Kaga () oli keisarillisen Japanin laivaston Tosa-luokan taistelulaiva, joka muutettiin lentotukialukseksi. Alus oli japanilaisten taistelulaivojen mukaisesti nimetty Japanin historiallisen maakunnan mukaan.

Alus oli toisessa maailmansodassa osallistuen muun muassa hyökkäykseen Pearl Harboriin. Se upposi lopulta Midwayn taistelussa 4. kesäkuuta 1942.

Valmistus

Alus tilattiin Kawasaki Heavy Industriesin telakalta Kōbesta, missä köli laskettiin 19. heinäkuuta 1920. Aluksen varustamisesta vastaavaksi upseeriksi nimettiin 1. marraskuuta 1921 aiemmin risteilijä Kuman päällikkönä ollut Miyamura Rekizo. Alus laskettiin vesille kaksi viikkoa myöhemmin 17. marraskuuta, jolloin se nimettiin Kagaksi historiallisen Kagan provinssin (nyk. Ishikawan prefektuuri) mukaan.combinedfleet.com

Kagan ja sen sisaraluksen rakennustyöt keskeytettiin 5. helmikuuta 1922 Washingtonin laivastosopimuksen ehtojen mukaisesti. Aluksen olisi pitänyt suunnitelmien mukaisesti valmistua 25. joulukuuta 1922. Suunnitelman mukaan Kaga piti siirtää maalilaivaksi, mutta se päätettiin muuttaa lentotukialukseksi Amagin kärsittyä vaurioita vuoden 1923 suuressa Kantōn maanjäristyksessä.Conway’s 1906–1921, s. 232.

Muutostyöt Keisarillisen Japanin laivasto tilasi aluksen muutostyöt lentotukialukseksi 19. marraskuuta 1923 korvaamaan tuhoutunut Amagi. Työt alkoivat virallisesti 13. joulukuuta, mutta niitä ei voitu vielä aloittaa. Maanjäristyksessä pahoin vaurioituneen Yokosukan telakan korjaustyöt viivästyivät ja Amagille tehdyt suunnitelmat eivät sellaisenaan soveltuneet uudelle rungolle, joka oli taistelulaivana lyhyempi ja leveämpi. Muutostyöt päästiin lopulta aloittamaan vuonna 1925.Lengerer Hans, s. 128

Valmistuessaan vuonna 1928 aluksella oli kaksi hangaarikantta ja kolmas apukansi. Ylempi lentokansi oli ainoastaan 171,20 metriä pitkä, vaikka se oli venytetty perän päälle. Lentokannen perän puoleista päätä ei kuitenkaan pyöristetty kuten 'Akagilla, vaan se oli suora. Aluksen leveämpi runko mahdollisti leveämmän alemman lentokannen rakentamisen ja se olikin 24,38 metriä leveä, mikä oli puolitoista metriä leveämpi kuin Akagilla. Samoin aluksen kannella olevat hissit olivat suurempia kuin puolisisarella.Langerer, Hans s. 134 Aluksen lentokonekapasiteetti oli kaikkiaan 60 lentokonetta ja sen lentorykmentiksi oli suunniteltu kaksitoista Mitsubishi type 10 1MF -hävittäjää, 24 Mitsubishi type 13 B1M3 -rynnäkkökonetta ja kaksitoista Mitsubishi type 10 2MR -tiedustelukonetta. Näiden lisäksi alukselle voitiin sijoittaa varakoneiksi siivet irrotettuna neljä kutakin konetyyppiä. Alukselle ei asennettu katapultteja ja sen jarruvaijerijärjestelmä oli brittiläinen pituussuuntainen vaijerijärjestelmä.Kaga

Omasuoja koostui kymmenestä 20 cm/50 type 3 -tykistä, jotka oli asennettu keskimmäisen hangaarikannen kummallekin laidalle kaksiputkisiin B-torneihin ja loput kuusi perän kasematteihin. Raskasta tykkiaseistusta oli perusteltu aluksen mahdollisella joutumisella risteilijöiden yllättämäksi. Aluksen ilmatorjunta-aseistuksena oli savuhormien alapuolella oleville hyllyille asennetut kuusi kaksiputkista 12 cm/45 type 10 -ilmatorjuntatykkiä tyypin A -asennuksina. Tykit kykenivät ampumaan yli lentokannen.Lengerer, Hans s. 131

pienoiskuva|Kaga vuonna 1928 Propulsiojärjestelmä koostui neljästä Kawasakin valmistamasta Brown-Curtis-turbiinista, jotka tuottivat 91 000 hevosvoimaa neljään akseliin. Taistelulaivana teho olisi mahdollistanut 26,5 solmun maksiminopeuden. Lentotukialuksena aluksen uppouma oli kuitenkin laskenut 39 900 tonnista 33 693 tonniin eli reilut 6 000 tonnia, joten maksiminopeus oli 15. syyskuuta 1928 pidetyissä koeajoissa 27,5 solmua. Turbiinien vaatima paine tuotettiin kahdellatoista type B (Ro) Kampon -kattilalla, joiden käyttöpaine oli 20 kg/cm². Näistä kahdeksan oli öljy- ja neljä hiili/öljykäyttöisiä. Savukaasut koottiin kahteen pitkään savuhormiin, jotka ohjasivat kaasut kummankin kyljen suuntaisesti lentokannen takaosaan. Hitaalla nopeudella kuljettaessa savukaasut haittasivat laskeutumista perästä alukselle. Kaasut lisäksi täyttivät aliupseereiden majoitustilat.

Kobayashi Seizaburo nimitettiin 10. maaliskuuta 1927 varustamisesta vastaavaksi upseeriksi. Kobayashilta tehtävän vastaanotti 1. joulukuuta aiemmin Hōshōn päällikkönä ollut Kawamura Ciichiro, joka nimitettiin aluksen ensimmäiseksi päälliköksi 1. maaliskuuta 1928. Muutostyöt saatiin päätökseen 31. maaliskuuta ja alus otettiin samana päivänä palvelukseen, mutta se merkitsi ainoastaan koeajojen aloittamista. Alus siirrettiin 28. joulukuuta Saseboon varustamisen loppuun saattamiseksi.

Aluksen heikkoutena pysyi loppuun asti – kuten useimmilla muillakin japanilaisilla lentotukialuksilla – se, että lentobensiinisäiliöt olivat tilanpuutteen vuoksi suojaamattomia eikä niihin ja letkustoon liittynyt tulelta suojaavaa hiilihappojärjestelmää kuten Yhdysvaltain laivaston lentotukialuksilla.

Palvelus Kaga liitettiin 30. marraskuuta 1929 yhdistettyyn laivastoon. Aluksella oli kaksitoista 1MF-hävittäjää, kahdeksantoista B1M-rynnäkkökonetta ja kuusi 2MR-tiedustelukonetta. Seuraavan vuoden lopulla aluksella todettujen runsaiden ongelmien ja brittiläisen jarruvaijerijärjestelmän aiheuttamien lentokoneiden vaurioitumisen vuoksi jarruvaijerijärjestelmä vaihdettiin ranskalaiseksi.

Uno Sekizo vastaanotti 1. joulukuuta 1930 aluksen päällikkyyden. Tasan vuotta myöhemmin päälliköksi tuli Onishi Jiro ja samana päivänä alus liitettiin kontra-amiraali Kato Takayoshin komentamaan 1. lentotukialusviirikköön lippulaivana, jonka toisena aluksena oli Hōshō.

pienoiskuva|Kaga ja Hōshō Alus lähti 28. tammikuuta 1932 3. laivaston 1. lentotukialusviirikön mukana Sasebosta Shanghaihin. Alus saapui 1. helmikuuta Jangtsejoen suulle tukeakseen kenraali Shirakawan johdossa olevia maajoukkoja. Aluksella oli 16 Nakajima type 3 A1N2 -hävittäjää ja 32 Mitsubishi type 13 B1M3 -rynnäkkökonetta. Aluksen lentokoneet hyökkäsivät 3. helmikuuta kiinalaisten asemiin, mutta ilmatorjunnan vuoksi osa lentokoneista luopui tehtävästä.

Kolme aluksen hävittäjää suojasi 4. helmikuuta Notorolta lähteneitä kolmea Yokosuka type 14 E1Y3 -kellukekonetta, joiden tehtävänä oli rynnäköidä Kiinan 19. armeijan joukkoja vastaan. Seuraavana päivänä ilmatorjunta ampui alas alukselta lähteneen ja tiedustelulennolla olleen B1M3-koneen, jolloin molemmat miehistönjäsenet saivat surmansa.

Osa aluksen lentokoneista samoin kuin Hōshōn lentokoneista siirrettiin 7. helmikuuta Kundan lentokentälle, mistä ne lensivät maajoukkojen taistelun tukena. Kagalta nousseet kolme type 13 -pommikonetta ja kolme type 3 -hävittäjää kohtasivat 22. helmikuuta vasta Kiinaan saapuneen Kiinan ilmavoimien Boeing P-12 -hävittäjän. Kahden minuutin taistelun päätteeksi P-12 ammuttiin alas, jolloin sen lentäjänä ollut yhdysvaltalainen Robert Short sai surmansa. Seuraavana päivänä Japanin tiedustelupalvelu ilmoitti kiinalaisten kokoavan ilmavoimiensa joukkoja hyökkäykseen Japanin ilmavoimia ja lentotukialuksia vastaan. Viirikön pommikoneet hyökkäsivät 23.-26. helmikuuta kiinalaisten hallussa oleville Hongqiaon, Hangzhoun ja Suzhoun lentokentille, joissa tuhoutui yhdeksän lentokonetta. Hangzhoussa yllä syntyi suuri ilmataistelu, jossa kahdeksantoista japanilaista hyökkääjää kohtasi viisi kiinalaista hävittäjää. Kolme kiinalaista tuhoutui. Laivaston ilmavoimat ei menettänyt koneita ilmataisteluissa, mutta ilmatorjunta pudotti kolme konetta.Edwards, Peter J. s. 76-77

Alus poistui 17. maaliskuuta viirikön mukana Kiinan vesiltä ja viirikkö kohtasi yhdistetyn laivaston 20. maaliskuuta Japanin aluevesillä. Okada Shunichi vastaanotti 15. marraskuuta aluksen päällikkyyden Onishilta ja Shunichi luovutti 28. marraskuuta päällikkyyden Hara Gorolle. Kobayashi Sonosukesta tuli aluksen päällikkö 14. helmikuuta 1933. Alus siirrettiin 20. lokakuuta toisen luokan reserviin odottamaan modernisointia.

Modernisointi Aluksen modernisoinnista tehtiin päätös jo toukokuussa 1933, mutta sen aloittamista siirrettiin useaan otteeseen pääasiassa taloudellisten syiden vuoksi. Alus siirrettiin lopulta 25. kesäkuuta 1934 Sasebon laivastontelakalle modernisoitavaksi. Työt telakalla saatiin päätökseen tasan vuotta myöhemmin.Lengerer, Hans s. 136

Töiden aikana ylemmän lentokannen pituutta kasvatettiin 248,58 metriin, jolloin se oli koko aluksen mittainen ylittäen keulan perän. Samalla kaksi alempaa lentokantta poistettiin, mikä mahdollisti lentokonehangaarien kasvattamisen. Alukselle asennettiin kolmas lentokonehissi palvelemaan uutta hangaaritilaa. Kolmas konekapasiteettiin vaikuttava seikka oli varakoneiden tarvitseman tilan lisääminen. Muutostöiden jälkeen aluksen hangaaritilat mahdollistivat 90 lentokoneen kuljettamisen, mistä 72 operatiivisessa käytössä ja kahdeksantoista varalla.

Aluksen pommi ja torpedovarastojen kuljettimet uusittiin siten, että kuljetus suoraan lentokannelle tai hangaariin olisi mahdollinen. Aikaisemmin niitä piti siirtää kuljettimesta toiseen.

Alkuperäisen vain navigointiin tarvittavan tilan poistaminen laajempien hangaarien tieltä johti komentosillan rakentamiseen lentokannelle. Rakennelma mahdollisti paremman lentotoiminnan johtamisen sekä johtamisen yleensä.Lengerer, Hans s. 137

Aluksen nopeuden kasvattamiseksi sille asennettiin uusi propulsiojärjestelmä ja uudet potkurit sekä runkoa pidennettiin perästä 10,3 metriä parannettaessa virtaviivaisuutta. Uusi järjestelmä koostui neljästä Kampon-turbiinista (kussakin korkeapaine-, matalapaine- ja risteilyturbiini), joista kukin pyöritti omaa akselia. Paineen tuotti kahdeksan öljykäyttöistä type B (Ro) Kampon-kattilaa, joiden käyttöpaine oli 22 kg/cm² ja höyryn lämpötila 300 Celsius-astetta. Kattilahuoneita siirrettiin edemmäs ja ne ositettiin siten, että kullakin kattilalla oli oma tila. Neljän kattilan ryhmällä oli oma savuhormi, johon oli asennettu jäähdytysjärjestelmä. Suunniteltu nopeus oli 28,5 solmua 125 000 hevosvoiman teholla. Koeajoissa alus saavutti 28,34 solmun nopeuden 127 400 hevosvoimalla uppouman ollessa 42 700 tonnia. Aluksen polttoainemäärä oli 7 500 tonnia, mikä mahdollisti 10 000 merimailin toimintamatkan 16 solmun nopeudella. Savupiippuongelmat korjattiin yhdistämällä hormit yhdeksi putkeksi ja sijoittamalla se oikealle puolelle alusta kohti merta.Gardiner, Robert 1922–1946, s. 180.

Ilmatorjuntaa parannettiin korvaamalla 12 cm tykit kuudellatoista 127 mm/40 type 89 -ilmatorjuntatykillä kaksiputkisina asennuksina. Tykit asennettiin nouseville hyllyille vasemmalle kyljelle kaksi keulaan ja kaksi perään ja oikealle puolelle yksi keulaan ja kolme perään. Lähipuolustusta varten alukselle asennettiin yksitoista kaksiputkista 25 millimetrin type 96 -tykkiä, jotka myös asennettiin hyllyille aluksen kylkiin. Lisäksi omasuojana oli kuusi 6,5 millimetrin type 11 -konekivääriä. Aluksen muutostyöt edellyttivät myös kaksiputkisten 20 cm tykkien poistamisen ja ne korvattiin kahdella 20 senttimetrin kasematilla kummallekin laidalle.

Muutostöiden aikana saatiin tutkimustulokset Tomozurun onnettomuudesta, joka oli tapahtunut 12. maaliskuuta 1934. Tämän seurauksena aluksen painopistettä pyrittiin laskemaan mahdollisimman alas, mikä parantaisi aluksen vakavuutta. Tähän pyrittiin kasvattamalla aluksen leveyttä kiinnittämällä torpedovyö kylkipanssarointiin aiemman pullistuman päälle. Vyöt kasvattivat aluksen leveyden 32,5 metriin.

Palvelus jatkuu Alus poistui 25. kesäkuuta 1935 Sasebon laivastontelakalta ja palasi palvelukseen kesäkuun lopulla. Alus liitettiin 2. lentotukialusdivisioonaan, jonka ainoa lentotukialus se oli. Muina aluksina olivat 2. hävittäjädivisioonan Minekaze ja Okikaze. Aluksen lentorykmenttiin kuului kuusitoista Nakajima type 90 A2N1 -hävittäjää, kuusitoista Aichi type 94 D1A -syöksypommittajaa ja 28 kappaletta Mitsubishi type 89-2 B2M2 -rynnäkkökonetta. Aluksen muutostyöt saatiin lopullisesti päätökseen 15. marraskuuta.