Niina Suominen (s. 1973 Masku) on suomalainen kuvataiteilija, joka työskentelee liikkuvan kuvan ja kokeellisen elokuvan parissa. Hänen taiteellinen työskentelynsä perustuu sisällölliseen ja tekniseen kokeellisuuteen ja improvisaatioon. Suominen asuu ja työskentelee Merimaskussa, Naantalin saaristo-osassa.
Elämä ja koulutus Suominen syntyi Maskussa, Lounais-Suomen maaseudulla. Hän on aiemmalta koulutukseltaan artesaani metalliseppä ja on työskennellyt myös eläintenhoitajana Ähtärin eläinpuistossa. Vuonna 1998 hän osallistui Kokkolassa vuoden mittaiselle animaatiokurssille, jolla animaatioita toteutettiin 8mm-filmille. Suominen valmistui vuonna 2004 taiteen kandidaatiksi Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiasta. Taideakatemiassa Suominen opiskeli virolaisen animaatiotaiteilijan Priit Pärnin johdolla.
Jäsenyydet Suominen oli yksi Turun Anikistit ry:n kolmesta alkuperäisestä perustajajäsenestä. Yhdistys perustettiin vuonna 2003 ja Suominen toimi sen puheenjohtajana ensimmäisinä vuosina. Hän on myös MUU ry:n, AV-arkin – suomalaisen mediataiteen keskuksen, Filmverkstaden ry:n, Valokuvakeskus Perin ja Turun Taidegraafikoiden jäsen.
Teokset Suominen työskentelee pääasiassa liikkuvan kuvan parissa. Hän on tehnyt myös panoraamaprojisointeja ja installaatioita. Vuonna 2023 hän toimi yhteisötaiteilijana Paraisilla ja Nauvon ruotsinkielisessä saaristossa. thumb|340x340px|Still-kuva teoksesta Tupakkapaikka (2025). Tupakkapaikka (2025) on kokeellinen dokumentti yhteisten tupakointialueiden katoamisesta savuttomuuteen pyrkivissä yhteiskunnissa. Kuvamateriaali on tuotettu käsin manipuloimalla kuvaa kuvausvaiheessa, ja osa kuvista on kuvattu 16mm filmille. Musiikin on säveltänyt kokeellisen elektronisen musiikin säveltäjä Lau Nau.
Diabolus ex Machina (2024) on toteutettu kuvaamalla halpojen näyttöjen toistamaa valkoista kuvasarjoiksi käsivaralla. Musiikin on säveltänyt Sara Milazzo. Teoksen galleria-ensi-ilta oli Galleria Huudossa Helsingissä.
Kultainen päänsärkijä (2022) on kokeellinen animaatiodokumentti, joka käsittelee kulttuurisia tapoja suhtautua naisten vihaan ja aggressioon. Teoksen visuaalinen materiaali on tuotettu tekstiili- ja sisustusjätteestä. Musiikin on säveltänyt Risto Ylihärsilä, joka on tehnyt musiikkia myös Suomisen aiempiin teoksiin.
Kultainen päänsärkijä (2022) sai kunniamaininnan Rising of Lusitania – AnimaDoc Film Festivalilla Szczecinissä, Puolassa. Juryn jäsen Ewa Ciszewska perusteli palkintoa seuraavasti: ”naisten kokemien vaikeiden tunteiden tutkimisesta muodossa, joka resonoi hahmojen itkuisen äänen kanssa.” (käännetty englannista)
Piotr Kardas kirjoitti animaatiouutisjulkaisun Zippy Frames artikkelissa Great Animation Short Documentaries of 2023 (Vuoden 2023 hienot animaatiolyhytdokumentit):”Rohkea ja rehellinen äitiyden harhakuvitelmien haihtuminen; tutkii ja ilmaisee äitiyteen liittyviä negatiivisia, todellisia naisten kokemia tunteita. Naisten todistukset vastaavat täydellisesti teoksen figuratiivis-abstraktia visuaalista tasoa, jossa tekstiilimateriaalien palaset ja idylliset, viime vuosisadan skandinaaviset, lapsiaiheiset kiiltokuvat muodostavat katkeran vastapainon tuskallisille tunnustuksille.” (käännetty englannista)Suominen on työskennellyt 16mm filmimateriaalin kanssa tehden animaatiota ilman kameraa suoraan filmille valottamalla, maalaamalla, raaputtamalla, teippaamalla ja kemiallisesti käsittelemällä materiaalia. Tätä menetelmää on käytetty teoksissa Kutsun itseäni terveeksi (2010) ja Mikä aika on? (2020), joissa molemmissa on myös löydettyä kuvamateriaalia.
Jälkimmäisessä käytetty musiikki on uusi editointi ja miksaus Jukka Ruohomäen kappaleesta Mikä aika on? (1970). Kappale on soitettu DIMI:llä (Digital Music Instrument), ensimmäisellä suomalaisella syntetisaattorilla, jonka Erkki Kurenniemi rakensi Helsingin yliopiston elektronisen musiikin studiossa. Muita kuvia teokseen Suominen tuotti esimerkiksi kuvaamalla ruutu kerrallaan piirtoheittimellä heijastettuja liikkuvia metallilevyjä, kylpyhuonemattoa ja hyttysverkkoa. thumb|303x303px|Still-kuva teoksesta Kutsun itseäni terveeksi (2010). Kutsun itseäni terveeksi (2010) perustuu Teemu Hirvilammin ja Ari Taskisen runomusiikkiteokseen, joka julkaistiin Kustannusosakeyhtiö Sammakkon julkaisemalla kokoelmalevyllä Asfalttia ja ruohoa (2001). Teos on ollut esillä Turun taidemuseossa ja voitti pääpalkinnon Videoformes-festivaalilla Clermont-Ferrandissa, Ranskassa.
Breaking Up Is Hard To Do (2015) on esineanimaatio, jossa kuvataan rakkaiden ja tuttavien antamien hyödyttömien esineiden tuhoamista. Esineet tuhoutuvat vaiheittain repimällä, puristamalla, puhkomalla, polttamalla ja sulattamalla.
In Memoriam (2013) on aikaviiveanimaatio, joka on kuvattu metsien keskellä hylätyissä taloissa ja niiden ympäristössä. Ajan kulumisen teema heijastuu myös ääniraidassa, joka on koostettu maaseututilan huutokaupan kenttä-äänityksestä.
Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun elokuvataiteen osaston Executive in Residence, Tuula Leinonen kirjoitti teoksessaan 100 vuotta suomalaista animaatiota (2014):”Kuva vierailee rapistuvissa huoneissa, jonne on jäänyt huonekaluja, astioita ja elämän jälkiä - muistoja asukkaista vuosien takaa. Intervallikuvaus korostaa ajan suhteellisuutta ja ihmiselämän väliaikaisuutta. Taustalla kuuluu huutokauppameklarin porina.” thumb|340x340px|Still-kuva teoksesta In Memoriam (2013). Teos on ollut esillä Porin taidemuseossa.
A Finnish Fable 2011 (2011) on ulkona kuvattu kokeellinen esineanimaatio, joka on kunnianosoitus amerikkalaiselle kokeellisen elokuvan tekijälle Carmen D’Avinolle. Hänen elokuvassaan A Finnish Fable (1960) esiintyi myös mallinukke. Suomisen elokuva kuvattiin ulkona sää- ja valaistusolosuhteiden ollessa hallitsemattomia. Musiikin sävelsi Tuomas Toiviainen ja äänisuunnittelusta vastasi Svante Colerus.
Teos on ollut esillä Turun taidemuseossa ja voitti Sphinx Award -pääpalkinnon Videomedeja-festivaalilla Novi Sadissa, Serbiassa. Jury kommentoi:”Teos tutkii liiallisen vapaa-ajan tai tietynlaisen suunnattomuuden ideaa myöhäiskapitalistisessa yhteiskunnassa. Lisäksi tekijä purkaa skandinaavisen ’täydellisen’ elämän stereotypioita: maailmassa, jossa kaikki on tarkasti säädeltyä, ihmisestä on tullut marionetti. Myös nokkela musiikki ja animaatio viimeistelevät viihdyttävän teoksen, joka rohkeasti tutkii vapaa-ajan ideaa.” (käännetty englannista)Tuula Leinonen kirjoitti kirjassaan 100 vuotta suomalaista animaatiota:”[elokuva] virittää jännitteisen dialogin muovisen miesmallin ja maaseutumiljöön välille. Mallinukke häärii suomalaiselle mummonmökki-idyllille tyypillisissä askareissa; grillaa makkaraa, pilkkoo puita, saunoo, ui, pesee mattoja, tunnelmoi kukkakedolla. Sen kömpelö liikekieli viestii luonnosta vieraantumisesta. Taustalla soi tango.”Elokuvaa on tulkittu myös nykyihmisen tilanteen kuvaukseksi ympäristökatastrofien keskellä. Maria Karuvuori kirjoitti Voima-lehdessä:”Animaatio ottaa kantaa nykyihmisen tapaan tuotteistaa luonto elämyksiksi. Vertaus toimii myös toiseen suuntaan. Suomisen animaatiossa ihmisestä on tullut avuton muoviesine, joka on silkkaa ongelmajätettä entisessä luonnollisessa ympäristössään.”Teoksessa Hyvä meininki (2009) Suominen käytti materiaalinaan biojätteeksi luokiteltua ruokaa. Ruoan Suominen keräsi jäteastioista, mikä vaati keräyskierroksia, jotka alkoivat aamulla klo 5. Yhdellä kierroksella Suominen keräsi noin 200 kiloa ruokajätettä. Materiaali oli järjesteltävä, puhdistettava, pestävä ja lajiteltava ennen kuvaamista. Kohtaukset Suominen rakensi improvisoiden. Hyvä meininki sai kunniamaininnan poliittisen animaation sarjassa Klik! Amsterdam Animation Festivalilla Alankomaissa, kunniamaininnan Nordic Glory -elokuvafestivaalilla Jyväskylässä, kunniamaininnan Kettupäivät-elokuvafestivaalilla Helsingissä sekä kunniamaininnan Animatricks-festivaalilla Helsingissä.
English Lessons, College (2008) oli osa Turun Anikistien yhteistuotantoa English Lessons. Elokuva sai kunniamaininnan Tampereen elokuvajuhlilla. Suomisen jakso oli hänen ensimmäinen teoksensa, jossa käytettiin orgaanista materiaalia. Elokuvassa Suominen animoi kalateollisuudesta saatuja kalan sisälmyksiä. Jakso käsittelee yhteiskunnan vaatimuksiin sopeutumisen paineita:”Kalat ja kalanperkeet kuvastavat akvaarioon rajoittunutta elämää, yksilöitä retuutetaan koukusta, ne repeävät päihin ja perkeisiin, ja sisäelimet muuttuvat abstraktiksi eläväksi pinnaksi.”Ahneen palkka (2007) oli osa Animaation Apupyörä -yhteistuotantoa Luonnon laki -sarjassa. Teos toteutettiin pala-animaationa. Musiikin sävelsi graafinen suunnittelija, muusikko ja säveltäjä Tomi Leppänen.
Tila (2004) oli 16mm filmille kuvattu esineanimaatio. Se oli Suomisen lopputyö Turun Taideakatemiasta. Elokuvassa nähdään vanhoja esineitä pienessä, yhden huoneen maalaismökissä. Esineiden suhteita käsiteltiin abstraktisti ilman juonellista rakennetta, jättäen tulkinta katsojalle.
Muita opiskelutöitä ovat minimalistinen nukkeanimaatio Polaris (2003) ja piirrosanimaatio Punctata (2002). Polaris palkittiin nuorisoraadin palkinnolla Tampereen elokuvajuhlilla.
Suominen on työskennellyt myös animaattorina virolaisen animaatiotaiteilijan Rao Heidmetsin elokuvassa Pärlimees (2006) sekä suomalaisen taiteilijan Tommi Juutilaisen elokuvassa Ankkuri (2007).
Tyyli Käsityö ja fyysisten esineiden kanssa työskentely ovat Suomisen taiteen pysyviä elementtejä. Hänen taiteellinen koulutuksensa ja taustansa ovat animaatiossa ja filmityöskentelyssä.
Suomisen tyylin ominaispiirteitä ja lähestymistapaa elokuvantekoon on nähtävissä ruokajäteanimaatiossa Hyvä meininki (2009): kulttuurinen tai yhteiskunnallinen teema, lineaarisen juonen puuttuminen sekä värikkäiden, muuttuvien pintojen abstrakti ekspressionismi, joka lähestyy action painting -tyyliä. Hyvässä meiningissä Suominen pyrki irtautumaan perinteisen animaation rajoista:”Suominen pyrki riisumaan esineistä inhimillistävät liikkeet ja teot. Katsoja voi keskittyä muotoihin, väreihin ja materiaalin tuntuun. Äänisuunnittelussa karsittiin samoin inhimillistävät tai tarinaa rakentavat äänitehosteet - kyseessä on visuaalisesti kiehtovien ruokien liike.”Suominen oli kokeillut orgaanisen materiaalin käyttöä jo teoksessa English Lessons, College (2007), jossa kalan sisälmyksiä työnnetään, vedetään ja revitään abstrakteina, toisiinsa törmäävinä aaltoina.
Molemmissa teoksissa on nähtävissä, kuinka materiaalin tuntu ja käsityö ovat Suomisen improvisatorisen työskentelyprosessin perusta. Tämä näkyy myös teoksessa Kultainen päänsärkijä (2022), jossa Suominen animoi tekstiili- ja sisustusjätettä luoden liikkuvia maalauksia muistuttavia kuvia. pienoiskuva|Niina Suominen modifioi mallinukkeja teoksen A Finnish Fable 2011 kuvauksia varten. A Finnish Fable 2011 (2011) vei käsityön, improvisaation ja sattuman periaatteet uuteen suuntaan: raskaan mallinuken animointi ulkona suomalaisessa maaseutumiljöössä vaati nuken muokkaamista ja fyysistä voimaa sen liikuttamiseen. Sää- ja valaistusolosuhteet eivät olleet tekijän hallittavissa, mikä toi teokseen uuden ulottuvuuden.