Terveyden edistäminen on arvoihin perustuvaa tavoitteellista toimintaa ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin aikaansaamiseksi ja sairauksien ehkäisemiseksi. Terveyden edistämiseen sisältyy promotiivisia ja preventiivisiä toimintamuotoja. Tuloksia ovat terveyttä suojaavien sisäisten ja ulkoisten tekijöiden vahvistuminen, elämäntapojen muutos terveellisempään suuntaan ja terveyspalveluiden kehittyminen. Toiminnan vaikutukset näkyvät yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan terveytenä ja hyvinvointina.Savola, Koskinen-Ollonqvist, 2005
Terveyden edistäminen ymmärretään terveyteen sijoittamisena sekä tietoisena voimavarojen kohdentamisena ja terveyden taustatekijöihin vaikuttamisena. Kunnassa se tarkoittaa kaikkea sitä toimintaa, jonka tavoitteena on väestön terveyden ja toimintakyvyn lisääminen, kansantautien, tapaturmien ja muiden terveysongelmien vähentäminen, ennenaikaisten kuolemien vähentäminen ja väestöryhmien välisten terveyserojen vähentäminen.
Terveyden edistämisen kehitys toimintapolitiikkana
Terveyden edistämistä eri muodoissaan on esiintynyt yhteiskunnallisena toimintana, jopa erityisenä liikkeenä, vuosisatoja. Jo Antiikissa terveyttä pidettiin yhtenä tärkeimmistä yksilön ja yhteiskunnan arvoista. Hygienia eri muodoissaan on sisältänyt keskeisenä perusteenaan yksilöiden ja yhteisön terveyden oli kyse sitten ympäristösuojelusta, työsuojelusta tai terveellisestä ravinnosta. Terveyden edistäminen vakiintui Maailman terveysjärjestön (WHO) toimintaotteeksi, ja monet terveyden edistämisen avainkäsitteistä ja toimintamalleista onkin WHO:n luomia tai tukemia. Nykymuodossaan terveyden edistämisen toimintapolitiikka katsotaan syntyneeksi 1970-luvulla, jolloin myös aloitettiin Terveyttä kaikille vuoteen 2000 mennessä -hanke.
Merkittävin terveyden edistämisen käsitteistöä ja toimintaa koordinoiva asiakirja on WHO:n vuonna 1986 ensimmäisessä terveyden edistämisen maailmankongressissa hyväksymä Ottawan julkilausuma (Ottawa Charter for Health Promotion). Sittemmin WHO:n johtamia terveyden edistämisen maailmankonferensseja on pidetty seuraavasti:
Adelaide 1988 Sundsvall 1991 Jakarta 1997 Mexico 2000 Bangkok 2005
Mikään näissä myöhemmissä konferensseissa hyväksytty yleinen asiakirja (Charter) ei ole syrjäyttänyt Ottawa Charteria. Ottawa Charterin strategiset suuntaviivat olivat:
terveyttä edistävä yhteiskuntapolitiikka terveyttä tukevien ympäristöjen luominen yhteisöllisen toiminnan vahvistaminen yksilöllisten taitojen kehittäminen terveyspalvelujen uudelleen suuntaaminen
Kansainvälisten organisaatioiden konferensseja ja kongresseja on pidetty terveyden edistämisestä tai siihen läheisesti liittyvistä aiheista useita vuosittain. Yksi tällainen yhteistyöelin on IUHPE (International Union for Health Promotion and Education) jonka Euroopan alueen puheenjohtajana kaudella 2007-2010 toimii Terveyden edistämisen keskuksen toiminnanjohtaja Mika Pyykkö.
WHO:n Euroopan aluetoimisto arvioi Suomen terveyden edistämisen kokonaisjärjestelmää vuosituhannen alussa ja julkaisi arviointiraporttinsa keväällä 2002. Ryhmän kehittämisehdotukset olivat, että Suomen tulisi
ylläpitää ja vahvistaa eri hallinnonalojen välisen yhteistyön mekanismeja varmistaa, että sekä strategisten suunnittelua, johtamista että käytännön työtä varten on olemassa lukumääräisesti, taidoiltaan, vahvuuksiltaan ja valmiuksiltaan riittävät henkilöstövoimavarat pohtia kaikkien tärkeimpien, terveyden kannalta merkityksellisten hankkeiden terveysvaikutusten arvioinnin käynnistämistä ja toteuttamista toteuttaa järjestelmällisesti Terveys 2015 -ohjelmaa, vahvistaa Kansanterveyden neuvottelukunnan roolia, taata nykyaikaisen terveyden edistämisen kaikkien tarpeellisten osa-alueiden olemassaolo sekä systemaattinen hyödyntäminen ja järjestää rahoitus parhaalla mahdollisella tavalla etsiä keinoja kuntientukemiseksi parhaalla mahdollisella tavalla viiden ratkaisevan tärkeässä terveyden edistämistyössä palvelemansa väestön osalta varmistaa, että valtakunnallisen tason ratkaisevat tehtävät ja toimet tukevat ja helpottavat tarkoituksenmukaisesti paikallistason terveyden edistämistä suunnitella ja ohjata tutkimus- ja kehitystyötä ottamaan ensisijaisesti huomioon näyttöön perustuvan terveyspolitiikan ja käytännön työn tarpeet
Toisella EU-puheenjohtajakaudellaan loppuvuodesta 2006 Suomi otti terveyspolitiikan kehittämiskohteeksi periaatteen, että kaikessa julkisessa päätöksenteossa ja toiminnassa pitäisi ottaa huomioon se, miten niillä vaikutetaan väestön terveyteen. Tämä periaate kiteytettiin ilmaisuksi ”Terveys kaikissa politiikoissa” (Health in All Policies, HiaP). Kuopiossa 20.-21.9.2006 pidetyssä Terveys kaikissa politiikoissa -konferenssissa todettiin muun muassa, että ”Terveyden taustatekijät, joita politiikat ja päätöksenteko voivat muokata tai muuttaa terveyden kannalta myönteisesti tai kielteisesti, välittävät politiikkojen vaikutukset terveystuloksiin. Taustatekijät liittyvät talouteen, elinympäristöön, yhteiskunnan rakenteisiin ja palveluihin tai sosiaalisiin suhteisiin ja kulttuuriin.”
5.12.2007 Suomen hallitus antoi periaatepäätöksen hallituksen strategia-asiakirjasta, jonka yhtenä politiikkaohjelmana on terveyden edistäminen. Ohjelman tavoitteena on väestön terveydentilan parantuminen ja terveyserojen kaventuminen. Politiikkaohjelmassa on määritelty yhteiskunnalliset vaikuttavuustavoitteet seuraavista osa-alueista: terveyden edistämisen rakenteiden vahvistaminen kansansairauksien ehkäisyyn vaikuttavien elintapamuutosten aikaansaaminen terveitä elämäntapa-valintoja edistävien työ- ja elinolosuhteiden kehittäminen sosiaali- ja terveydenhuollon peruspalvelujen vahvistaminen ja terveyden edistämisen uusien työmuotojen kehittäminen järjestöjen toiminnan ja roolin vahvistaminen terveyden edistämisen, erityisesti osallisuuden ja yhteisöllisyyden tukena. Valtioneuvosto, Terveyden edistämisen politiikkaohjelma 2007
Tieteellinen perusta
Terveyden edistämistä tulisi käsitellä monialaisena ihmisen ja koko väestön “terveydellistä toimintakykyä” edistävien ja tukevien rakenteiden ja prosessien kannalta eikä sairauksien hoitamisella, terveydenhuollolla suppeassa mielessä tai lääketieteellä pitäisi olla niin keskeistä asemaa kuin yleensä ajatellaan. Koska kyse terveyden edistämisestä, terveyden käsite ja terveyteen vaikuttavat tekijät tulisi ymmärtää riittävän laajasti eikä lääketieteen viime vuosikymmeninä tapahtunutta valtavaa kehitystä voi jättää terveyden edistämispolitiikan ulkopuolelle. Mitä siis on terveys, jota terveyden edistämisen tulisi edistää?
Maailman terveysjärjestön (WHO) määritelmä on terveyden virallisluonteisista määritelmistä tunnetuin: Health is a state of full physical, mental and social well-being and not the mere absence of disease or infirmity. [Terveys on täyden fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tila eikä pelkästään taudin puuttuminen.] Hallinnollis-juridisiakin määritelmiä tarvitaan, koska niiden kautta kohdennetaan palveluja ja säädellään niiden määrää ja sisältöä. Hyvä olisi jos tieteellisiä määritelmiä ja hallinnollisia määritelmiä ei sekoitettaisi toisiinsa.
Vuonna 1946 WHO:n perustamisen yhteydessä hyväksytty terveyden määritelmä on tavoitteellinen ja kirjaimellisesti tulkiten elitistinen, koska määritelmän mukaista tilaa ei kovinkaan moni ihminen tai yhteiskunta pysty saavuttamaan. Määritelmän suosio viittaa kuitenkin siihen, että määritelmästä on hyvin vaikea poistaa sanoja. Kokonaisvaltaisuuden – biopsykososiaalisuuden – vaatimus täyttyy määritelmässä hyvin, tautilähtöisyyden kielto on hyvin perusteltu, ja määritelmän arvostelu kohdistukin lähinnä sanaan ”tila”. Hyvin monet haluavat väittää, että terveys, kuten sairauskin, on prosessi eikä tila. Mutta jos WHO:n terveyden määritelmää pidetään tavoitteellisena, se kuvaa silloin tavoitetilaa, johon erilaiset terveyttä edistävät toimenpiteet ja ”prosessit” johtavat. Myöhemmät ehdotukset, kuten WHO:n vuoden 1997 yleiskokouksessa esitetty, ovatkin alkuperäiset päälinjat säilyttäen hioneet tätä määritelmää: Health is a dynamic state of complete physical, mental, spiritual and social well-being and not merely the absence of disease or infirmity. Uuteen määritelmään on haluttu mukaan liikettä ja henkisyyttä. Muutos on kuitenkin sen verran akateeminen, että vanha määritelmä on säilyttänyt asemansa eräänlaisena lähtökohtaluonnehdintana.
Brigit Toebes on pohtinut terveyden määrittelyn tarpeellisuutta analysoidessaan ”oikeutta terveyteen” juridiikan näkökulmasta. On paikallaan kysyä: ”Mihin on oikeutettu se, jolla on oikeus terveyteen?” (Toebes, 1999, 4) Tällä keskustelulla on erittäin suuri merkitys terveyspalvelujen ja terveyspolitiikan kannalta; tarkoittaako ”oikeus terveyteen” todella oikeutta olla terve, ”oikeutta terveyspalveluihin” vai ”oikeutta terveyden suojeluun”?
Ovatko terveys ja sairaus jonkin ulottuvuuden eri päitä vai kokonaan eri asioita? Joskus väitetään, että terveyttä ei arvosteta eikä edes tunnisteta ennen kuin se on menetetty. Tästä voisi päätellä, että terveydellä on selkeä yhteys sairauteen, samantapainen kuin tyydytetyllä ja tyydyttämättömällä perustarpeella on toisiinsa. Juuri syötyään ei tunne nälkää. Susan Sontag on sanonut, että terveys ja sairaus ovat kuin kaksi maata, joissa ihminen viettää elämänsä, erilaisten vaiheiden jälkeen rajan ylittäen kulttuurista toiseen. Jokaisella on kummankin maan passi ja kansalaisuus. (Sontag, 1978) Päämerkitykseltään sanat ”terveys” ja ”sairaus” kuuluvat hyvin läheisesti yhteen. Sanojen merkityssisältöjen riippumattomuuden puolesta täytyy kovasti selitellä. Kokemuksina terveys ja sairaus saattavat olla yhteensopimattomia, kukaan ei voi olla samalla hetkellä terve ja sairas. Ttaudin () asemesta sairaus () on ollut yhteiskuntatieteellisen teorian lähtökohta ainakin Parsonsin sairaanroolin tarkastelusta lähtien. Samaan viitekehykseen kuuluu potilas–lääkäri-suhteen toimintamalli. Näitä kumpaakin on sittemmin arvosteltu liian kaavamaisiksi ja huonosti sairauden yhteiskunnallista merkitystä heijastaviksi. Koska tietämys sairauksista ja terveyteen vaikuttavista tekijöistä on hyvin laajaa väestön keskuudessa, ihmiset ratkaisevat kantansa omaan terveydentilaansa hyvin suurelta osin ennen ensimmäistäkään lääkärissä käyntiä. Keskustelut perheen piirissä ja työtovereiden kanssa asettavat jo merkittävät kehykset, joiden puitteissa varsinainen sairaanhoito sitten tapahtuu ja joita vastaan se osaltaan joutuu työskentelemään. (Turner, 1995)
Terveyden ja sairauden määritelmiä tai malleja on tarjolla runsaasti. Pääpiirteissään ne kuitenkin noudattelevat joko tiedonalajaotteluja (biologia, psykologia, sosiaalitieteet, uskonto, kulttuuri) tai yleisiä aatefilosofisia suuntauksia (positivismi, fenomenologia, psykoanalyysi, eksistentialismi, humanismi). Maare Tamm (1993) kuvaa kuutta terveyden ja sairauden mallia:
uskonnollinen biolääketieteellinen psykosomaattinen humanistinen eksistentiaalinen transpersonaalinen malli.