Taivutukseksi kutsutaan kieliopissa sidonnaisten morfeemien (affiksien) liittämistä sanan vartaloon tai sanan vartalon muuntamista niin, että muodostuu saman sanan (lekseemin) eri taivutusmuotoja.
Taivutus eroaa sanojen johtamisesta siten, että taivuttamalla muodostetaan saman sanan eri muotoja, johtamalla taas uusia sanoja. (Tämä raja ei tosin aina ole ehdottoman selkeä. Esimerkiksi suomen kielessä partisiipit, adjektiivien vertailumuodot tai jotkin adverbijohdokset voidaan katsoa taivutuksen ja johdon rajatapauksiksi.) Taivuttaminen ei siten myöskään muuta sanan sanaluokkaa, kun taas johtamalla voidaan muodostaa sanasta myös johonkin toiseen sanaluokkaan kuuluvia sanoja, esimerkiksi nomineista verbejä. Taivutuksella ilmaistaan kieliopillisia suhteita, esimerkiksi sijaa, sukua, aikamuotoa, lukua tai persoonaa. Saman sanan eri taivutusmuotojen sarjaa kutsutaan paradigmaksi.
Kielet voivat erota toisistaan paljonkin sen suhteen, miten paljon niissä esiintyy sanojen taivutusta. Kieliä, joissa kieliopilliset suhteet ilmaistaan ensisijaisesti taivutuksella ja joissa siten esiintyy paljon sidonnaisia morfeemeja, nimitetään synteettisiksi kieliksi.
Nominien taivutusta kutsutaan deklinaatioksi, verbien taivutusta konjugaatioksi. Latinan kielioppiin palautuvan perinteen mukaisesti joidenkin kielten opetuksessa on taivutusta tapana kuvata (usein numeroitujen) taivutusluokkien tai -tyyppien avulla, joita myös voidaan nimittää deklinaatioiksi ja konjugaatioiksi.Crystal 2008 s. 100–101, 130.
Lähteet
Luokka:Muoto-oppi