Nollakorkopolitiikka (engl. zero interest-rate policy, lyh. ZIRP) on makrotalouden käsite, joka kuvaa oloja, joissa nimelliskorko on hyvin matala eli lähellä nollaa. Tällaisia oloja on vallinnut esimerkiksi Japanissa sekä Yhdysvalloissa joulukuusta 2008 joulukuuhun 2015 ja jälleen maaliskuusta 2020 maaliskuuhun 2022 koronaviruspandemian aikana. Nollakorkopolitiikkaa pidetään epätavanomaisen rahapolitiikan välineenä, ja siihen voi liittyä hidas talouskasvu, deflaatio ja yksityisen sektorin velkaantuneisuuden purkaminen. Käsitteellä voidaan viitata myös korottomaan talouteen.
thumb|310px|Japanin valtionlainojen korot. Käänteinen tuottokäyrä vuonna 1990; nollakorkopolitiikka alkoi vuonna 1999 ja negatiivisen koron politiikka vuonna 2016. Käyrät esittävät 30, 20, 10, 5, 2 ja 1 vuoden maturiteetteja. thumb|300px|Japanin rahan määrä (M2) ja inflaatio vuosimuutoksena. thumb|Yhdysvaltain inflaatiovauhti.
Yleiskatsaus Nollakorkopolitiikassa keskuspankki pitää nimelliskoron nollassa. Tilanne on rahapolitiikan kannalta merkittävä, sillä keskuspankki ei tämän jälkeen yleensä voi enää laskea nimelliskorkoja alemmaksi. Nollakorkopolitiikka liittyy läheisesti likviditeettiloukkuun eli tilanteeseen, jossa korot ovat alhaiset ja säästäminen on silti suurta eivätkä nimelliskorot pääse sopeutumaan alaspäin.
Osa taloustieteilijöistä – kuten markkinamonetaristit – katsoo kuitenkin, että epätavanomainen rahapolitiikka, kuten määrällinen keventäminen, voi olla tehokasta myös nollakorkorajoitteella.
Toisten näkemysten mukaan silloin, kun rahapolitiikan keinot on jo käytetty täysimääräisesti, valtioiden on oltava valmiita käyttämään finanssipolitiikkaa työpaikkojen luomiseksi. Julkisten menojen kerroinvaikutuksen odotetaan olevan suurempi nimelliskorkojen ollessa nollassa kuin niiden ollessa nollaa korkeammalla. Keynesiläisen taloustieteen mukaan kerroin on suurempi kuin yksi, jolloin julkiset menot kasvattavat tuotantoa tehokkaasti. Aihetta käsitelleessä artikkelissaan Michael Woodford katsoo, että nollakorkotilanteessa valtion optimaalinen politiikka on mitoittaa elvytys niin, että koko tuotantokuilu saadaan katettua. Suomen Pankissa on arvioitu, että finanssipolitiikalla on käytännössä vaikea kokonaan korvata rahapolitiikkaa ja että euroalueella tämä on erityisen vaikeaa, koska julkisen talouden hoito on kansallista; lisäksi julkisen talouden kerrointa on syytä käyttää varoen, sillä sen suuruus riippuu muun muassa vallitsevista oloista ja käytetyistä keinoista.
Nollakorkorajoite Nollakorkorajoite (engl. zero lower bound) tarkoittaa tilannetta, jossa lyhyt nimelliskorko on nolla tai juuri sen yläpuolella. Tällöin talous ajautuu likviditeettiloukkuun ja keskuspankin mahdollisuudet inflaation ohjaamiseen kaventuvat. Ongelma nousi laajemmin esiin Japanin 1990-luvun kokemusten myötä ja myöhemmin Yhdysvaltain subprime-kriisin yhteydessä. Paul Krugman, Michael Woodford ja Milton Friedman ovat esittäneet, ettei nollakorko sinänsä ole rahapolitiikalle ongelma, koska keskuspankki voi kasvattaa rahaperustaa jatkamalla joukkovelkakirjojen ostamista.
Kansainvälisen finanssikriisin jälkeen useat keskuspankit laskivat ohjauskorkonsa lähelle nollaa tai jopa sen alle ja ottivat käyttöön epätavanomaisia rahapoliittisia toimia, kuten ennakoivaa viestintää ja laajamittaisia omaisuuserien osto-ohjelmia.
Katso myös Stagflaatio Ohjauskorko
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla Monetary Policy Alternatives at the Zero Bound: An Empirical Assessment (Yhdysvaltain keskuspankki)
Luokka:Rahapolitiikka Luokka:Makrotaloustiede