Uskonto ja politiikka viittaa monitahoiseen vuorovaikutukseen, jossa uskonnolliset vakaumukset, järjestöt ja auktoriteetit vaikuttavat poliittiseen päätöksentekoon, vaalikampanjoihin ja valtion politiikkaan. Samalla valtiot säätelevät tai tukevat uskonnollista toimintaa vaihtelevasti aina täydellisistä teokratioista malleihin, joissa uskonnollinen ja siviiliulottuvuus erotetaan toisistaan.
Tämä dynamiikka on jatkunut sivilisaatioiden läpi ja on usein legitimoinut hallitsijoita sekä mobilisoinut väestöä yhteisiin päämääriin. Historiallisesti uskonnolliset instituutiot ovat kietoutuneet poliittiseen valtaan vakauttamaan hallintoa ja laajentamaan alueita. Esimerkkejä ovat uskonnon rooli antiikin imperiumeissa ja keskiajan kuningaskunnissa, joissa jumalallinen oikeutus tuki monarkkista auktoriteettia.
Nykyaikana, vaikka sekularisaation ennustettiin vähentävän uskonnon julkista roolia, uskonto on jatkanut poliittisten maisemien muokkaamista äänestäjien mobilisoinnin, moraalikysymyksiin liittyvän vaikuttamisen sekä uskonnollisesti sidoksissa olevien puolueiden muodostamisen kautta.
Viimeaikaisten arvioiden mukaan yli 80 maata ylläpitää politiikkaa, joka suosii tiettyä uskontoa, ja 43 maata on virallisesti määritellyt valtionuskonnon. Näistä 63 % on islamilaisia. Tämä on vastakohta sekulaareille valtioille, jotka kieltävät tällaiset järjestelyt säilyttääkseen moniarvoisuuden ja yksilönvapaudet.
Merkittäviä kiistoja syntyy teokraattisesta hallinnosta maissa kuten Iran ja Saudi-Arabia, joissa uskonnollinen lainsäädäntö dominoi oikeusjärjestelmää, verrattuna sekulaareihin esimerkkeihin kuten Ranska, joka toteuttaa laïcité-periaatetta rajoittaakseen uskonnon vaikutusta julkisissa instituutioissa. Nämä jännitteet korostavat yhteyksiä opillisten sitoumusten ja poliittisten tulosten välillä, joihin lukeutuvat muun muassa konfliktit lisääntymisoikeuksista, koulutusohjelmista ja kansainvälisistä liittoumista.
Lähteet
*