Tieteilijöiden esittämä uskontokritiikki on tieteenharjoittajien esittämää arvostelua uskontoa ja uskonnollista todellisuuskäsitystä kohtaan.
Tieteenharjoittajat ja uskonto
Tieteellistä todellisuuskäsitystä pidetään usein uskonnollisen ajattelun vastakohtana. Monet ateistiset ajattelijat ovat sitä mieltä, että nykyaikainen luonnontiede on vastannut tyydyttävästi kaikkiin perinteisiin todellisuuden tutkimuksen kysymyksiin, eikä tämä vastaus jätä tilaa uskonnoille, paitsi ”historiallisesti ja kulttuurisesti tärkeänä todellisuuspaon muotona”Putnam, Hilary: God and the Philosophers. Teoksessa .
Esimerkiksi kanadalainen filosofi Kai Nielsen on toivonut älymystön edustajilta suurempaa toimeliaisuutta uskonnosta ja ateismista käydyssä keskustelussa. Nielsenin mukaan on suorastaan uskomatonta, että eräät oppineet ajattelijat saattavat kannattaa jumalauskoisia näkemyksiä kaikkeuden luoneesta ikuisesta, aineettomasta, kaikkitietävästä ja kaikkihyvästä olennosta, Jumalasta. Nielsenin mielestä luonnolliseen, naturalistiseen todellisuuskäsitykseen luontevasti liittyvä ateismi on nykyajan järkevän ihmisen valinta. Ihmisten ei pitäisi lohduttaa itseään saduilla, vaan kohdata kuolevaisuutensa osana yleissivistystään. Jumalan ja kuolemattoman sielun kaltaiset henkiolennot ovat Nielsenin mukaan hyvin ongelmallisia oletuksia: niitä koskevat väitteet ja käsitykset ovat tavallisesti sisäisesti ristiriitaisia. Nielsen kuitenkin sanoo, että ateismia ei pitäisi omaksua pelkkänä itsestäänselvyytenä, vaan sen puolesta tulisi käydä kamppailuun älyllisesti vahingollisia uskonnollisia harhoja vastaan. Nielsen toteaa, että vaikka monet amerikkalaiset filosofit ja muut älymystön edustajat ovat uskonnottomia, he eivät vaivaudu todistelemaan jumalauskon torjumiseksi ja suuntaavat huomionsa muualle.Pihlström 2001, s. 16–17.
Filosofi Sami Pihlströmin tulkinnan mukaan Nielsen on ollut amerikkalaisten tieteenharjoittajien toimeliaisuutta koskevassa arviossaan oikeassa. Esimerkiksi filosofi Willard Van Orman Quinen laajasta tuotannosta, jonka vaikutus 1900-luvun jälkipuoliskon analyyttisessa filosofiassa on ollut erittäin suuri, ei juuri löydy uskontoa käsitteleviä huomautuksia. Tieteellistä todellisuuden hahmotusta kannattava Quine näytti ajattelevan, että uskonnot ovat niin ilmeisellä tavalla väärässä, ettei niitä kannata lainkaan tarkastella. Vakavan tieteellisen ajattelun harjoittajalle ateismin puolustaminen olisi silkkaa ajanhukkaa, sillä ateismilla ei ole järkeviä kilpailijoita. Kukaan järkevä ihminen ei yksinkertaisesti voi enää suhtautua jumalauskoon tosissaan, eivätkä jumalaan uskovat ole vakavasti otettavia kiistakumppaneita.
Biologi ja tieteen kansantajuistamisen professori Richard Dawkins on esittänyt muun muassa kirjassaan Jumalharha, että teologit astuvat usein tieteen alueelle. Teoksessaan Sokea kelloseppä Dawkins sanoo, että evoluutioteoria selittää aikaisemmin arvoituksena pidetyn ihmisen olemassaolon. Koska uskonnot pitävät kiinni näkemyksestään, että jumala ohjaa kaikkea biologista ja inhimillistä kehitystä, ovat uskonto ja tiede kilpailijoita, jotka esittävät yhteensovittamattomia väitteitä todellisuudesta.
Tieteilijät ja uskonnolliset tulkinnat todellisuudesta
Muun muassa loogiset empiristit vastustivat uskoa yliluonnolliseen ja katsoivat vastaavasti esimerkiksi hermeneutiikan ja fenomenologian olevan tieteeksi naamioitua mielipidekirjallisuutta.
Uskonnolliset fundamentalistit ajattelevat, että tieteellinen todistusaineisto voi tukea uskonnollisia käsityksiä. Luomisoppi, jonka mukaan Raamatun kertomus kaikkeuden luomisesta ja elämän syntymisestä on tosi ja että siksi kemiallinen evoluutio ja evoluutioteoria ovat epätosia, on esimerkki uskonnollisesta fundamentalismista.Pihlström 2001.
Tieteen piirissä katsotaan yleisesti luomisopin ja älykkään suunnittelun kannattajien epäonnistuneen pyrkimyksessään esittää käsityksilleen tieteellisiä perusteluja. Sami Pihlströmin arvion mukaan yritykset tehdä jumalauskosta luonnontieteellisesti hyväksyttävä, havaittavaa todellisuutta selittävä selitysjärjestelmä ovat erittäin epäuskottavia. Pihlströmin mielestä on vaikea nähdä, kuinka mikään näistä kristillisistä koulukunnista voitaisiin ottaa vakavasti nykyaikana. Hänen mielestään mitä ilmeisimmin kaikkeuden olemassaoloa tai mitään todellisuudessa tapahtuvaa ei voida selittää (”missään edes etäisesti tieteellistä selittämisen käsitettä muistuttavassa mielessä”) viittaamalla jumalalliseen luomistekoon.
Neuvostoliittolainen tähtitieteilijä Viktor Ambarzumjan arvosteli länsimaisten tähtitieteilijöiden uskonnollisia tulkintoja kaikkeudesta, kuten alkuräjähdysteorian uskonnollisia tulkintoja. Ambarzumjanin mukaan aine pyrkii muodostamaan yhä uudenlaisia järjestelmiä, kun siirrytään pienemmistä järjestelmistä suurempiin. Ambarzumjanin mukaan voidaan kuvitella, että aine voi muodostaa äärettömän määrän erilaisia, sisäkkäisiä järjestelmiä, joista ihminen on toistaiseksi havainnut kvarkkien ja havaitsemamme kaikkeuden väliset järjestelmät. Ambarzumjanin mukaan mikään ei estä ajattelemasta kaikkeutta äärettömäksi ja ikuiseksi. Ambarzumjanin mielestä havaitsemaamme osaa kaikkeudesta ei voida kutsua kaikkeudeksi, koska on täysin mahdollista, että havaitsemamme osa kaikkeutta on vain osa suurempaa järjestelmää, joka voi puolestaan olla osa suurempaa järjestelmää ja niin edelleen. Ambarzumjan varoitti tekemästä lähiympäristöämme koskevista havainnoista liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä koko kaikkeuden suhteen. Havaitsemaamme kaikkeuden osaa Ambarzumjan kutsui metagalaksiksi. Ambarzumjanin mukaan aivan hyvin voi olla muita samanlaisia metagalakseja, jopa ääretön määrä.
Kosmologi Stephen Hawkingin mukaan kaikkeus on syntynyt ilman jumalan vaikutusta. Hänen mukaansa voidaan nähdä, että alkuräjähdys on ollut johdonmukainen seuraus fysiikan laeista. Ajan lyhyt historia -kirjassa Hawking piti jumalan olemassaoloa mahdollisena. Vuonna 1992 löydettiin toisesta aurinkokunnasta ensimmäinen tähteä kiertävä planeetta. Tämä sai Hawkingin tarkistamaan käsitystään siltä osin että planeetan löytäminen osoitti Hawkingille, ettei ihmisten aurinkokunta ole kaikkeudessa keskeisessä asemassa. Kaikkeutta ei ole luotu vain palvelemaan ihmistä.
Dosentti Marjaana Lindemanin johtaman tutkimuksen ”Taikauskon vetovoima” mukaan käsitykset, joita on nimitetty joko taikauskoksi, paranormaaliksi, yliluonnolliseksi tai maagiseksi eli taikuudeksi, ovat kaikki yksi ja sama asia. Yliluonnollisia uskomuksia voidaan parhaiten selittää yksilön taipumuksella nojautua lapsuudenaikaisiin, eriytymättömiin käsityksiin todellisuudesta. Näissä käsityksissä sekoitetaan elottomien, elollisten ja mielellisten asioiden keskeiset ominaisuudet. Aikuisilla nämä sekaannukset voivat toimia tieteellisen tiedon rinnalla. Voidaan puhua yleisestä taipumuksesta uskoa yliluonnollisiin ilmiöihin. Nojautuminen lapsuudenaikaisiin käsityksiin todellisuudesta liittyy yksilön taipumukseen ajatella tiedostamattomasti. Tutkimuksen mukaan yliopisto-opiskelijoilla on vain vähän yliluonnollisia uskomuksia, vähemmän kuin alemman asteen koulutuksen opiskelijoilla. Koska yliopisto-opiskelijoilla on yliluonnollisia uskomuksia, niin vaikka koulutustaso selkeästi vähentää niitä, se ei kuitenkaan aina itsellään riitä kumoamaan voimakasta taikauskoista tunneperäistä vakaamusta. Lindeman kysyy: ”Löytyykö tieteen historiasta esimerkkiä, jossa taikausko olisi osoittautunut todeksi tai yliluonnollinen tieteelliseksi? Ei löydy. Uusi tieto ei koskaan ole vienyt meitä lähemmäs yliluonnollista vaan aina poispäin siitä.”
Uskontotieteilijä Matti Kamppisen mukaan uskontojen tuntomerkkinä on yliluonnollisten toimijoiden kuten jumalien olettaminen ja vanhentuneiden ajattelutapojen tuominen nykypäivän yhteiskuntaan. Hänen mukaansa näiden molempien piirteiden oikeutus voidaan kyseenalaistaa kriittisen uskontotieteen keinoin.
Suomalaista keskustelua
Suomessa esimerkiksi Eino Kailan, Raimo Tuomelan ja Ilkka Niiniluodon Myös teoksessa tieteellistä todellisuuskäsitystä edustavat uskontoja arvostelevat puheenvuorot ovat luultavasti suoraan tai epäsuorasti vaikuttaneet monien kansalaisten käsityksiin uskonnosta ja uskonnollisen uskon järkiperäisen hyväksyttävyyden ongelmasta.
Toisaalta kaikki merkittävät suomalaisfilosofit eivät ole esiintyneet avoimen uskonnonvastaisina, vaan heidän suhteensa uskontoon on ollut puolueettomampi tai myönteinen. Kuitenkaan varsinaisesti uskovaisiksi tunnustautuvia suomalaisia älymystön edustajia ei teologipiirien ulkopuolella ole kovin helposti löytynyt. Eniten tilaa julkisuudessa heistä sai luultavasti edesmennyt fysiikan emeritusprofessori K. V. Laurikainen, joka koetti vakuuttaa kuulijansa siitä, että kvanttifysiikka johtaa uskonnolliseen käsitykseen todellisuudesta. Myöhemmin Antti Eskola kirjoitti sarjan kirjoja uskostaan.
thumb|130px|vasen|Filosofi Ilkka Niiniluoto. Filosofi Ilkka Niiniluodon mukaan käsitys todellisuudesta on uskonnollinen, jos siihen sisältyy väitteitä, joiden ainoana tukena on vetoaminen joihinkin uskonnollisiin arvovaltoihin (esimerkiksi Raamatun kaltaisiin uskonnollisiin kirjoituksiin) tai henkilökohtaisiin uskonnollisiin kokemuksiin. Todellisuuskäsitys on epätieteellinen, jos se sisältää tieteellisen todellisuuskäsityksen kanssa ristiriidassa olevia väitteitä. Vaikka tieteessä ei olekaan ehdottomia takeita totuudesta, tällaisessa ristiriitatilanteessa on Niiniluodon mukaan järkiperäisempää hyväksyä tieteen tulokset. Näin ei tule menetellä siksi, että ne välttämättä olisivat tosia, vaan siksi, että ne on saavutettu kriittisen ja julkisesti valvottavissa olevan menetelmän avulla.Niiniluoto 1984, s. 80–81.
Uskonnollisiin arvovaltoihin tai elämyksiin vetoavia perusteluja ei voi Niiniluodon mukaan pitää tieteellisesti todistusvoimaisina, sillä ne rikkovat tieteen menetelmää koskevia kriittisyyden ja puolueettomuuden vaatimuksia. Mikään tai kukaan arvovalta ei voi vaatia tieteessä itselleen ikuista asemaa. Vetoaminen uskonnollisiin arvovaltoihin sisältää lisäksi kehäpäätelmän. Yksityisten henkilöiden omat kokemukset ja elämykset eivät ole sisällöltään julkisesti koeteltavissa, joten ne eivät myöskään kelpaa tieteelliseksi todistusaineistoksi niiden kohteen olemassaolosta. Itse nämä elämykset voidaan kylläkin asettaa psykologian tutkimuskohteeksi, ja niiden syntytavalle voidaan yrittää antaa tieteellinen selitys.
Uskonnollinen todellisuuskäsitys on Niiniluodon mukaan edellä mainitussa mielessä epätieteellinen, jos se sisältää väitteitä, jotka ovat ristiriidassa tieteen tulosten kanssa. Uskonnollinen ja tieteellinen maailmankuva voivat tässä suhteessa joutua ristiriitaan keskenään. Niiniluodon mukaan tieteellinen ja uskonnollinen käsitys todellisuudesta voivat olla joissakin tapauksissa yhteensopivia. Tieteellinen ja uskonnollinen käsitys tiedollisten käsitysten muodostamisesta ovat hänen mukaansa kuitenkin ristiriidassa keskenään. Uskontojen arvovaltoina pitämiin kirjoituksiin nojautuva käsitys todellisuutta koskevan tiedon hankkimisesta ja perustelemisesta on Niiniluodon mukaan välttämättä ristiriidassa tieteen menetelmän kanssa, joka hylkää uskonkappaleet. Tieteellisen arvo- ja tietokäsityksen kannattaja hyväksyy arvon, jonka mukaan tieteellisen tutkimuksen keskeinen tavoite on totuus, ja tietoa koskevan käsityksen, jossa sallitaan vain kriittinen tieteellinen menetelmä todellisuutta koskevien käsitysten muodostamisen välineeksi.Niiniluoto 1984, s. 88.