Personaaliunionilaki (, ) oli Tanskan ja sen entisen siirtomaan Islannin välinen sopimus personaaliunionin muodostamisessa, jonka seurauksena Islannista tuli kuningaskunta.
Tausta 1900-luvulle tultaessa Islanti alkoi kehittyä nopeasti ja sai autonomian vuonna 1904, mutta islantilaisten keskuudessa vaadittiin entistä laajempaa autonomiaa. Islantilaisten osoitettua kykynsä hallita itse itseään ja kansainvälinen paine suoda kansoille itsemääräämisoikeus ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa saivat tanskalaiset harkitsemaan personaaliunionin perustamista. Tanskan hallitus lähetti delegaation Reykjavíkiin neuvottelemaan personaaliunionin ehdoista kesäkuussa 1918. Jotkin keskeiset islantilaiset vaikuttajat, kuten Benedikt Sveinsson nuorempi, eivät halunneet personaaliunionia, mutta suurin osa islantilaisista ei kannattanut suoraa itsenäisyyttä.
Allting hyväksyi ehdotuksen personaaliunionista 38 äänen enemmistöllä 9. syyskuuta 1918. Islannissa järjestettiin 19. lokakuuta myös kansanäänestys personaaliunioniin liittymisestä, jossa 92,6 % islantilaisista kannatti personaaliunionia.
Voimaantulo ja keskeinen sisältö Personaaliunionilaki astui voimaan 1. joulukuuta 1918. Islannissa personaaliunionin alkamispäivä muovautui pikkuhiljaa kansalliseksi juhlapäiväksi, mutta tasavallan perustamisen jälkeen sitä ei ole juurikaan juhlittu. Oman perustuslain Islanti sai vuonna 1920.
Lain mukaan Islannista tuli Tanskasta erillinen valtio, jonka kuninkaana toimi automaattisesti Tanskan kuningas. Molempien personaaliunionin jäsenmaiden valtionpäämieheksi nousi Tanskan kuningas. Personaaliunionilaki sääteli muun muassa kuninkaan uskontokunnan ja kruununperimystä. Lisäksi se määräsi, ettei kuningas saanut ottaa vastaan minkään muun maan kruunua ilman sekä kansankäräjien että alltingin lupaa.
Osapuolet perustivat yhteisen tanskalais-islantilaisen neuvoston, jonka jäsenet koostuivat osapuolten parlamentin valitsemista edustajista. Neuvoston vastuulla oli personaaliunionilain toteuttaminen käytännössä ja yhteisten asioiden käsitteleminen.
Muita keskeisiä personaaliunionilain kohtia:
Tanska hoitaa Islannin ulkopolitiikkaa; Islanti sai kuitenkin nimittää omia suurlähettiläitään ulkomaille, mutta vastasi itse näiden kustannuksista Islannin kansalaisilla oli samat oikeudet Tanskassa kuin Tanskan kansalaisilla ja päinvastoin Tanskalaiset ja islantilaiset kalastusalukset saavat kalastaa toistensa vesillä yhtäläisillä ehdoilla ja osapuolten tuottamia tuotteita kohdellaan molemmilla markkinoilla yhtäläisesti Tanskan solmimat kansainväliset sopimukset, jotka se oli sopinut lain voimaantulon jälkeen, eivät enää lähtökohtaisesti koskeneet Islantia
Kumpikin osapuoli sai pyytää personaaliunionin ehtojen uudelleenarvioimista. Ehdoista neuvoteltaisiin viimeistään vuonna 1940. Mikäli neuvotteluissa ei päästäisi minkäänlaiseen tulokseen, personaaliunioni raukeaisi 25 vuoden päästä alkuperäisen voimaantulon jälkeen. Personaaliunioni oli mahdollista purkaa joko kansankäräjien tai alltingin ilmoituksella, mutta tähän vaadittiin myös kansanäänestys, jossa vähintään 75 % äänestäneistä tuki unionin purkamista.
Kumoaminen Islannissa järjestettiin vuonna 1944 kansanäänestys perustuslaista, jonka nojalla käytännössä koko väestö (99,47 %) kannatti personaaliunionin purkamista. Islanti julistautui myöhemmin samana vuonna tasavallaksi.
Itse personaaliunionilaki kumottiin virallisesti vasta 1946.
Lähteet
Luokka:Islannin historia Luokka:Tanskan historia Luokka:Islannin laki Luokka:Tanskan laki