Hyve-etiikka on normatiivisen etiikan laji, jonka mukaan moraalissa tärkeintä ovat toimivan henkilön hyveet ja paheet sekä luonne. Hyve-etiikka pyrkii määrittämään ne luonteenpiirteet ja ominaisuudet, joita hyveellisellä ihmisellä on. Hyve-etiikan mukaan hyveet saavat ihmiselämän kukoistamaan.
Hyveellä tarkoitetaan hyve-etiikassa käyttäytymistä ja tunteita, taipumusta tuntea ja käyttäytyä tietyllä tavalla tietyssä tilanteessa. Jos esimerkiksi jollakulla on anteliaisuuden hyve, hän käyttäytyy tietyissä tilanteissa anteliaasti. Hyve-etiikan näkökulma on toinen kuin velvollisuusetiikan tai seurausetiikan, jotka keskittyvät ihmisten toimintaan ja aikaansaannoksiin. Hyve-etiikkaan kuitenkin usein kuuluu tärkeänä osana teleologinen näkemys henkilön persoonan toivotusta teloksesta; päämäärästä tai tavoitteesta.
Hyve-etiikassa pidetään Aristotelesta seuraten tärkeänä hyveen harjoittamista sekä hyveeseen kasvattamista. Hyveet ovat esimerkiksi taiteisiin ja ammatteihin verrattavia käytäntöjä, joiden hallitseminen vaatii kokemusta ja jatkuvaa harjoittelemista. Vain kokemuksen avulla voi oppia sovittamaan toimintansa kohtuulliseksi eli sellaiseksi, että erilaiset kilpailevat vaateet tulevat tasapainoisesti huomioiduiksi. Hyveellisen käytöksen matkiminen ei vielä osoita, että ihmisellä olisi kyseinen hyve, mutta hyveet omaksutaan jäljittelemällä hyveellistä toimintaa. Hyve-etiikka korostaa eettisen motivaation merkitystä. Myös paheilla on merkitystä: ihminen ei niinkään korjaa toimintaansa oikeaan suuntaan siksi, että huomaa järkeilleensä väärin, vaan siksi, että ymmärtää olevansa laiska, itsekäs, pelkurimainen, julma ja niin edelleen.
Historiaa vasen|pienoiskuva|Herkules seisoo tienhaarassa kahden naishahmon välissä: Pahe tarjoaa nautintoja ja helppoutta, Hyve haastavaa mutta oikeamielistä polkua. Antiikin Kreikan neljä hyvettä (aretē) olivat käytännöllinen viisaus, rohkeus, oikeamielisyys ja kohtuullisuus. Hyve-etiikkaa luonnosteltiin Platonin Pidoissa sekä Aristoteleen Nikomakhoksen etiikassa. Sokrateen oli myös oma käsityksensä hyveestä. Hän sanoi hyveen olevan tietoa eli paheelliset teot johtuvat tiedon puutteesta.
Vastaavia ajatuksia esiteltiin jo aikaisemmin itämaisen filosofian eri koulukunnissa (esimerkiksi kungfutselaisuus), vaikkeivät itämaisen filosofian edustajat olleetkaan yhtä selkeästi keskittyneet ainoastaan hyveisiin.
Aristoteleen ja Platonin teoksista johtaa linja vaikutusvaltaisimpaan hyve-etiikkaa käsittelevään teokseen, Tuomas Akvinolaisen kirjaan Summa theologiae, joka on katolisen kirkon virallisen raamatuntulkinnan ja etiikan pohja.
Valistusaikana velvollisuusetiikan ja utilitarismin yleistyessä hyve-etiikka joutui syrjään länsimaisessa moraalifilosofiassa, vaikka saikin vielä muun muassa David Humen ajattelussa paljon sijaa. Hyve-etiikkaa ovat yrittäneet elvyttää G. E. M. Anscombe (Modern Moral Philosophy, 1958) sekä Philippa Foot (Virtues and Vices, 1978). 1980-luvun jälkeen myös filosofi Alasdair MacIntyre on kirjoittanut paljon hyve-etiikasta (Hyveiden jäljillä, 1985). Hyve-etiikkaan perustuu myös niin kutsuttu hyvetietoteoria, jonka tunnetuimpia kehittäjiä on Linda T. Zagzebski (Virtues of the Mind, 1996).
Katso myös Ammattietiikka Hyvä elämä Siveellisyys Kristilliset hyveet Poliittiset hyveet Kardinaalihyveet
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Internetix
Luokka:Etiikan suuntaukset Luokka:Normatiivinen etiikka Luokka:Seulonnan keskeiset artikkelit