pienoiskuva|Miinalaiva Louhi ja sukellusveneet Vetehinen, Vesihiisi ja Iku-Turso kesällä 1939. Talvisodassa käytyjä merisotatoimia ovat Suomen merivoimien ja Neuvostoliiton laivaston alusten sekä Suomen rannikkotykistön välillä käydyt taistelut talvisodassa 30. marraskuuta 1939 – 13. maaliskuuta 1940. Sotatoimet keskittyivät pääosin Suomenlahdelle. Nämä merisotatoimet olivat pääosin suomalaisten suorittamaa miinoitusta ja neuvostoliittolaisten alusten hyökkäyksiä suomalaisia rannikkopattereita vastaan. Talvisodassa käydyillä merisotatoimilla ei ollut vaikutusta sodan lopputulokseen ja ne lakkasivatkin ensimmäisen kuukauden jälkeen lähes täysin jäätilanteen takia. Periaatteessa Neuvostoliitto olisi onnistuneilla merisotatoimilla, suomalaisten merihuollon katkaisulla ja strategisilla maihinnousuilla voinut ratkaista sodan, mutta suomalaiset onnistuivat torjumaan uhkat, joten merisotatoimien vaikutus sodan lopputulokseen jäi olemattomaksi.
Vahvuudet sodan alussa
Suomen merivoimat ennen sotaa
pienoiskuva|Suomen merivoimien raskain alus, panssarilaiva Väinämöinen Syksyllä 1939 Suomen merivoimiin kuuluneet alukset: 2 panssarilaivaa (Väinämöinen ja Ilmarinen) 5 sukellusvenettä (Vetehinen, Iku-Turso, Vesihiisi, Vesikko ja Saukko) 4 tykkivenettä (Turunmaa, Karjala, Uusimaa ja Hämeenmaa) 7 moottoritorpedovenettä (Sisu, Hurja, Isku, Syöksy, Nuoli, Vinha ja Raju) 14 vartiovenettä (VMV 1, VMV 2, VMV 5, VMV 6, VMV 8, VMV 9, VMV 10, VMV 11, VMV 12, VMV 13, VMV 14, VMV 15, VMV 16 ja VMV 17) 1 miinalaiva (Louhi) 6 miinanraivaajaa 1 koululaiva (Suomen Joutsen)
Merivoimien vahvuutta nostettiin ylimääräisten kertausharjoitusten alettua lokakuussa varustamalla neljä höyrylaivaa miinalaivoiksi. Alusten valmistelutyöt sujuivat nopeasti, vaikka ammattitaitoisen henkilöstön puute häiritsi varustelua. Eniten kuitenkin puuttui päälliköitä ja muuta koulutettua henkilöstöä. Koulutuksen puute johtui sotaa edeltäneiden vuosien niukoista määrärahoista.Yhteensä Suomen merivoimilla oli talvisodan alkaessa 190 erilaista alusta ja 363 moottorivenettä. Miehiä meripuolustuksella oli 33 200, joista 3 850 merivoimilla. Näiden miesten lisäksi merivoimille oli alistettu 8 650 miestä rannikonpuolustustehtäviin. Miesten keski-ikä oli 35 vuotta. Merimiinoja oli marraskuussa noin 3 600, mutta niistä yli puolet oli ensimmäisen maailmansodan aikaisia. Valtaosa merivoimien torpedoista oli sotasaalista vuodelta 1918. Torpedoista ei kuitenkaan ollut varsinaista pulaa, sillä niitä oli kolme kappaletta jokaista alusten ammuntalaitetta kohden. Syvyyspommeja oli sodan alkaessa lähes 1 000 ja sodan aikana saatiin Ruotsista 500 pommia lisää ja kotimaassa oli valmisteilla toiset 500. Pudottimia oli kaikilla tykkiveneillä ja vartiomoottoriveneillä. Ennen sodan alkua saatiin Ruotsista vielä neljä heitintä ja myöhemmin maasta ostettiin vielä neljä lisää.
Suomen rannikkotykistö oli sodan alkaessa kenties ainoa aselaji, joka oli kalustonsa puolesta valmis sotaan. Sen operatiiviset suunnitelmat olivat kuitenkin vanhentuneita, sillä Suomen ja Viron yhteistä Suomenlahden tykistösulkua ei voitu enää toteuttaa täydellisenä Viron solmittua Neuvostoliiton kanssa avunantosopimuksen. Tykistösulun tulenjohtoon tarkoitettuja kaapeleita kuitenkin käytettiin tiedusteluyhteistyöhön Suomen ja Viron välillä. Tykistön pääkalustona olivat 305, 254 ja 152 mm:n tykit.
Neuvostoliiton laivasto ennen sotaa
Itämeren laivasto
Neuvostoliiton Suomenlahdelle sijoittamat alukset: 2 taistelulaivaa (Marat ja Oktjabrskaja revoljutsija) 1 risteilijä (Kirov) 17 hävittäjää 7 torpedovenettä 52 sukellusvenettä 17 tykkivenettä 40 moottoritorpedovenettä 4 miinalaivaa 48 miinanraivaajaa 60 vartioalusta Itämeren laivaston ilmavoimat, yhteensä 469 lentokonetta ennen sotaa.
Alkuperäisinä tukikohtinaan laivasto käytti miinoilla suojattuja Kronstadtia, jossa sijaitsi laivaston johtoesikunta, ja Laukkaanlahtea. Osa voimista oli siirretty aluksi Viroon ja Latviaan. Neuvostoliiton laivaston vahvuus oli Suomen merivoimiin verrattuna täysin ylivoimainen Suomenlahdella.
Pohjoinen laivasto
Neuvostoliiton pohjoisen laivaston alukset: 8 hävittäjää 7 saattajaa 15 sukellusvenettä Pohjoisen laivaston ilmavoimat, sodan alussa yhteensä 116 lentokonetta
Laivaston tukikohtana oli Poljarnyi ja taempina tukikohtina olivat Murmansk ja Arkangeli. Jäämerelläkin neuvostoliittolaiset olivat täysin ylivoimaisia verrattuna suomalaisiin, jotka olivat sijoittaneet alueelle aivan olemattomat voimat. Jäämerelle sijoitetuilla aluksilla ei toisaalta olisi voinutkaan, eikä ehtinytkään, olla suurta merkitystä, sillä neuvostojoukot valtasivat Petsamon aivan sodan alkupäivinä. Pohjoisen laivaston komentaja talvisodan aikana oli Valentin Petrovitš Drozd.
Merisodan kulku Suomen merivoimien tavoitteet sodassa olivat rannikon suojaaminen maihinnousuilta ja lännen meriyhteyksien varmistaminen, joten pääosa merivoimien aluksista oli sijoitettu Saaristomerelle suojaamaan meriyhteyksiä länteen. Merivoimien raskaimmat pinta-alukset olivat panssarilaivat Väinämöinen ja Ilmarinen, tykkiveneet Turunmaa, Karjala, Hämeenmaa ja Uusimaa, sekä miinalaiva Louhi.
Panssarilaivat eivät joutuneet suuriin operaatioihin sodassa. Suurimman osan aikaa ne välttelivät neuvostoliittolaisia pommikoneita. Alukset olivat Ahvenanmaalla, kunnes ne siirrettiin 20. tammikuuta 1940 Turkuun.
Hämeenmaa ja Uusimaa partioivat pohjoisella Itämerellä ja Ahvenanmerellä. Tammikuussa 1940 ne olivat saattuetehtävissä Pohjanlahdella. Ne ehtivät saattaa vain kaksi saattuetta ennen kuin paksu jää teki toiminnasta mahdotonta. Hämeenmaan potkuri vaurioitui, jolloin alus jouduttiin viemään telakalle.
Karjala ja Turunmaa partioivat Haapasaaren ja Koiviston välisellä alueella. Samaan aikaan Turunmaa suojasi miinanlaskijoita ja Karjala oli moottoritorpedoveneiden emälaivana. Karjala siirrettiin tammikuussa 1940 Ahvenanmaalle vahvistamaan Neuvostoliiton laivaston sukellusveneitä torjuvia osastoja ja Uusimaa ja Hämeenmaa siirrettiin Pohjanlahdelle. Tammikuun lopussa jää kävi pienille aluksille liian vahvaksi, joten Karjala sekä Turunmaa olivat Maarianhaminassa sodan loppuun.
Neuvostoliiton Itämeren laivasto tuki maavoimien hyökkäystä Karjalankannaksella, valtaamaan Suomenlahden saaret, suojaamaan omien joukkojensa liikkeitä ja katkaisemaan Suomen meriyhteydet. Näissä toimissa Viron ja Latvian satamista oli hyötyä Neuvostoliitolle. Neuvostoliiton pohjoinen laivasto pyrki suojaamaan Murmanskin rannikon ja tukemaan joukkojen hyökkäystä Petsamoon.
Neuvostoliittolainen historiankirjoitus jakaa talvisodan merisotatoimien tavoitteet kolmeen vaiheeseen: 30. marraskuuta – 3. joulukuuta: Suomenlahden ulkosaarten miehitys Panssarilaivojen tuhoaminen 4. joulukuuta – 18. helmikuuta: Puna-armeijan etenemistä häirinneiden rannikkopattereiden tuhoaminen Suomen merenkulun ja satamien toiminnan keskeyttäminen 18. helmikuuta – 13. maaliskuuta: Suomalaisten huoltokuljetusten katkaiseminen Suomen ilmavoimien tuhoaminen Suomen tukikohtien tuhoaminen
Marras- ja joulukuu 1939
Merisota alkoi aamulla 30. marraskuuta, kun Neuvostoliitto tulitti Suomenlahden ulkosaaria. Aamun kuluessa neuvostojoukot nousivat maihin Seiskarille ja Peninsaarelle, sekä iltapäivällä Lavansaarelle, jonka luona neuvostohävittäjä Karl Marx upotti suomalaisen merivartiovene AV 45:n, jolloin neljä suomalaista merivartijaa sai surmansa. Seuraavana päivänä miehitettiin Someri ja Narvi. Suursaaren valtaukseen käytettiin suurempaa voimaa, sillä voimakkaiden pommitusten jälkeen 1 550 miestä nousi maihin saarelle 3. joulukuuta kohtaamatta kuitenkaan vastarintaa, sillä saarta puolustaneet noin 50 suomalaista olivat jättäneet saaren jo joulukuun 1. ja 2. päivän välisenä yönä. Maihinnousu oli kuitenkin neuvostoliittolaisraporttien mukaan vaikea operaatio, vaikkei puolustajia enää ollut ja Moskovan radio kertoikin: "Venäläiset kohtasivat suuria vaikeuksia maihinnousun yhteydessä. Urhoollinen Itämeren punalaivaston merijalkaväki voitti kaikki vaikeudet kärsien vain vähäisiä tappioita." Tytärsaaren neuvostoliittolaiset valtasivat 4. joulukuuta.
pienoiskuva|vasen|Risteilijä Kaganovitš, Kirovin sisaralus. 30. marraskuuta hävittäjä Grozjaštši kaappasi suomalaisen höyrylaiva Auvon ja vei sen Paldiskiin. 1. joulukuuta Neuvostoliiton laivasto-osasto: risteilijä Kirov ja hävittäjät Stremitelnyi sekä Smetlivyi lähestyivät Russarön linnaketta. Lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen Kirov sai osuman ja osasto kääntyi takaisin. Kirov menetti tässä taistelussa 17 miestä kaatuneina ja noin 30 haavoittuneina, kun suomalaisten tappiot jäivät nollaan. Panssarilaivat Ilmarinen ja Väinämöinen oli lähetetty Hankoa kohti Borstösta, mutta niillä ei ollut ollut mahdollisuuksia ottaa osaa taisteluun.
Koska Neuvostoliitto ei saanut sukellusvenesodalla odottamiaan tuloksia, Suomen rannikko julistettiin saartoon 7. joulukuuta. Saartovyöhykkeen leveydeksi ilmoitettiin 20 meripeninkulmaa. Kaikkien sodassa puolueettomien maiden alusten tuli poistua tältä alueelta 9. joulukuuta mennessä.
Neuvostoliittolaiset hävittäjät Gnevnyi ja Grozjaštši suorittivat taistelusyöksyn Utön linnaketta vastaan 14. joulukuuta kuuden MBR-2-koneen tukemina. Vanhempien suomalaisten lähteiden mukaan linnake onnistui tulellaan ilmeisesti tuhoamaan tai vaurioittamaan toista hävittäjistä, sillä suomalaisten osuttua toiseen hyökänneeseen alukseen alukset laskivat savuverhon, josta havaittiin savupatsaita ja räjähdyksiä. Savun hälvettyä suomalaiset havaitsivat merellä ainoastaan yhden aluksen. Havaitut osumat ja räjähdykset olivat kuitenkin vain savuverhon laskua.
25. joulukuuta panssarilaivat Ilmarinen ja Väinämöinen joutuivat 25 SB-2-pommikoneen ilmahyökkäyksen kohteeksi Kihdissä. Suomalaiset saivat ammutuksi neljä konetta alas, mutta Ilmariseen kohdistettu konekiväärituli tappoi alukselta yhden ja haavoitti seitsemää merimiestä.
Joulukuun puolestavälistä lähtien jää alkoi vaikeuttaa alusten toimintaa merellä ja pienet alukset sekä sukellusveneet telakoitiin. Helmikuussa 1940 vain jäänmurtajat kykenivät liikkumaan itsenäisesti merellä.
Taistelut Koivistosta joulukuussa
5. joulukuuta kolme neuvostoliittolaista hävittäjää hyökkäsi Saarenpään patterin kimppuun. Patteri kävi tulitaistelun hävittäjien kanssa kunnes nämä laskivat savuverhon ja pakenivat. Paikalla olleet moottoritorpedoveneet Isku, Raju ja Syöksy eivät ottaneet osaa taisteluun. Patteria tulitti 8. joulukuuta kuuden aluksen osasto, jonka kimppuun paikalla ollut sukellusvene Saukko yritti tuloksetta hyökätä. Seuraavan kerran patteria tulitettiin 10. joulukuuta, kun Oktjabrskaja revoljutsija tulitti sitä. Sumun takia suomalaisen patterin oli hankala vastata tuleen. Se kuitenkin ampui muutamia laukauksia, jolloin neuvostoliittolaiset alukset lopettivat tulituksen. Osaston johtaja hävittäjä Stereguštši tulitti myöhemmin Tiurinsaaren patteria, joka ei vastannut tuleen. Sukellusvene Saukko yritti hyökätä osaston kimppuun onnistumatta siinä. Taistelussa linnoitus menetti kaksi miestä kaatuneina ja kolme haavoittuneina. pienoiskuva|Taistelulaiva Marat'n kolmoistykkitorni
Oktjabrskaja revoljutsija tulitti Saarenpään patteria seuraavan kerran 18. joulukuuta. Alus avasi tulen keskipäivällä ja suomalainen patteri vastasi siihen hieman hyökkäyksen jälkeen. Taistelun aikana Oktjabrskaja revoljutsija lähestyi patteria jatkaen tulitusta. Taistelu kesti kaksi tuntia, joiden aikana neuvostoliittolainen taistelulaiva ehti ampua 209 laukausta. 72 lentokonetta teki pommi- ja rynnäkköiskuja taistelun aikana Koivistoon, joista yksi ammuttiin alas. Taistelussa haavoittui viisi suomalaista.