin. Neuvotteluiden pitkittämisen on myöhemmin tulkittu olleen Saksan pyrkimystä luoda länsivaltoihin epävarmuutta ja lisäksi käyttää yhtenä sodan oikeutuksena sitä, ettei Puola enää lähettänyt Saksaan neuvottelijaa. Lisäksi saksalaislehdistö pyrki suurentelemaan puolalaisten sortotoimia saksalaisia kohtaan, ja saksalaisten väitettiin joutuneen Puolassa jopa kastroiduiksi.Overy 2009, s. 56–65
Provokaatiot Saksalaiset lavastivat 31. elokuuta 1939 muun muassa Ylä-Sleesiassa sijaitsevalla Gleiwitzin (nykyisen Puolan Gliwicen) radio-asemalla sekä saksalaiselle raja-asemalle välikohtauksia, joista he syyttivät puolalaisia. Osana lavastuksia Gestapo oli pidättänyt ja murhannut sekä saksaa että puolaa puhuneen Franciszek Honiokin. Honiokin lisäksi Gestapo murhasi myös keskitysleireistä, mahdollisesti Buchenwaldista tai Dachausta, tuotuja vankeja näennäisenä todisteena rajan yli tunkeutuneista hyökkääjistä. Rajaprovokaatiot ajoitettiin alkuiltaan, jotta niistä kerrottaisiin seuraavan aamun sanomalehdissä. Radiotalossa, johon Alfred Naujocks murharyhmineen oli tunkeutunut, ei ollut studiota, vain valvomo, sähkögeneraattori, lähetintekniikka ja hätämikrofoni. Naujocksin ryhmä kytki hätämikrofonin lähettimeen ja lausui ennalta valmistellun puolankielisen propagandatekstin, jossa sanottiin aseman päätyneen puolalaisten hallintaan ja kiihotettiin Ylä-Sleesian puolalaisia kapinoimaan Saksaa vastaan. Provokaatiolähetys ei kuitenkaan päässyt kovinkaan kauas eikä ohjautunut Suur-Saksan valtakunnanverkkoon. Rajaprovokaatioiden tarkoituksena oli myös luoda kansainväliselle yleisölle epäselvyyttä siitä, kuka sodan oli todellisuudessa aloittanut.