Psykiatrinen diagnostiikka on moniulotteinen lääketieteen ja psykologian risteyskohta, joka pyrkii luokittelemaan ja ymmärtämään ihmismielen häiriöitä. Toisin kuin monilla somaattisen lääketieteen aloilla, psykiatriassa objektiivisten biologisten merkkiaineiden puute tekee diagnoosien käsitteellisestä perustasta monimutkaisen.
Käsitys siitä, mikä on psykiatrinen sairaus, muuttuu tieteen ja yhteiskunnan arvojen kehittyessä. Esimerkiksi uusimmat luokitukset eroavat edelleen toisistaan merkittävissä kysymyksissä: siinä missä Maailman terveysjärjestön ICD-11-luokitus siirtää transsukupuolisuuden pois mielenterveyden häiriöistä seksuaaliterveyden lukuun, yhdysvaltalainen DSM-5 luokittelee sen yhä psykiatristen häiriöiden joukkoon.
Luokitusjärjestelmät Psykiatrinen diagnostiikka nojaa kansainvälisiin tautiluokitusjärjestelmiin, joista merkittävimmät ovat Maailman terveysjärjestön (WHO) julkaisema ICD (International Classification of Diseases) sekä Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen (APA) julkaisema DSM (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders).
Vaikka järjestelmiä on pyritty yhtenäistämään, niillä on omat painotuksensa. DSM-järjestelmää käytetään laajasti yhdysvaltalaisessa kliinisessä työssä ja kansainvälisessä tutkimuksessa, koska se korostaa selkeitä jaeriteltyjä diagnoosikriteereitä. ICD sen sijaan on maailmanlaajuisesti yleisempi, ja se antaa enemmän painoarvoa kliinikon harkinnalle välttäen liian tiukkoja kriteereitä, ellei niitä ole itsenäisesti validoitu.
Absoluuttisen totuuden puute ja normaaliuden jatkumo Psykiatrisen diagnostiikan keskeinen käsitteellinen ongelma on absoluuttisen oikean tiedon puuttuminen, koska täysin yksiselitteisiä ja "oikeita" diagnooseja ei ole luonnontieteellisessä mielessä olemassa. Mielenterveyden häiriöiden piirteet ovat usein jatkumoa inhimilliselle normaalivariaatiolle, eikä terveen ja sairaan välille ole määriteltävissä yksiselitteistä kynnysarvoa.
Psykiatristen luokitusten pysyviä ongelmakohtia ovat suhde sairauksien syihin (etiologiaan), kategoristen luokkien ja liukuvien ulottuvuuksien välinen ristiriita, diagnostisten kynnysten asettaminen sekä monihäiriöisyys. Diagnoosien nimeäminen auttaa tuomaan järjestystä kaaokseen ja mahdollistaa ammatillisen dialogin, mutta se on samalla inhimillinen ja sosiaalinen konstruktio, johon vaikuttavat myös yhteiskunnalliset tekijät ja liiketoiminnalliset intressit.
Diagnoosien kehittyminen Käsitykset siitä, mikä on sairaus, muuttuvat tieteen ja yhteiskunnan kehittyessä. Esimerkiksi uusin ICD-11-luokitus siirtää transsukupuolisuuden pois mielenterveyden häiriöistä seksuaaliterveyden lukuun, kun taas DSM-5 luokittelee sen edelleen psykiatristen häiriöiden joukkoon.
Myös kriteerien tarkkuus kehittyy: esimerkiksi pakko-oireinen häiriö (OCD) on uusimmissa luokituksissa siirretty ahdistuneisuushäiriöistä omaksi ryhmäkseen, koska on ymmärretty, ettei ahdistus ole tilan välttämätön ydinoire. Toiminnallisten häiriöiden kohdalla psykiatrisen diagnoosin asettaminen on usein vaikeaa, ja uusi ICD-11 esitteleekin uuden diagnoosin ("Bodily distress disorder") kuvaamaan näitä tiloja paremmin.
Diagnoosi vuorovaikutuksen tuloksena Diagnoosi ei ole pelkkä staattinen leima, vaan se rakentuu potilaan ja ammattilaisen välisessä vuorovaikutuksessa. Etenkin persoonallisuushäiriöiden arvioinnissa haastattelutilanteeseen kietoutuu moraalisia tekijöitä. Psykiatrisessa arvioinnissa potilas saattaa pyrkiä suojelemaan kasvojaan ja välttämään negatiivisia vaikutelmia, mikä tekee diagnosoinnista sosiaalisen tapahtuman. Ammattilaisen onkin kyettävä arvioimaan tarkasti, onko jokin ominaisuus selkeästi patologinen, pitkäaikainen ja eri elämäntilanteissa ilmenevä, ennen kuin se voidaan luokitella häiriöksi.
Lähteet
Luokka:Psykiatria