Puola joutui natsi-Saksan ja Neuvostoliiton miehittämäksi toisen maailmansodan alussa syys–lokakuussa 1939.
Tausta Idea Intermarium-liittoumasta Monen historioitsijan mukaan Puolan päämiehen marsalkka Józef Piłsudskin tavoittelema Międzymorze- eli Intermarium-liittouma olisi ollut tehokas vastapaino sekä Saksalle että Neuvostoliitolle, ja että tällaisen yhteisliittouman puute tuomitsi monet maat kärsimään toisessa maailmansodassa sellaiset kohtalot kuin ne lopulta kärsivät. Intermarium-liittoumaan olisi kuulunut Keski- ja Itä-Euroopan maita, mukaan lukien Baltian maat eli Viro, Latvia ja Liettua sekä Suomi, Valko-Venäjä, Ukraina, Unkari, Romania, Jugoslavia ja Tšekkoslovakia.Rechcígl, Miloslav: Studies in Czechoslovak history, Czechoslovak Society of Arts and Sciences in America, 1976, Volume 1, s. 282. Pilsudskin ajatusta liittoumasta oli kuitenkin vastustettu joka suunnasta. Hän oli evännyt apunsa Venäjän valkoisille vallan kaapanneita bolsevikkeja vastaan taistelussa, mikä oli herättänyt närää vuonna 1914–1918 käydyn ensimmäisen maailmansodan ympärysvalloissa. Puola ei ollut suostunut liittymään ulkovaltojen väliintuloon valkoisten venäläisten avuksi, kun bolsevikkien vallankumousta oli seurannut Venäjän sisällissota.Cienciala, Anna M. 2004. "The Rebirth of Poland" (luentomuistiinpanot). University of Kansas Pilsudski jopa sanoi myöhemmin vuonna 1921 Dymitr Merejkowskin haastattelussa, että ”Puolalla ei voi olla mitään tekemistä vanhan Venäjän palauttamisessa. Mieluummin mitä vain muuta kuin sitä – vaikka sitten bolsevismia.”Joseph Pilsudski, Dymitr Merejkowskyn haastattelu, 1921. Venäjän kielestä kääntänyt Harriet E. Kennedy, B. A. London & Edinburgh, Sampson Low, Marston & Co Ltd 1921. Piłsudskin sanat englanniksi: "Poland can have nothing to do with the restoration of old Russia. Anything rather than that – even Bolshevism"
Ympärysvallat suhtautuivat Pilsudskiin epäluuloisesti ja kehottivat Puolaa rajoittumaan alueille, joilla puolalais-etnisyys oli selkeästi keskittynyttä.Adam Bruno Ulam, Stalin: The Man and His Era, Beacon Press, 1989, , s. 185 HistoryNet, "Polish-Soviet War: Battle of Warsaw" 2007-10-07Norman Davies, White Eagle, Red Star, Polish edition, Wydawnictwo Znak, 1997, , s.228 Sekä itsenäisyyttä tavoittelevat ukrainalaiset että valkovenäläiset, vaikka eivät olleet niin painottuneita itsenäisyyden saavuttamiseen kuin ukrainalaiset, pelkäsivät puolalaisten alistamiksi joutumista.
Liettualaiset pitivät ajatusta Intermarium-liittoumasta uhkana juuri saamalleen itsenäisyydelle.Piotr Łossowski, Konflikt polsko-litewski 1918–1920, Książka i Wiedza, 1995, , s.13–16, 36Oleksa Pidlutsky, "Figures of the 20th century. Józef Piłsudski: the Chief who Created a State for Himself", Zerkalo Nedeli [Mirror Weekly], 3–9 February 2001, löytyy verkosta venäjäksi ja ukrainaksi Oleksandr Derhachov (toim.), Ukrainian Statehood in the Twentieth Century: Historical and Political Analysis, Kyiv, 1996, Roman Szporluk, Imperiia ta natsii, Kyiv, Dukh i Litera, 2001, , section II Asiaa ei auttanut Józef Piłsudskin antama salainen käsky kenraali Lucjan Żeligowskille järjestää Keski-Liettuan ”kapina” ja kaapata Vilna. Kansainliitto toimi sovittelijana muissakin Puolaan liittyvissä kiistakysymyksissä, etenkin liittyen Danzigin vapaakaupunkiin ja Ylä-Sleesiaan. Suora aggressio Liettuaa kohtaan olisi haitannut Puolan neuvotteluja, ja junaillun valekapinan tarkoitus oli säilyttää Puolan julkinen maine kansainvälisesti Vilnan haltuunsaamisesta huolimatta. Vaikka Vilnaa tai sen ympäröivää seutua ei mainittu suoraan Suwalki-sopimuksessa, useat historioitsijat ovat luonnehtineet Suwalki-sopimuksen implisiitisti tunnistavan Vilnan osaksi Liettuaa. "At the same time, Poland acceded to Lithuanian authority over Vilnius in the 1920 Suwałki Agreement. " "In 1920, Poland annexed a third of Lithuania's territory (including the capital, Vilnius) in a breach of the Treaty of Suvalkai of 7 October 1920, and it was only in 1939 that Lithuania regained Vilnius and about a quarter of the territory previously occupied by Poland." "Fighting continued until the agreement at Suwałki between Lithuania and Poland on 7 October 1920, which drew a line of demarcation which was incomplete but indicated that the Vilnius area would be part of Lithuania" "The League effected an armistice, signed at Suwałki, 7 October 1920, by the terms of which the city was to remain under Lithuanian jurisdiction." "Clashes subsequently took place with Polish troops, leading to the armistice at Suwałki in October 1920 and the drawing of the famous Curzon Line under League mediation, which allotted Vilna to Lithuania." Żeligowskin ”kapinan” johdosta Liettua oli katkonut diplomaattiset suhteet Puolaan.
Liettuan hallitus oli tajunnut puolalaisten pyrkimyksen lisätä ekonomista vaikutusvaltaansa Klaipėdan alueella. Hallitus oli myös tajunnut, että Klaipėdan julistaminen vapaavaltioksi Danzigin/Gdanskin tapaan syksyllä 1922 Pariisissa lisäisi Puolan valtaa alueella ja uhkaisi koko Liettuan itsenäisyyttä. Tammikuussa 1923 Liettua lähetti omana ennakkotoimenpiteenään joukkoja Memeliin, jossa nämä järjestivät oman kapinansa, ottivat Memelin haltuunsa ja nimesivät sen uudelleen Klaipėdaksi. Deep Baltic, "From Memel to Klaipėda: the Lithuania Minor Revolt 94 Years On", Will Mawhood haastattelee historioitsija Vasilijus Safronovasia, 3.1.2017; Arkistoitu Klaipėda-operaation ajoitus muutaman päivän päähän Ranskan hyökkäyksestä Ruhrin alueelle Saksassa varmisti, että Klaipėda-operaatio jäi Euroopan mediassa Ruhrin kriisin varjoon. Liettuassa Klaipėda-operaatio oli arvioitu ratkaisevaksi sen kannalta pysyisikö Liettua itsenäisenä valtiona vai joutuisiko se Puolan määräysvaltaan.
Länsivallat vastustivat ajatusta Intermarium-liittoumasta, lukuun ottamatta Ranskaa, joka suosi sitä."Between Imperial Temptation And Anti-Imperial Function In Eastern European Politics: Poland From The Eighteenth To Twenty-First Century". Andrzej Nowak Länsimaat kuitenkin antoivat Vilnan muodollisesti Puolalle maaliskuussa 1923, mikä sai liettualaiset epäluuloisiksi ensimmäisen maailmansodan päättänyttä Versailles’n rauhansopimusta kohtaan ja eristi Liettuaa diplomaattisesti ympärysvalloista. Alfred Erich Senn, The great powers, Lithuania and the Vilna question 1920-1928 (1966); Studies in East European history, 11, Studies in East European history (Leiden). Open Library Sivu 104. 24. elokuuta 1923 Józef Piłsudski tunnusti Vilnan yliopistossa pitämässään puheessa, että Keski-Liettuan tasavallan perustanut kenraaliluutnantti Lucjan Żeligowski oli vallannut Vilnan nimenomaan Piłsudskin määräyksestä, ei häntä uhmaten.Piłsudski, Józef:Pisma sbiorowe, VI, 125, Varsova, 1937 Piłsudski luonnehti repineensä Suwałki-sopimuksen ja antaneensa valheellisen julkilausuman. Piłsudskin sanojen lainaus: "I tore up the Suwałki Treaty, and afterwards I issued a false communique by the General Staff." Puolan diplomatia joutui kyseenalaiseksi.Auswärtiges Amt B, IV: Litauen, PO3: Polen 1092/2. Vaikkei Liettuan ulkoasiainministeriö esittänyt Neuvostoliiton ottamista mukaan asian ratkaisuun, muodostui vaikutusvaltainen liettualainen liike, jonka mukaan ”Euroopan valtioiden ei pidä ratkaista Vilnan kysymystä ilman Venäjää”. Antanas Smetona jopa kannatti Vilnan hankkimista takaisin Puolalta Venäjän tuella.
Lopulta Puola oli onnistunut muodostamaan suuren liittouman sijaan allianssin vain Romanian kanssa vuodesta 1921 alkaen.Hugh Ragsdale, The Soviets, the Munich Crisis, and the Coming of World War II, Cambridge University Press, Cambridge Jännitteet Liettuan kanssa, vuoteen 1938 asti kun Puola kiristi Liettuaa diplomaattisesti rajalla sattuneen ampumavälikohtauksen takia, olivat yksi syy miksi Pilsudskin haaveilemaa Intermarium-liittoumaa ei ikinä muodostettu.
Skeptisyyttä Pilsudskin suunnittelemalleen liittoumalle sanelemista demokraattisista periaatteista on synnyttänyt Pilsudskin tekemä vallankaappaus toukokuussa 1926, jolla hän saavutti lähes diktaattorimaisen vallan. Billington, James H: Fire in the Minds of Men, s. 432, Transaction Publishers, Yohanan Cohen, Small Nations in Times of Crisis and Confrontation, SUNY Press, 1989, Google Books Etenkin monet ukrainalaishistorioitsijat suhtautuvat Pilsudskin ajatukseen Intermarium-liittoumasta epäsuotuisasti: esimerkiksi Oleksandr Derhachov on tuumaillut, että liittouma olisi ollut käytännössä Suur-Puola, jossa ei-puolalaisten kansallisuuksien, etenkin ukrainalaisten edut, olisivat olleet vähäpätöisempiä. Historioitsija George Sanford on kuvaillut, että Pilsudskin menettely vuoden 1926 vallankaappauksen jälkeen keskittyi lähinnä vallan sentralisointiin Pilsudskille itselleen ja Puolan itä-slaavilaisten vähemmistöjen pakko-polonisointiin.George Sanford, Democratic Government in Poland: Constitutional Politics since 1989. Palgrave Macmillan 2002. . s. 5–6. Puolan vähemmistösopimus oli vain paperilla eikä juurikaan pätenyt käytännössä. Puolan etnisten vähemmistöjen sorto sai monet kyseisiin vähemmistöihin kuuluvat tuntemaan suurempaa vetovoimaa separatistisia kansallismielisiä ryhmittymiä kohtaan ja aiheutti puolalaisten ja vähemmistöjen välille sellaisia vihamielisyyksiä, jotka voimistuivat Puolan jouduttua lopulta valloitetuksi vuonna 1939.<ref></em>Lähdeviitteet: Pawel Korzec, "Juifs en Pologne" (1980): 248ff.; Daniel Beauvois, "Histoire de la Pologne" (1995): 318 <Lähdeviitteet: Daniel Beauvois, "Trojkat ukrainski" [The Ukrainian Triangle] (2005); Andrzej Paczkowski, "Pologne et Ukraine. Questions délicates, réponses difficiles" [Poland and Ukraine : Delicate questions, difficult answers], Georges Mink & Laure Neumayer (toim.) "L’Europe et ses passés douloureux" [Europe and its Painful Pasts] (2007), s. 143-155 </ref>
Jo 1800-luvun jälkipuolella ajatus Puolan herättämisestä henkiin niillä rajoilla, jotka olivat määrittäneet sen ennen vuotta 1772, implikoi, että Ukrainaa, Liettuaa ja Valko-Venäjää kohdeltaisiin osana Puolaa, ei kansakuntina itsessään. Puolalaismieliset poliitikot kohtelivat liettualaisten, ukrainalaisten ja valko-venäläisten kehittyviä kansallisuusideoita samalla tavoin kuin venäläisviranomaiset puolalaisten. Arkeologiassa, joka oli ollut silloin tieteenä vasta kehittymässä, etnisiä eroja vertailtiin ns. ”slaavien” ja ”germaanisten kansojen” välillä, mutta tulkintoja läntisten ja itäisten alueiden ”slaavien” välisistä eroista kartettiin. Adam Mickiewicz -yliopiston tutkija Wlodek Rączkowski on huomioinut: ”Oliko tällä asialla jotain tekemistä sen kanssa, että tällaisten tutkimusten olisi pelätty antavan argumentointipohjaa liettualaisten, valkovenäläisten ja ukrainalaisten kansallisuuspyrkimyksille? Tai ehkä kyse oli siitä, että tuntu yleisemmästä slaavilaisyhteisöstä oli vallitsevana? Näihin kysymyksiin ei löydy helposti vastausta. Tosiasia on, että venäläis-sektorin puolalaiset arkeologit tekivät yhteistyötä venäläisarkeologien kanssa todentaakseen yhteisiä intressejään. Periaatteessa heidän tutkimuksissaan rajoituttiin tulkitsemaan tutkinnan alaisiksi saadut löydökset yleisesti slaavilaisina.” Rączkowski huomioi, että läntisten ja itäisten alueiden slaavien välisten erojen huomiotta jättäminen saattoi myös liittyä panslavismin ideaan.
Ranska–Puola-allianssi, Locarno-sopimus ja suunnitelmat Saksan varalle Versailles’n rauhansopimus oli jakanut Euroopan voittajiin ja häviäjiin. Päätappion kärsinyt ja aluksi eristyksiin jäänyt Saksa eli Weimarin tasavalta lähentyi Neuvostoliiton kanssa vuoden 1922 Rapallon sopimuksella. Hiljalleen Saksa onnistui Gustav Stresemannin varovaisen ohjauksen alla saamaan kunnioitetumman aseman. Ranska kuitenkin miehitti Ruhrin aluetta painostaakseen Saksaa maksamaan sotakorvauksia. Painostus oli omiaan aiheuttamaan Saksassa hyperinflaatiota ja lopulta antamaan aluillaan olevalle kansallissosialismille jalansijaa.