Jääkiekkoseura Porin Ässien historia alkaa vuodesta 1967, jolloin seura perustettiin. Se syntyi kahden aikansa menestyksekkään porilaisseuran, Karhujen ja RU-38:n, yhdistyessä. Ässät on voittanut jääkiekon Suomen mestaruuden kolme kertaa: vuosina 1971, 1978 ja 2013. Seura oli 1970-luvun lopulla yksi SM-liigan kärkijoukkueista, kun se saavutti kaksi mestaruutta ja kaksi hopeaa. 1980- ja 90-lukujen vaihteessa Ässät putosi kaudeksi I-divisioonassa, mutta palasi heti takaisin liigaan ja saavutti pronssia vuonna 1995 ja hopeaa 2006. Viimeisimmän mestaruutensa se voitti 2013 Karri Kiven valmennuksessa.
Yhdistymisen jälkeen seura "peri" myös jalkapallon pääsarjapaikan, koska RU-38:lla oli myös jalkapallotoimintaa. Ässien jalkapallojoukkueen pääsarjataival kesti kuitenkin ainoastaan kaksi kautta ja toiminta loppui kokonaan vuonna 1981. Lyhyen toimintansa aikana joukkue kuitenkin ehti voittaa A-poikien Suomen mestaruuden kesällä 1970.
Historia pienoiskuva|Porin Ässät voitti ensimmäisen suomenmestaruutensa vuonna 1971. Seuran perustaminen Jääkiekon SM-sarjaan nousi 1960-luvun alkupuolella kaksi porilaista seuraa; Karhut ja RU-38. Molemmat nousivat nopeasti maan menestyneimpien seurojen joukkoon ja saavuttivat menestystä SM-sarjassa. Karhut voitti Suomen mestaruuden vuonna 1965 ja RU-38 kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1967. Porilaisseurojen välillä käytiin kovaa kilpailua niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin. Kaupunki oli jakautunut jyrkästi kahtia Karhujen ja RU-38:n leiriin, ja kannattajien suosiosta taisteltiin. Porilaisten keskuudessa Karhut oli suositumpi, koska enemmistö porilaisista piti sitä kaupungin omana seurana. RU-38:aa taas pidettiin Rosenlewin rahoittamana ostojoukkueena, mutta silläkin oli kannatusjoukkonsa. Seurojen keskinäiset välit eivät olleet erityisen hyvät.
Vaikka RU-38 voitti Suomen mestaruuden vuonna 1967, Rosenlewin tehtaalla harkittiin vakavasti urheilutoiminnasta luopumista, sillä Rosenlew katsoi ettei jääkiekko tuonut yritykselle riittävän myönteistä julkisuutta, pikemminkin päinvastoin. Karhujen ja RU-38:n seurajohdot neuvottelivat yhdistymisestä kevään ja alkukesän aikana niin salassa, ettei joukkueiden sisäpiirikään saanut fuusioitumisneuvotteluista vihiä. Karhujen ongelmana oli taloudellinen alamäki, sillä seura oli panostanut pelaajahankintoihin taistelussa SM-sarjamenestyksestä ja kaupungin kiekkoherruudesta. Tulot eivät riittäneet kattamaan menoja, etenkin kun osa kannattajista oli siirtynyt Rosenlewin leiriin. pienoiskuva|Keijo Mannermaa, Rauli Virtanen ja Vilho Santala ihailemassa Vesa Antikaisen suunnittelemaa patalogoa
Koska Rosenlew oli luopumassa tehtaan urheiluseurasta, Karhujen leiristä ehdotettiin RU-38:n sulauttamista Karhuihin. Rosenlew kielsi sen jyrkästi ja vaati seuran nimeämistä uudelleen. Kun yhteisymmärrykseen lopulta päästiin, Rosenlew otti hoitaakseen ison osan Karhujen veloista ja lupasi tukea uutta seuraa taloudellisesti alkuvuodet. Uuden seuran nimeksi tuli Porin Ässät. Seuran synty julkistettiin kesäkuun lopulla 1967. Nimen seuralle antoi Vilho Santala, joka toimi neuvottelijana seurojen yhdistämisessä ja joka valittiin Ässien ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Seuran patalogon suunnitteli Vesa Antikainen. Seuran väriksi valittiin punainen, jonka katsottiin sopivan hyvin mustavalkoiseen patalogoon. Jääkiekkotoiminnan lisäksi seurojen jalkapallotoiminta yhdistettiin ja Ässien jalkapallojoukkue peri RU-38:n paikan jalkapallon mestaruussarjassa.
Ensimmäiset kaudet vasen|pienoiskuva|Ässien ja Tapparan kohtaaminen kaudella 1968–1969. Ässien alkutaipaleeseen liittyi pieniä ongelmia. Karhujen ja RU-38:n pelaajien sovittaminen samaan joukkueeseen ei sujunut ilman että seurojen avainhenkilöt koottiin palaveriin viileiden välien lämmittämiseksi. Kahden huippuseuran yhdistyminen nosti Porissa myös haaveita vahvan joukkueen saamiseksi kaupunkiin, mutta yksi kentällinen maajoukkuetason pelaajia siirtyi uusiin seuroihin. Lähtijät olivat pääosin RU-38:n pelaajia, ja Ässien ensimmäinen joukkue koostui siksi pääosin Karhujen pelaajista. pienoiskuva|Suomen Cupin voittanut Ässien joukkue. Ässien ensimmäiset pelit syksyllä 1967 sujuivat hyvin, ja jo ennen SM-sarjan alkua Ässät voitti Suomen Cupin mestaruuden. Savonlinnassa pelatussa loppuottelussa kaatui SaPKo. RU-38:n mestaruuden ansiosta Ässät pelasi myös vuoden 1968 Euroopan cupissa, jossa se voitti kaksi ensimmäistä kierrosta. Puolivälierissä Berliinin Dynamo eteni kuitenkin välieriin.
Ensimmäisellä kaudellaan 1967–1968 SM-sarjassa Ässät sijoittui Rauli Virtasen valmennuksessa neljänneksi. Uusi seura ei saanut porilaisten varauksetonta tukea, sillä yhteenlaskettu yleisömäärä oli 10 000 katsojaa pienempi kuin Karhujen viimeisen kauden yleisömäärä. Ässien toisella kaudella yleisömäärät lähtivät kuitenkin nousuun ja nousivat samalle tasolle Karhujen kanssa.
Toiselle kaudelle 1968–1969 valmentajaksi tuli Karhujen entinen valmentaja Lasse Heikkilä, joka toimi joukkueen valmentajana vuoteen 1974 asti ja myöhemmin vuosina 1976–1981. Ässät oli jälleen neljäs. Seuraavaksi kaudeksi 1969–1970 Ässät koki kaksi suurta menetystä, kun Veli-Pekka Ketola ja Alpo Suhonen lähtivät vuodeksi Jokereihin. Ässät sijoittui sarjassa kuudenneksi.
Ensimmäinen mestaruus pienoiskuva|Porin Ässien kauden 1970–1971 mestaruusjoukkue. Kaudelle 1970–1971 Veli-Pekka Ketola palasi Jokereista Ässiin, kuten myös Alpo Suhonen. Ketolan paluu kotiseuraansa synnytti muissakin pelaajissa harjoitusinnon, ja valmentaja Lasse Heikkilä vei joukkueen harjoitusmatkalle Moskovaan ennen kauden alkua. Neuvostoliiton matka käynnisti jääharjoittelun silloisen mittapuun mukaan hyvin aikaisin, koska alkusyksystä ei Porissa vielä päässyt jäälle. vasen|pienoiskuva|Porin Ässien Kaj Matalamäki ja Helsingin IFK:n Matti Murto taistelemassa kiekosta Ässien 3-2 voittoon päättyneessä pelissä lokakuussa 1970.
Kaudella 1970–1971 SM-sarjassa pelattiin ensin alkusarja jonka kuusi parasta jatkoivat loppusarjaan. Ässät sijoittui alkusarjassa kolmanneksi Jokereiden ja HIFK:n jälkeen. Loppusarjassa Ässät hävisi kymmenestä ottelustaan vain yhden ja ohitti edellään olleet helsinkiläisseurat. Ässien mestaruus ratkesi jo ennen sarjan loppua. Kultamitalit varmistuivat lopulta viiden pisteen erolla hopealle tulleeseen Jokereihin. Ensimmäinen mestaruus tuli hyökkäyskolmikon Erkki Väkiparta – Veli-Pekka Ketola – Tapio Koskinen johdolla. Myös muut ketjut ykköskentällisen takana pystyivät ratkaisuihin. Myös puolustuksessa oli nimekkäitä pelaajia, kuten Antti Heikkilä ja Pekka Rautakallio. pienoiskuva|Tapparan ja Ässien välinen ottelu kaudella 1972–1973.
Mestaruuden jälkeiset kaudet sujuivat Ässiltä vaatimattomammin. Joukkue pysyi mestaruuskauden jälkeen samana ja Porin jäähalli valmistui, mutta kestomenestystä ei saavutettu. Joukkue sijoittui mestaruuskautta seuraavina neljänä kautena keskikastiin eikä kamppaillut mitaleista, mutta sitä ei uhannut myöskään putoaminen sarjasta.
Kaudelle 1975–1976 pahin menetys oli Pekka Rautakallion lähtö Pohjois-Amerikkaan. Ässiin tuli kuitenkin lupaavia nuoria. Heistä Tapio Levo paikkasi Rautakallion jättämän aukon ja Harjavallan Kuparikiekosta tullut Kari Makkonen vahvisti hyökkäystä. Maalilla torjui nuori Antero Kivelä. Ässien nuori joukkue osoitti sarjassa potentiaalinsa päihittämällä sarjan kärkeen ennustetut seurat ja voitti esimerkiksi TPS:n 14–0. Ässien pääsy neljän parhaan pudotuspeleihin ratkesi kuitenkin vasta viimeisellä kierroksella Lukkoa vastaan. Puolivälierissä Ässät haastoi Tapparan, joka eteni finaaliin voitoin 2–0. Pronssiotteluissa HIFK:ta vastaan Ässien voitonnälkä oli suurempi ja porilaiset veivät pronssit voitoin 2–0.
Kaudella 1976–1977 Ässät jäi sarjassa viidenneksi eikä selviytynyt pudotuspeleihin.
Mitaliputki Kausi 1977–1978 nosti seurassa menestystoiveet korkealle, kun Pekka Rautakallio ja Veli-Pekka Ketola palasivat Ässiin Pohjois-Amerikasta. Lisäksi seurassa pelasi lupaavia nuoria, kuten Arto Javanainen, Kari Makkonen, Tapio Levo ja Harry Nikander. Ässät sijoittui runkosarjassa toiseksi Tapparan jälkeen ja päihitti välierissä TPS:n voitoin 3–2. Tappara voitti ensimmäisen loppuottelun Tampereella 8–0, mutta Ässät voitti loput ottelut ja saavutti toisen SM-kultansa voitoin 3–1. Viimeistä ottelua Porin jäähallissa seurasi arviolta yli 14 000 katsojaa, vaikka halliin olisi saanut päästää vain silloisen kapasiteetin verran 8 600 katsojaa. Yleisöä oli enemmän kuin missään muussa aikaisemmassa Suomessa pelatussa jääkiekko-ottelussa, ja ylitäytetyn hallin yleisömäärää puitiin myöhemmin raastuvanoikeudessa.
SM-liigan alkuvuosina 1970-luvun loppupuoliskolla Ässät oli liigan huippujoukkueita, joka koostui pelkistä porilaiskasvateista, lukuun ottamatta 30 kilometrin päästä Harjavallasta kotoisin ollutta Kari Makkosta. Joukkueen tärkein pelaaja oli kapteeni ja keskushyökkääjä Veli-Pekka Ketola. Ketola voitti kevään 1978 pudotuspelien pistepörssin silloisella piste-ennätyksellä.
Kaudella 1978–1979 Ässät voitti runkosarjan viiden pisteen erolla Tapparaan. Välierissä Ässät kaatoi HIFK:n voitoin 3–0 ja eteni jälleen loppuotteluihin Tapparaa vastaan. Tappara voitti kaksi ensimmäistä ottelua ja Ässät kaksi seuraavaa. Porissa pelattu ratkaiseva ottelu päättyi Tapparan 2–5-voittoon ja Ässät jäi hopealle.
Seuraavalla kaudella 1979–1980 Ässät ei yltänyt runkosarjassa edelliskauden menestykseen ja sijoittui neljänneksi. Välierissä sitä vastaan asettui TPS, jonka Ässät päihitti voitoin 3–1. Finaaleissa HIFK vei mestaruuden voitoin 3–0.
Hopeakausien jälkeen Ässät koki merkittäviä menetyksiä, kun Veli-Pekka Ketola lähti takaisin Pohjois-Amerikkaan. NHL-liigaan siirtyi myös Tapio Levo. Lisäksi Risto Tuomi ja Veli-Matti Ruisma lähtivät Ruotsin sarjaan ja Erkki Väkiparta lopetti uransa. Seuraavina kausina Ässät sijoittui SM-sarjan keskikastiin. Kaudelle 1983–1984 joukkue sai nimekkäitä paluumuuttajia, kun Tapio Levo palasi takaisin NHL:stä sekä Risto Tuomi ja Harry Nikander Ruotsista. Joukkue vahvistui myös omista junioreista, joista oli nousemassa lisää tulevaisuuden huippupelaajia, kuten Kari Takko ja Christian Ruuttu. Joukkue sijoittui runkosarjan toiseksi ja päihitti välierissä Oulun Kärpät voitoin 3–2. Loppuotteluissa vastustajana oli jälleen Tappara. Ässät voitti ensimmäisen ottelun jatkoajalla, mutta Tappara vei kolme seuraavaa. Ratkaisevan ottelun jatkoaikamaali varmisti Tapparalle mestaruuden voitoin 3–1.
Vielä seuraavalla kaudella 1984–1985 Ässät selviytyi mitalipeleihin mutta jäi neljänneksi. Seuraavalla kolmella kaudella 1985–88 joukkueen menestys laantui ja Ässät sijoittui SM-liigan keskikastiin. Neljän parhaan pudotuspeleihin pääsy oli kuitenkin joka kerta vain muutaman pisteen päässä, joten putoamiskarsinnatkaan eivät uhanneet. Ässissä esiintyi myös ensimmäinen ulkomaalainen kaudella 1986–1987, kun kanadalainen Mark Jooris pelasi Porissa kaksi kautta.
Uutta vauhtia 1-divisioonasta Kauteen 1988–1989 Ässät valmistautui vailla suurempia tavoitteita. Joukkueen riveistä lähti kourallinen runkopelaajia, eikä uusia kovan luokan pelaajia hankittu tiukan taloustilanteen takia, vaan peliaikaa annettiin nuorille lupauksille. Ulkomailta hankittiin Sean Toomey, Rejean Boivin ja myöhemmin Risto Tuomea tämän loukkaantumisen vuoksi paikkaamaan hankittu Brad Beck. Kausi alkoikin hyvin, mutta sarjan edetessä Ässät vajosi sarjan häntäpäähän. Viimeisellä kierroksella Ässät kohtasi jumbofinaalissa Oulun Kärpät. Asetelma oli, että voitolla Ässät nousisi karsintaviivan yläpuolelle kymmenenneksi ja säilyttäisi sarjapaikkansa ilman karsintoja. Kärpät taas joutui joka tapauksessa liigakarsintaan. Kärpät voitti ottelun 2–1 ja Ässät jäi sarjan viimeiseksi, joutuen karsimaan SM-liigapaikastaan Joensuun Kiekko-Poikia vastaan.