Mika Toimi Waltari (19. syyskuuta 1908 Helsinki – 26. elokuuta 1979 Helsinki)Kuolinilmoitus, Mika Toimi Waltari, Helsingin Sanomat, 1979, No 239, sivu 4, julkaistu 6.9.1979 (Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot) oli suomalainen kirjailija. Waltarin julkaisuluettelo käsittää romaaneja, runoja, novelleja, pienoisromaaneja, satuja, näytelmiä, kuunnelmia, propagandamateriaalia, arvosteluja, elokuvakäsikirjoituksia, matkakertomuksia ja sarjakuvariimejä.
Waltarin menestysteoksia ovat olleet kansainvälisille bestseller-listoille nousseet laajat historialliset romaanit, joista tunnetuin on Sinuhe egyptiläinen (1945), nykyaikaan sijoittuvat pienoisromaanit sekä Komisario Palmu -dekkarit, jotka on myös filmattu. Waltarin elokuvakäsikirjoituksista menestynein on Kulkurin valssi (1941).
Elämä Nuoruus thumb|left|200px|Mika Waltari koulupoikana. thumb|Saariniemenkatu 6:n talo, jossa Mika Waltari syntyi ja asui 1908–1912. Kuva: Kari Hakli 1969. Waltarin synnyinkoti oli Helsingin Siltasaaressa Saariniemenkatu 6:ssa olleessa talossa. Kuvanveistäjä Jouko Toiviaisen suunnittelemassa muistolaatassa nykyisen talon seinässä lukee: ”Tällä paikalla sijainneessa talossa syntyi 19.9.1908 kirjailija akateemikko Mika Waltari”, ja siinä on myös Waltarin kasvokuva.
Waltarin pappisisä Toimi Waltari kuoli pojan ollessa viisivuotias, jolloin kasvatusvastuu jäi äidille. Mikalla oli kaksi veljeä: Samuel (kutsumanimeltä Samuli) ja Erkki. Samuli oli Mikaa kaksi vuotta vanhempi ja Erkki viisi vuotta nuorempi.
Mikan isä Toimi ja setä Toivo Waltari olivat molemmat teologeja ja julkaisivat lukuisia uskonnollisia kirjoja. Kirjat julkaisi useimmiten Suomen Merimieslähetys.
Waltari kirjoitti 1926 ylioppilaaksi Helsingin suomalaisen normaalilyseon klassiselta linjalta. Hän oli koulun pilalehden Pillerin toimittaja. Koulun jälkeen Waltari aloitti teologian opinnot Helsingin yliopistossa mutta siirtyi elämänkatsomuksellisen kriisin jälkeen pian filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteelliseen osastoon. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui 1929. Hänen käytännöllisen filosofian pro gradu -tutkielmansa Taivaallinen ja maallinen rakkaus käsitteli uskonnon ja erotiikan välistä suhdetta.
pienois|200px|Tulenkantajiin kuuluneen taiteilija Väinö Kunnaksen vuonna 1928 tekemä karikatyyri Waltarista istumassa Fazerin kahvilassa.
Kirjallisen uran Waltari aloitti 17-vuotiaana Merimieslähetyksen tilaamalla uskonnollisella kertomuksella Jumalaa paossa. Waltari oli mukana myös Tulenkantajien piirissä ja ehti ennen läpimurtoteostaan Suuri illusioni (1928) kirjoittaa runoja ja salanimellä Kristian Korppi kauhunovellikokoelman Kuolleen silmät. Hän piti aluksi itseään nimenomaan runoilijana. Runoilijaryhmänä aloittanut, varsin lyhytaikainen Tulenkantajat ei ollut ohjelmallisesti yhtenäinen ryhmä. Yhteistä siihen kuuluneille oli vain iloinen, vapautunut perusmieliala, luottamus ihmisyyteen ja nuoren tasavallan sekä suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen ja kiinnostus kirjallisuuden ja tekniikan alan uusiin ilmiöihin. Runosta proosaan siirtyneen Waltarin Suuri illusioni ilmensi näitä tunnelmia, ja teoksesta tuli 1920-luvun kulttiromaani. Toisin kuin muut tulenkantajat, Waltari pystyi nopeasti sopeutumaan enemmistöön ja kirjoittamaan sekä viihdettä että taidetta.
Tammikuussa 1930 Mika Waltari matkusti Rivieralle, jossa oleskeli Nizzassa, Mentonissa ja Monte Carlossa. Helmikuun alussa hän jatkoi matkaansa Pariisiin ja viipyi siellä maaliskuun loppupuolelle asti. Matka auttoi Waltarin eroon kiusallisesta tuttavuudesta Minna Craucheriin. Vuonna 1932 murhattu Craucher oli esikuvana Suuren illusionin madame Spindelille.
Armeija-aika Waltari aloitti varusmiespalveluksensa 1930 Uudenmaan rykmentissä Santahaminassa, jonne tuolloin kuljettiin meritse. Jo palvelukseen astuessaan Waltari oli kuuluisuus. Hänet määrättiin aliupseerikoulutukseen Parolaan. Reserviupseerikoulussa hän tunsi tiettyä ”aateluuden tuntoa” vastuun lisääntymisen myötä. Upseerikoulutuksessa hän joutui auto-onnettomuuteen. RUK:n kuljetusauton tieltä suistumisessa hän loukkasi päänsä, ja hänet vapautettiin kesken palveluksen. Toinen syy vapautukseen oli hänen sairastamansa kuiva keuhkopussitulehdus.Lindstedt & Vahtokari 2007.
Waltari kirjoitti asevelvollisuusajastaan armeijamyönteisen omaelämäkerrallisen teoksen Siellä missä miehiä tehdään (1931) vielä Tilkassa toipuessaan. Toisaalta isänsä ystävälle Jalo Sihtolalle lähettämässään kirjeessä Waltari tekee selväksi, ettei viihdy armeijassa. Waltari-tutkija Panu Rajala on arvellut, että Waltarin yksi vaikutin armeijamyönteisen teoksen tekemiseen oli, että hänen morsiamensa Marjatta Luukkosen isä oli lääkintäkenraalimajuri Emil Luukkonen ja Waltari halusi miellyttää tulevaa appeaan.
Toimittaja ja ammattikirjailija Waltari meni 1931 naimisiin Marjatta Luukkosen kanssa. Perheeseen syntyi 1932 tytär Satu. Perheensä elättämiseksi Waltari omaksui ammattikirjoittajan työmoraalin. Hänellä oli vakinainen työ Suomen Kuvalehden toimittajana vuoteen 1938 saakka, jolloin hän jäi vapaaksi kirjailijaksi. 1930-luvulla hän kirjoitti romaaneja, novelleja, satuja, runoja ja 26 näytelmää. Vuosikymmen olikin hänen uutterimpia kirjoittajarupeamiaan, minkä osaltaan mahdollisti opintojen loppuun vieminen jo aiemmin.
Sotien aikana Waltari työskenteli Valtion tiedoituslaitoksessa. Hän osallistui sotapropagandan tekoon muun muassa kirjoittamalla tietokirjat Neuvostovakoilun varjossa (1942, näköispainos 1994), Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta (1941, salanimellä Nauticus) sekä romaanit Antero ei enää palaa (1940) ja Rakkaus vainoaikaan (1943). Hän kirjoitti paljon lehtiartikkeleita, isänmaallisia reportaaseja rintamalta ja sanomalehtien pääkirjoituksia.
Waltari osallistui lokakuussa 1942 suomalaisten kirjailijoiden vierailuun Weimarin kirjailijakokoukseen, joka pidettiin propagandaministeri Joseph Goebbelsin suojeluksessa.
Syksyllä 1946 hän aloitti Istanbuliin suuntautuneen matkan, jonka aikana hän poikkesi vajaaksi viikoksi Sveitsiin ja tapasi siellä myös Jean-Louis Perret’n, jonka Sinuhe-ranskannoksen ensimmäinen osa ilmestyi 1947–1948 ja nosti Sinuhen maailmanmaineeseen.Jukka Parkkinen, Mika Waltari Sveitsissä, Parkkinen.org, viitattu 2.9.2014
Kansainvälinen läpimurto Sodan jälkeen ilmestyi muinaiseen Egyptiin sijoittunut romaani Sinuhe egyptiläinen (1945), josta tuli kansainvälinen menestys ja Waltarin pääteos. Sinuhen jälkeen Waltari kirjoitti useita historiallisia romaaneja, kuten Mikael Karvajalka (1948), Mikael Hakim (1949) sekä kristinuskon varhaisvaiheista kertovat Valtakunnan salaisuus (1959) ja Ihmiskunnan viholliset (1964).
Vuoden 1964 jälkeen Waltarin innoitus kuihtui. Hän yritteli vielä yhtä historiallista romaania aiheena Maltan ritarikunta, mutta se jäi valmistumatta. Hän pystyi suunnittelemaan päässään kirjan henkilöt ja juonen, mutta kun tuli aika alkaa kirjoittaa tarinaa paperille, hän ei saanut syntymään lainkaan tekstiä. Tämä oli kirjoittamista rakastaneelle Waltarille raskasta.
Kirjailijauran jälkeen Loppuvuosinaan Waltari nautti arvostusta, jota aktiivivuosina ei aina herunut, sillä häntä pidettiin usein vain viihdekirjailijana. Varsinaisen kirjailijanuran päätyttyä Waltari esiintyi vielä paljon julkisuudessa. Hän oli Suomen Akatemian jäsen, mikä velvoitti hänet auttamaan ja opastamaan nuoria kirjailijoita. Waltari oli aktiivisesti mukana neuvottelemassa kirjojensa käännöksistä sekä suunnittelutyössä, kun hänen vanhoista töistään julkaistiin uusia painoksia ja lyhyempiä tekstejä koottiin kokoelmateoksiksi. Hän muun muassa kirjoitti esipuheita kirjojensa uusintapainoksiin.
Maaliskuussa 1972 Mika Waltari ja Väinö Linna osallistuivat näkyvästi WSOY:n yhtiökokoukseen, jota edelsi kuohunta kustantamon johdossa: hallintoneuvosto päätti tammikuussa erottaa pääjohtaja Hannu Tarmion äänin 5–3, minkä seurauksena kustannusliikkeen kirjailijat kärkiniminään juuri Waltari ja Linna asettuivat puolustamaan Tarmiota. Lopulta yhtiökokous kumosi erottamispäätöksen.
Vanhalla iällä Waltarin voimia verotti koko elämän mittaisen runsaan tupakoinnin aiheuttama keuhkosyöpä. Häneltä leikattiin toinen keuhko vuonna 1968, ja sen jälkeen hän oli terveydeltään hauras. Hän ei kuitenkaan lopettanut tupakointia. Kesällä 1979 syöpä uusiutui, ja elokuun 26. päivä Waltari kuoli. Hän kieltäytyi kivunlievitykseen tarjotusta morfiinista sanoen: ”Kuolema on niin ainutkertainen, että haluan kokea sen selvällä järjelläni”. Waltari on haudattu Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle.
Perhe ja suku pienois|oikea|Muistolaatta Tunturikadulla.
Waltarin tytär Satu Waltari, myöhemmin Satu Elstelä, oli myös kirjailija. Satu Waltarin aviomies oli teatteriohjaaja Esko Elstelä, ja heidän poikansa, Waltarin tyttärenpoika Joel Elstelä on julkaissut kirjailija sekä ohjaaja.
Waltari asui suurimman osan elämästään Helsingin Etu-Töölössä osoitteessa Tunturikatu 13. Nuoren avioparin vuonna 1932 ostamassa asunnossa on noin 135 neliötä, viisi huonetta, halli, kylpyhuone, WC ja keittiö. Yksi makuuhuoneista oli kirjailijan työhuone. Waltari selitti myöhemmin tuotteliaisuuttaan sillä, että hänen täytyi saada poikkeuksellisen suuri asunto maksetuksi ja lisäksi elättää perheensä.
Asunnosta on pitkään suunniteltu kotimuseota.
Tuotanto Mika Waltari oli erittäin tuottelias kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu yli 25 romaania, viitisentoista pienoisromaania, 34 näytelmää ja lisäksi kuunnelmia, pieniä dialogeja, elokuvakäsikirjoituksia, runoja, matkakertomuksia, novelleja ja lukuisia muita tekstejä. Hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa oli Jumalaa paossa vuonna 1925, ja viimeiset tekstit hän saneli Ihmisen ääni -sarjassa ilmestyneeseen teokseen vuonna 1978. Hänen teoksistaan on otettu jatkuvasti lisäpainoksia ja niitä on julkaistu myös erilaisina kokoelmina; esimerkiksi hänen näytelmänsä julkaistiin yhtenä kokoelmana vasta 1999.
Romaanit Waltarin läpimurtoteos oli Suuri illusioni, josta tuli 1920-luvun kulttiromaani. Nuori lukijakunta otti omakseen Pariisissa Hôtel de Suéden huoneessa parissa kuukaudessa syntyneen teoksen. Se on yhä käännetyin suomalainen esikoisromaani. Seuraava romaani Appelsiininsiemen (1931) on kertomus aikansa nuorison elämästä.
Vuosina 1933–1935 Waltari kirjoitti kolme romaania – Mies ja haave (1933), Sielu ja liekki (1934) ja Palava nuoruus (1935) – jotka ilmestyivät myöhemmin hieman lyhennettyinä yhteisteoksena nimellä Isästä poikaan (1942). Kuva kolmen sukupolven Helsingistä piirtyy pitkälti Waltarin oman suvun vaiheiden kautta. Surun ja ilon kaupunki (1936) on yhdenpäivänromaani, joka esittää katkelmia 1930-luvun Helsingin asukkaiden elämästä. Markku Envall on arvioinut sen herätteiden tulleen niin F. E. Sillanpään Ihmiset suviyössä -maalaiskuvauksesta kuin Euroopassa tuohon aikaan tunnustetusta unanimismin aatteestakin. Sen vaikutuksesta Waltari tarkastelee kaupunkia eräänlaisena henkisenä yhteisönä, jossa ihmiskohtalot koskettavat toisiaan. Helsinki-romaanien sarjallaan Waltari nosti suomalaisessa kirjallisuudessa esille kaupungin ja nousevan keskiluokan kuvausta.
Sotavuosina Waltari kirjoitti kaksi tendenssiromaania: talvisotaa kuvaavan Antero ei enää palaa (1940) ja välirauhan aikaan sijoittuvan Rakkaus vainoaikaan (1943). Lisäksi hän kirjoitti Ruotsin historiasta kertovan romaanin Kaarina Maununtytär ja 1800-luvun Suomeen sijoittuvan Tanssi yli hautojen.
Myös salapoliisiromaanit Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) ja Komisario Palmun erehdys (1940) ilmestyivät sotavuosina, ja niitä seurasi yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin Tähdet kertovat, komisario Palmu! (1962).
Waltari oli pitkään ollut kiinnostunut egyptologiasta, ja sodan jälkeen ilmestyi muinaiseen Egyptiin sijoittunut romaani Sinuhe egyptiläinen (1945), josta tuli kansainvälinen menestys ja Waltarin pääteos. Englanninkielinen käännös pääsi Yhdysvalloissa bestseller-listalle. Sinuhe on ilmestynyt 41 kielellä.