thumb|Masakatsu Kotozakuran patsas. Masakatsu Kotozakura (, oikea nimi Kamatani Norio (), s. 26. marraskuuta 1940, Kurayoshi-shi (倉吉市), Tōhaku-gun (東伯郡), Tottori-ken (鳥取県), Japani – 14. elokuuta 2007), sittemmin valmentajanimeltään Yoshikane Sadogatake () oli ammattisumopainin historian 53. suurmestari. Kotozakura syntyi poliisin ja kotiäidin poikana taajamassa, joka nyttemmin tunnetaan Kurayoshin kaupunkina Tottorin prefektuurissa.
Lapsuus ja nuoruus
Sumo kuului perheen elämään jo varhain. Isä osallistui paikallisiin amatööriturnauksiin ja isoisän nuorempi veli oli ollut ammattiottelija Osakan ja Kioton sumo-organisaatioiden järjestämissä turnauksissa. Poliisina työskennellyt isä piti pojalleen kovaa, mutta oikeudenmukaista kuria painottamalla hyvien tapojen ja itsekurin merkitystä. Tämä kasvatti pojalle suorasukaisen ja periksiantamattoman luonteen, josta oli suurta hyötyä hänen vastaisella ottelu-urallaan.
182-senttiseksi lopulta kasvanut Norio oli jo alaluokilla suurikokoinen ja alkoi harrastaa kilpajudoa yläasteikään ehdittyään. Hän oli erinomainen judoka ja saavutti ensimmäisen asteen mustan vyön, joka oli tuolloin ennen kuulumatonta teinipojalle. Urheilullinen lahjakkuus oli muutoinkin ilmeistä, sillä menestystä tuli myös kuulantyönnössä ja muissa yleisurheilulajeissa. Lukioikäisenä hän osallistui maanlaajuiseen opiskelijoiden sumoturnaukseen sijoittuen yksilösarjassa kolmanneksi. Vanhemmat olisivat halunneet hänen jatkavan judon parissa, mutta veri veti jo kohti ammattisumoa.
Norio onnistui yhyttämään kotikaupungistaan tuolloisen Sadogatake-tallin omistajan (entisen komusubi Kotonishikin) tuttavan ja pyysi tätä toimimaan välittäjänä Sadogatake-tallin ja vanhempiensa välillä, jotka sitten suostuivatkin poikansa aneluihin saada aloittaa ammattisumoura.
Aktiiviura
Aladivisioonavaihe
Nuorukainen aloitti uransa käyttäen ottelunimenään sukunimeään Kamatani tammikuun 1959 turnauksessa. Pian tallin omistaja antoi hänelle tallin perinteiden mukaisen ottelunimen, joka Sadogataken tapauksessa alkaa (nyttemmin poikkeuksetta) japanilaista kielisoitinta, kotoa, merkitsevällä kanji-merkillä ja joka päättyi kirsikankukkaa tarkoittavalla kanjilla, sillä nuorukaisen kotikaupunki oli kuuluisa kukkivista kirsikkapuistaan.
Kotozakura vakiintui Kamatanin ottelunimeksi koko hänen ottelu-uransa ajaksi. Hyvin tavallista on, että ammattisumopainija vaihtaa taikauskoisista syistä ottelunimeään tai muokkaa sen kirjoitusasua muutamia kertoja uransa aikana. Ottelunimen jälkimmäistä ja henkilökohtaisempaa osaa Kotozakura vaihtoi muutaman kerran oikeasta nimestään Norio muotoon Masakatsu, palasi takaisin Norioon ja lopulta uudelleen Masakatsuun.
Kotozakura voitti vähintään kuusi ottelua jokaisessa käymässään turnauksessa uransa aluksi. Koska neljään alimpaan divisioonaan kuuluvat ottelevat vain seitsemästi turnauksen aikana, nousi nuoren lupauksen rankingsijoitus kohisten kuutosdivisioonan pohjalta nelosdivisioonan puolivälin paikkeille tultaessa tammikuun 1960 turnaukseen, jonka nelosdivisioonan turnausvoiton hän onnistui ottamaan varmistaen samalla paikkansa ensi kertaa kolmosdivisioonassa, jossa vastus alkoi ensi kerran toden teolla koveta.
Kotozakura pyrki nuorten ottelijoiden tapaan kehittämään fysiikkaansa ja nostamaan hallitusti painoaan sumolle ominaisten vaatimusten mukaisesti yrittäen samalla vieroittaa itseään judolle tyypillisten heittotekniikoiden käytöstä, joista sumossa oli usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Sekä tallin omistava valmentaja (shishō) että sen tuolloin korkea-arvoisin ottelija, mestari Kotogahama suoranaisesti kielsivät häneltä heittoyritykset ja kehottivat voimallisesti häntä keskittymään otteen hankkimiseen vastustajan vyöltä ja eteenpäin suuntautuvan liikkeen ylläpitämiseen.
Nopeatempoisen ottelun tuoksinassa nuorena opitut vaistonvaraiset tekniikat istuivat kuitenkin tiukassa, joten Kotozakura lähetettiin oppiin läheiseen Nishonoseki-talliin, josta Sadogatake-talli oli haarautunut erilleen vain muutamia vuosia aiemmin. Siellä häneen paneutui Takimiyama, joka aiemmin oli harjoituttanut Kotozakuraa vain puolisen vuotta vanhempaa Taihoa, joka tuolloin oli jo matkalla kohti suurmestarin arvoa kaikkien aikojen nuorimpana. Ankaran harjoittelun tuloksena Kotozakura onnistui vakiinnuttamaan tavaramerkikseen muodostuneen ottelutyylinsä, joka perustui kursailemattomaan otsa edellä tapahtuvaan syöksyyn ottelun alussa, jota seurasi sisäpuolinen ote vastustajan vyöstä oikealla kädellä ja kurotus vastustajan selän yli pyrkimyksenä saada vasemmalla kädellä ulkopuolinen ote vyön takaosasta.
Sekitori-vaihe
Kakkosdivisioona (Jūryō)
Kolmen ja puolen vuoden nopea eteneminen johti sekitoriksi nousemiseen heinäkuussa 1962. Tuolloin Kotozakura siis rankattiin ensimmäistä kertaa kakkosdivisioonaan oikeuttavaan arvoon. Tämä on aina suurmestariksikin kenties aikanaan yltävän ottelijan uran merkittävimpiä virstanpylväitä, sillä kakkosdivisioonan pohjan ja kolmosdivisioonan kärjen välillä on suuri periaatteellinen ja käytännöllinen ero, vaikka ottelijoiden kyvykkyys onkin luonnollisesti liukuva jatkumo, joka ei divisioonarajoja sinänsä tunne.
Kotozakura jatkoi kakkosdivisioonassa erinomaisia otteitaan ottaen kahdesti divisioonakohtaisen turnausvoiton nousten maaliskuun 1963 turnauksen alla ykkösdivisioonaan. Ensiyritys ei johtanut paikan vakiinnuttamiseen vaan 22-vuotias maegashira (ykkösdivisioonan alin ja selvästi yleisin arvo) putosi takaisin kakkosdivisioonaan noustakseen sieltä kuitenkin takaisin ylös heinäkuuksi.
Ykkösdivisioona (Makuuchi)
Hiramaku
Marraskuun 1963 turnauksessa Kotozakuran arvo oli jo maegashira hitto, joiksi kutsutaan kahta ylintä maegashiraa noin 30–40:n joukosta. Hän oli nyt lähellä nousta neljän korkeimman arvon haltijoiden joukkoon eli sanyakuun, johon oikeuttavia arvoja pitää hallussaan kulloinkin tavallisimmin noin kymmenestä ottelijasta muodostuva eliittijoukko. Turnauksen toisena päivänä Sadogatake-tallissa koettiin kuitenkin harvinainen murhenäytelmä.
Tallin ottelijoista osa oli valmistanut huolimattomasti ja syönyt pallokalaa, fugua, joka sisältää erityisesti maksassaan ja munasarjoissaan syanidia 1200 kertaa myrkyllisempää tetrodotoksiinia, joka lamaannuttaa tajuntansa säilyttävän uhrin lihastoiminnan ja tukehduttaa hänet lopuksi, ellei elimistöön joutuneen myrkyn määrä ole riittävän pieni, jotta uhrin hengitystä ja verenkiertoa voidaan pitää ulkoisesti yllä niin pitkään, että myrkky ehtii poistua elimistöstä. Vastalääkettä ei tunneta. Myrkyllisyydestään huolimatta – tai kenties pikemminkin juuri siksi – Japanissa fugua pidetään syöjänsä kielelle erikoisen tuntemuksen tuottavana suurena herkkuna, jota laillisesti saavat käsitellä vain siihen erityisesti kelpuutetut kokit.
Kuudesta kalaa syöneestä kaksi menehtyi. Kotozakura järkyttyi tallitoveriensa kohtalosta ja hävisi monta ottelua peräkkäin. Hän pystyi kuitenkin kokoamaan itsensä ja voitti jälkimmäisellä turnausviikolla useita itseään korkea-arvoisempia ottelijoita mukaan lukien mestarit Tochihikari, Kitabayama ja Yutakayama. Hänet palkittiin erinomaisista otteista jaettavalla shukun-shō (殊勲賞) -palkinnolla ja nostettiin sanyakuun seuraavaksi turnaukseksi.
Komusubi & sekiwake
Komusubin jo varsin korkeassa arvossa Kotozakura kohtasi tammikuun 1964 turnauksen kuudentena päivänä suurmestari Kashiwadon, joka heitti Kotozakuran ottelukehän reunalta alas kierteisellä taaksepäin suuntautuvalla heitolla, utcharilla, kaatuen itse samalla ulos kehästä. Erotuomari osoitti Kotozakuran voittajaksi, mutta otteluita tarkkailevat viisi valmentajaa käänsivät äänestyksessään ottelun Kashiwadon voitoksi. Tämä ei varmastikaan suuremmin huolettanut Kotozakuraa, joka kaatuessaan oli saanut nilkkaansa useita murtumia. Lisäksi hänen polvensa oli sijoiltaan.
Tuolloin ei vielä ollut käytössä (nyttemmin jo käytöstä poistettua) loukkaantuneiden ottelijoiden tilannetta helpottavaa ns. kōshō seido -järjestelyä, jossa loukkaantumisen aiheuttamaa ranking-arvon pudotusta lievennetään sallimalla ottelijalle poissaolo yhdestä turnauksesta ilman vaikutusta arvoon, vaan Kotozakura putosi toukokuuksi 1964 aina ykkösdivisioonan pohjalle asti. Hän oli tuolloin vielä toipilas, mutta pakotettu tekemään parhaansa puolikuntoisenakin yrittäessään estää putoamisensa takaisin kakkosdivisioonaan. Yritys oli kuitenkin tuhoon toimittu, ja turnaus päättyi tulokseen 5–10. Kakkosdivisioona kutsui vielä viimeistä kertaa.
Peräänantamattomuus nosti hänet vielä samana vuonna takaisin ykkösdivisioonaan ja hän onnistui vakiinnuttamaan paikkansa sanyakussa. Muutamaa vuotta nuoremmat kilpakumppanit Kitanofuji ja Tamanoumi olivat kuitenkin häntä koko ajan hieman edellä ja onnistuivat kumpainenkin nousemaan mestareiksi loppuvuodesta 1966.
Syyskuussa 1967 Kotozakuran tilaisuus koitti. Edellisessä turnauksessa hän oli jo sekiwaken kolmanneksi korkeimmassa arvossa voittanut kolme mestaria ja saanut erinomaisesta taistelutahdosta jaettavan kantō-shō (敢闘賞) -palkinnon toisen kerran urallaan. Nyt Kotozakura peittosi niin suurmestarit Kashiwadon ja Sadanoyaman kuin mestarit Yutakayaman ja Kitanofujinkin päätyen yhteentoista voittoon ja neljään tappioon. Hänet palkittiin uransa neljännellä shukun-shō-palkinnolla ja nousulla mestarin toiseksi korkeimpaan arvoon hieman alle 27-vuotiaana.
Mestari (Ōzeki)
Vaikka Kotozakura saavuttikin heinäkuussa 1968 ja maaliskuussa 1969 uransa kaksi ensimmäistä yhteensä viidestä ykkösdivisioonan turnausvoitosta, ei häntä kuitenkaan pidetty kovin varteenotettavana ehdokkaana tavoittelemaan suurmestarin arvoa. Häntä vaivasivat yhtenään sinänsä lievähköt loukkaantumiset, jotka estivät suurmestarin arvon tavoittelun ja sysäsivät hänet kolmasti kadobanin asemaan.
Kadoban on mestari, joka on turnauksessa hävinnyt joko suoranaisten ottelutappioiden tai loukkaantumisista aiheutuvien poissaolojen vuoksi enemmän otteluja kuin on niitä voittanut. Vuodesta 1967 voimassa olleen uudistetun säännön perusteella kadoban menettää mestarin arvonsa mikäli hän kahdessa peräkkäisessä turnauksessa kärsii kummassakin enemmän tappioita kuin saavuttaa voittoja. Aiemmin sallittiin kolmaskin tappiollinen turnaus, mutta sääntöä kiristettiin. Siihen kuitenkin luotiin takaportiksi mahdollisuus saada mestarin arvo takaisin mikäli välittömästi arvonmenetystä seuraavassa turnauksessa saavuttaa vähintään kymmenen voittoa. Kotozakura onnistui selvittämään kadoban-uhat kunniakkaasti, mutta suuren yleisön silmissä hän oli leimautunut eräänlaiseksi kakkosviulun soittajaksi, joka ei koskaan nousisi aivan huipulle asti.
Kitanofuji ja Tamanoumi olivat nousseet suurmestareiksi yhtä aikaa tammikuussa 1970. Tamanoumi kuoli kuitenkin traagisesti lokakuussa 1971 vain 27-vuotiaana umpisuolen puhkeamisen aiheuttamiin komplikaatioihin, joten vuodenvaihteessa 1972–73 Kitanofuji oli ainoa yokozuna.
Marraskuussa 1972 Kotozakura otteli jo 31. turnaustaan mestarin arvossa. Hänen painonsa oli vakiintunut tuolloin suhteelliseen korkeaan 150 kiloon ja hän oli monien loukkaantumisten karkaisemana viimeistellyt tekniikkansa, joka perustui vastustajan painopistettä nostaviin, oikean käden ylöspäin suuntautuvaan, jatkuvaan työntöön ja vasemman käden vastustajan kaulaan kohdistuviin, voimakkaisiin työntöihin. Vaikka kahdeksantena turnauspäivänä Kotozakura hävisikin komusubi Kongōlle, hän varmisti kolmannen turnausvoittonsa jo viimeistä edellisenä eli 14. turnauspäivänä voittamalla suurmestari Kitanofujin paiskaten tämän selälleen vakuuttavalla oshitaoshilla. Turnausvoitto oli Kotozakuralle ensimmäinen kolmeen ja puoleen vuoteen ja vihdoinkin nousu suurmestariksi vaikutti mahdolliselta. Se toki edellytti erinomaista tulosta myös tammikuun 1973 turnauksessa.