thumb|300px|Divisioonan esikunta kuvattuna Raatteen taisteluiden jälkeen. 9. divisioona oli Suomen armeijan divisioona talvisodan aikana. Divisioonan käymistä taisteluista merkittävimmät olivat Suomussalmen taistelu ja Raatteen tien taistelu. Divisioona kuului talvisodan aikana Pohjois-Suomen Ryhmään, joskin divisioonan joukoista siirrettiin talvisodan aikana useita joukko-osastoja muihin rintamasuuntiin.
Perustaminen 9. divisioona perustettiin Perä-Pohjolan sotilasläänissä (Oulu–Kemi-alueella) pääosin 11.–13. lokakuuta 1939 välisenä aikana (siis jo ennen varsinaisen YH:n julistamista) suoraan Päämajan alaisuuteen.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia", osa 1, s. 106
Divisioonat pyrittiin varustamaan määrävahvuuksien mukaiseksi, mutta lokakuun alkupuolella perustetuista divisioonista erityisesti 9. divisioona jäi vajaavahvuiseksi.Jorma Järventaus ym.: "Suomi sodassa", s. 34 ja 84
Yksiköt
Jalkaväkirykmentti 27 (JR 27) (Jalkaväkirykmentti 26 (JR 26), jota ei koskaan liitetty 9. D:aan, vaan 8. D:an sen luovutettua Jalkaväkirykmentti 22:n Os. Hanellille) Jalkaväkirykmentti 25 (JR 25) Jalkaväkirykmentti 40, joka liitettiin divisioonaan vuoden 1939 marraskuussa 2. kotitäydennysdivisioonasta ja luovutettiin edelleen Lapin Ryhmälle. (Kenttätykistörykmentti 9 (KTR 9), jonka I Psto alistettiin Os. Hanellille käytettäväksi Ahvenanmaalla. Muut patteristot käytännössä ilman kalustoa) Kevyt osasto 9 (KevOs 9) 18. pioneerikomppania (18. PionK) 17. pioneerikomppania (17. PionK) 9. viestikomppania (9. VK) 9. linjanrakennuskomppania (9. LRakK)
Komentaja(t)
eversti Hjalmar SiilasvuoSotatieteen laitos: "Talvisodan historia", osa 3, s. 350
Keskittäminen
9. divisioonaa ei YH:n aikana keskitetty pois perustamisalueeltaan, jonne se jäi ylipäällikön reserviksi.
Yleiskuvaus divisioonan käymistä taisteluista
Puna-armeija aiheutti suomalaiselle sodanjohdolle melkoisen yllätyksen etenemällä koko Laatokan ja Jäämeren välisellä alueella kaikkien merkittävien rajan yli johtavien teiden suunnissa 1–2 divisioonan vahvuisin voimin. Pohjois-Suomen ryhmän alueella aina Ilomantista Jäämerelle ulottuvalla alueella tärkeimpien tiesuuntien alueilla eteni noin divisioonan vahvuisia voimia (pl. Petsamon alue, jossa neuvostojoukkoja oli jopa enemmän). Suomalaisten puolustuksessa olevat joukot mainituilla tiesuunnilla olivat vain noin pataljoonan vahvuisia erillisiä joukko-osastoja. Oulun–Kemin alueella oli kuitenkin päämajan reservinä 9. divisioona, jota suunniteltiin käytettäväksi lähinnä Karjalankannaksella. Suunnitelmiin oli kuitenkin tehtävä muutos ensimmäisen sotaviikon aikana kun sodanjohdolle selvisi PSR:n alueella etenevien puna-armeijan joukkojen todellinen määrä. Suomussalmen suunnassa eteni neuvostojoukkojen 163. divisioona ja Kuhmon suunnassa 54. vuoristodivisioona.Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa", s. 84
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että divisioonan joukot jaettiin kolmen eri rintamasuunnan kesken ylipäällikön antamalla käskyllä: Jalkaväkirykmentti 27 alistettiin 7. joulukuuta käytettäväksi Suomussalmen suuntaan.Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa", s. 85 Jalkaväkirykmentti 25 alistettiin käytettäväksi Kuhmon suuntaan jo joulukuun 1939 alkupäivinä siten, että joukkojen siirtyminen rautatiekuljetuksin oli pääosin suoritettu 6. joulukuuta mennessä.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia", osa 3, s. 211 Jalkaväkirykmentti 40 alistettiin perustelulle Lapin Ryhmälle siten, että rykmentti erotettiin divisioonan yhteydestä ja se siirtyi Kemijärvelle 16. joulukuuta mennessä.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia", osa 3, s. 317
Divisioonan taistelut Suomussalmen suunnassa joulukuussa
Puolustusvoimien ylipäällikön 7. joulukuuta antaman käskyn perusteella Oulussa muodostettiin eversti Hjalmar Siilasvuon alaisuuteen prikaati, jonka runkona toimi Jalkaväkirykmentti 27. Samana päivänä prikaatin komentaja sai suullisen käskyn ottaa rintamavastuu Suomussalmen alueella tehtävänään lyödä alueelle edenneen puna-armeijan 163. divisioonan joukot. Alueella toimivat muut joukot alistettiin samalla mainitun komentajan alaisuuteen. Kapteeni Alpo Marttinen palveli Hjalmar Siilasvuon 9. divisioonan esikuntapäällikkönä. Hänen roolinsa keskeinen Suomussalmella ja Raatteessa käytyjen taistelujen yhteydessä. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia", osa 3, s. 259
Jalkaväkirykmentti 27:n keskittäminen alkoi välittömästi ja siirtyminen tulevalle toiminta-alueelle oli pääosin suoritettu 8. joulukuuta mennessä, jolloin eversti Siilasvuo otti alueen joukot komentoonsa kello 20. Tilanteeseen tutustuttuaan päätti eversti Siilasvuo 9. joulukuuta suorittaa (nyt jo Suomussalmen kirkonkylän ja Kiantajärven länsipuolellekin edenneiden puna-armeijan yksiköiden tuhoamiseen tähtäävän) hyökkäyksensä idän kautta koukaten. Alueella taistelleet ja puna-armeijan etenemisen pysäyttäneen Osasto Karin joukot (mm. ErP 15 ja IV/KT-Pr) oli tarkoitus siirtää prikaatin reserviksi. Osasto Karin joukot onnistuivat suojaamaan vaikeuksistaan huolimatta divisioonan joukkojen siirrot alueella pysäyttäen mm. 9. joulukuuta jopa rykmentin vahvuisen neuvosto-osaston hyökkäyksen Haukiperän vesistökapeikossa.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia", osa 3, ss. 259–260
Suomalaisten suunnitteleman vastahyökkäyksen aloitusaikaa ei eversti Siilasvuo suostunut muuttamaan vaikka hyökkäysvalmisteluihin oli käytettävissä vain äärimmäisen niukasti aikaa. Ryhmä Siilasvuon hyökkäys alkoi 11. joulukuuta kello 8. Hyökkäykseen lähtevät joukot olivat siirtyneet lähtöalueilleen edeltäneen aamuyön aikana.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia", osa 3, s. 260
thumb|200px|Niskanselän etelärannan puolustus jätettiin lähinnä konekiväärikomppanioiden vastuulle. Kuvassa suomalaisten Maxim-konekivääri asemassa. Hyökkäyksen tavoitteena oli kiertää puna-armeijan joukkojen asemat oikean kautta ja vastustajan selustaan pääsyn jälkeen suunnitelmana oli edetä idästä kohti neuvostojoukkojen hallussa olevaa Suomussalmen kirkonkylää. Alun sekaannusten (mm. suunnistusvirheet ja myöhästymiset) jälkeen hyökänneen rykmentin (JR 27) ensimmäinen pataljoona pääsi ensimmäiseen tavoitteeseensa puoliltapäivin katkaisten puna-armeijan toisen suoraan itään johtavan huoltoreitin. Kohti länttä etenevät joukot joutuivat päivän aikana useampaan taisteluun puolustautuvia neuvostojoukkoja vastaan, mutta mm. Pihlajalammen maastossa III/JR 27:n suorittama koukkaus johti puna-armeijan joukkojen vetäytymiseen. Samanaikaisesti suomalaisjoukot etenivät tielinjaa pitkin myös kohti itää ja asettuivat asemiin Kuivasjärven ja Kuomasjärven väliselle kannakselle estäen näin neuvostojoukkojen vastatoimia hyökkäävien joukkojen selustaan. Suomalaiset saivat päivän aikana haltuunsa noin viiden kilometrin mittaisen osuuden Suomussalmen ja Kokkojärven välisestä tiestä. Yön aikana puna-armeija yritti vielä vastahyökkäystä, mutta suomalaiset saivat sen torjuttua sivustaiskullaan.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia", osa 3, ss. 260–261
12. joulukuuta, vietettyään yönsä taivasalla vailla huoltoa, jatkoi JR 27 hyökkäystään kohti Suomussalmen kirkonkylää. Rykmentin toinen ja kolmas pataljoona pääsivät päivän aikana etenemään taistellen tien suunnassa noin kolmen kilometrin matkan saavuttaen Suomussalmen pappilan tienhaaran. Täällä saatiin yhteys Haukiperän lossin suunnasta edenneisiin suomalaisjoukkoihin ja huoltoyhteys saatiin näin auki. Iltayöstä I/JR 27 pääsi vielä etenemään vielä noin kilometrin matkan kohti kirkonkylää. IV/KT-Pr:n kaksi komppaniaa yritti edetä pohjoisempaa reittiä tavoitteenaan katkaista neuvostojoukkojen toinen itään johtava tieyhteys. Puna-armeijan vastatoimien vuoksi komppaniat joutuivat kuitenkin vetäytymään takaisin. Eversti Siilasvuolle alistettu ErP 15 hyökkäsi kirkonkylän länsipuolelle Hulkonniemeen edenneiden neuvostojoukkojen asemia vastaan, mutta joutui palaamaan takaisin lähtöasemiinsa vastarinnan osoittauduttua liian kiivaaksi.
13. joulukuuta suomalaisjoukot jatkoivat hyökkäystään kirkonkylän suunnassa, mutta puna-armeijan aktiivisista vastatoimista johtuen eteneminen jäi kokonaisuudessaan vähäiseksi. Kirkonkylän pohjoispuolella suomalaiset saivat sen sijaan osin katkaistua neuvostojoukkojen toisen tieyhteyden itään alueella hyökänneen I/JR 27:n edetessä ja asettuessa puolustukseen mainitun tielinjan läheisyyteen. Ylivoimaansa ja panssareihinsa tukeutuen puna-armeija kykeni kuitenkin ajoittain tielinjaa käyttämään, joskin suomalaiset pystyivät aiheuttamaan liikenteelle tappioita. Hulkonniemessä yritettiin neuvostodivisioonan huoltoyhteyttä pohjoisen (Juntusrannan) suuntaan katkaista, mutta suomalaisjoukot joutuivat täälläkin vetäytymään takaisin seuraavan yön aikana.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia", osa 3, s. 261 ja 265
thumb|left|200px|Kuvassa suksilla lumen päälle tuettu pikakivääri, jollaista menetelmää käytettiin myös Suomussalmen taisteluiden aikana. 14. joulukuuta vahvennettu JR 27 jatkoi hyökkäyksiään kohti Suomussalmen kirkonkylää, mutta tulokset jäivät vähäisiksi kylän aluetta puolustaneen puna-armeijan JR 759:n puolustautuessa ankarasti hyökkäysvaunujen tukemana. Neuvostojoukot olivat ehtineet linnoittautua poltetun kylän rakennusten kivijalkoihin ja kellareihin rakentamiinsa asemiin. Kirkonkylää puolustanut neuvostorykmentti saatiin kuitenkin puristettua vain noin kahden neliökilometrin alueelle. Kirkonkylästä itään johtavan tielinjan alueella itäisimmät suomalaisjoukot joutuivat päivän aikana vetäytymään etummaisista asemistaan kirkonkylän alueen neuvostojoukkojen avuksi lähetettyjen joukkojen kärjen saatua niihin taistelukosketuksen. Puna-armeijan 44. divisioonan kärki oli saapunut alueelle Raatteen tietä pitkin. Hulkonniemessä yritti vahvistettu ErP 15 jälleen illalla katkaista kirkonkylää miehittäneiden neuvostojoukkojen viimeistä vapaata yhteyttä omiinsa, mutta hyökkäys ei vieläkään tuottanut toivottua tulosta.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia", osa 3, ss. 261–262 ja 264–265 Puna-armeijan Ukrainassa muodostettu 44. divisioona aloitti päivän aikana marssinsa kohti Suomussalmea Vienan Kemistä. Divisioonan etummaiset osat pystyivät etenemään huonoista tieoloista johtuen vain noin 10 kilometriä päivässä.Raunio–Kilin: "Talvisodan taisteluja", s. 123
15. joulukuuta kirkonkylän alueella saavutettiin vain vähäistä menestystä II/JR 27:n vallattua aamupäivällä ns. kansakoulun mäen, mutta muiden pataljoonien alueella menestystä ei yrityksistä huolimatta saatu. Kuomasjärven-Kuivasjärven välisellä kannaksella taisteleva Osasto Kontula (kaksi erillistä komppaniaa ja pioneerijoukkue) torjui puna-armeijan noin komppanian vahvuisen yksikön hyökkäyksen asemiaan vastaan. Hulkonniemessa yritettiin jälleen katkaista neuvostojoukkojen yhteyttä pohjoiseen.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia", osa 3, s. 262 ja 264–265