Jousiammunnan historia ulottuu mahdollisesti yli 60 000 vuoden taakse. Jousta on käytetty paitsi metsästyksessä, myös aseena ihmisten välisissä yhteenotoissa ja sodissa.
Esihistoria Varhaisimmat jouset Varhaisimmista jousista, nuolista ja jousiammuntatarvikkeista ei ole säilynyt arkeologista todistusaineistoa, koska niiden valmistusmateriaalit kuten puu, luu ja nahka hajoavat aikojen kuluessa. Varhaisimmat merkit jousiammunnasta liittyvätkin kivestä valmistettuihin nuolenkärjiksi oletettuihin esineisiin. Varhaisin nuolenkärjeksi oletettu löytö on tehty Etelä-Afrikassa, ja sen on arvioitu ajoittuvan noin 64 000 vuoden taakse.
Euroopassa varhaisimmat oletetut nuolenkärjet on ajoitettu 54 000 vuoden ikäiseksi, ja ne on löydetty eteläisestä Ranskasta. Ballistiset tutkimukset ovat osoittaneet, että kyseisten kärkien käyttäminen heitettävässä keihäässä olisi ollut epäkäytännöllistä, ja ne kuuluivatkin todennäköisemmin jousella laukaistuihin nuoliin. Löytö on yhtä vanha kuin varhaisimmat merkit nykyihmisen levittäytymisestä Eurooppaan. Onkin mahdollista, että jo ensimmäisillä Eurooppaan saapuneilla ihmisillä on ollut käytössään jousia.
Aasian varhaisimmat nuolenkärkilöydöt ajoittuvat 48 000 vuoden taakse. Kysesiset luusta tehdyt kärjet on löydetty Sri Lankasta. Löytöjen liittymisestä jousiammuntaan ei kuitenkaan ole varmuutta, sillä kärjet ovat saattaneet kuulua myös kalastuskeihäille. pienoiskuva|Espanjan Morella la Vellasta löydetty luolamaalaus kuvaa jousella aseistautuneiden joukkojen välistä yhteenottoa. Varsinaisista jousista tai nuolista ei ole säilynyt yhtä varhaisia todisteita kuin nuolenkärjistä. Eräs varhaisimmista hyvin säilyneistä jousilöydöistä on tehty Tanskan Holmegårdista. Suossa säilyneet viisi jalavasta tehtyä jousta on ajoitettu noin 6000–7000 -luvulle eaa. Nuoliksi oletettuja puuvarsia on löydetty Saksasta Hampurin lähialueilta jo hieman tätä varhaisemmalta ajalta, noin 9000- luvulta eaa.
Varhaisimmat merkit jousen käytöstä sodankäynnissa ajoittuvat 10 000 vuoden taakse Keniaan. Turkanajärven länispuolelle sijoittuvassa löydössä on havaittu merkkejä obsidiaaniterien vaurioittamista luista. Löytöjen otaksutaan liittyvän nuolista syntyneisiin vammoihin. Varhaisin kuvallinen todiste jousiaseiden käytöstä taistelussa on peräisin Espanjasta. Morella la Vellasta löydetty luolamaalaus on peräisin noin 3000 luvulta eaa. ja se kuvaa jousilla aseisteutuneiden joukkojen välistä yhteenottoa.
Amerikkojen mantereelle jousiammunta lienee levinnyt Alaskan kautta, mahdollisesti jo 6000-luvulla eaa. mutta viimeistään 3000-luvulla eaa. Jousiammuntataito vaikuttaa levinneen aluksi arktisella vyöhykkeellä lännestä kohti itää, ja jousiammunta lienee liittynyt etenkin suurikokoisten nisäkkäiden metsästykseen. Mantereen eteläisempiin osiin jousiammunta vaikuttaa levinneen verrattain myöhään, vasta noin 200 luvulta jaa. alkaen. Noin 500-600 luvuille tultaessa jousiammunta oli levinnyt jo koko Pohjois-Amerikan alueelle.
Euraasian paimentolaiskansat ja yhdistelmäjousi Euraasian arolla kehittyi noin 3000-1000 luvuilla eaa. liikkuvaan paimentolaiselämään perustuva kulttuuri. Paimentolaiset hyödynsivät liikkumisessaan runsaasti hevosia, mikä loi tarpeen sellaiselle aseelle, jota olisi helppo käyttää myös ratsailta käsin. Ajan myötä tätä tarvetta vastaamaan kehitettiin yhdistelmäjousi.
Yhdistelmäjousessa jousen sisä- ja ulkokaari tehdään eri puulajeista, jolloin jousen kestävyys- ja elastisuusominaisuudet ovat parempia kuin yhdestä puusta tehdyssä jousessa. Tämä mahdollistaa pituudeltaan lyhyen mutta silti tehokkaan jousen valmistamisen. Yhdistelmäjousen haittapuolena oli sen valmistamisen vaivalloisuus. Jousen valmistus saattoi viedä useita vuosia. Huomattava osa valmistusajasta kului jousen liimauksen kuivumiseen. Kosteissa olosuhteissa yhdistelmäjousen valmistus onkin hankalaa, ja myös valmis ase voi kärsiä kosteista olosuhteista.
Yhdistelmäjousia opittiin valmistamaan alun perin Euraasian aron länsiosissa. Keksintö kuitenkin levisi nopeasti myös itäisempien paimentolaiskansojen tietoisuuteen, kuten myös Aasian ja Lähi-Idän korkeakulttuurien piiriin. Länsi-Euroopassa sen sijaan yhdistelmäjousi ei koskaan saavuttanut suosiota. Mahdollisesti syynä tähän on aseen herkkyys kosteudelle.
Varhaiset sivilisaatiot ja antiikin aika
Mesopotamia Yhdistelmäjousen valmistustaideon leviäminen Mesopotamiaan mullisti alueen sodankäynnin. Uuden aseen mahdollistama pidempi kantomatka ja suurempi iskuvoima aiheuttivat sodankäynnille muutoksen, jota on verrattu mittaluokaltaan ruutiaseiden aikaansaamaan muutokseen. pienoiskuva|Persialainen jalkaväenmuodostelma, jossa kilvellä varustettu keihäsmies suojaa takanaan olevia jousiampujia. Eräs ensimmäisistä sotilasjohtajista joka onnistui hyödyntämään uuden aseen täyden potentiaalin, oli Sargon Akkadilainen. Sargonin armeijoiden taktiikka perustui tiiviseen jalkaväenmuodostelmaan, jossa suurikokoisin kilvin varustettu etujoukko suojasi heidän taakseen sijoitettua ja tehokkain yhdistelmäjousin aseistautunutta joukkoa. Myöhemmin myös muut Mesopotamiaan nousseet valtakunnat, kuten Assyrian valtakunta, omaksuivat vastaavan tavan käyttää yhdistelmäjousin aseistettuja jousiampujamassoja osana armeijoiden pääjoukkoja.
Tapa käyttää kevyesti panssaroituja, mutta suurikokoisilla kilvillä suojattuja jousiampujia armeijoiden pääjoukkoina säilyi aina Persian valtakunnan ajalle. Persialaisessa jalkaväkimuodostelmassa vain ensimmäinen sotilasrivi oli varustautunut kilvin ja keihäin. Keihäsriviä seurasi yhdeksän riviä yhdistelmäjousella varustautuneita jousimiehiä. Persialaiset myös käyttivät armeijoideinsa tukijoukkoina ratsujousimiehiä, joita värvettiin erityisesti skyyttien keskuudesta.
Egypti Muinaisen Egyptin kulttuurissa jousi oli paitsi tärkeä metsästys- ja sotilasase, mutta myös kulttuurinen symboli. Jousiteknologia vaihteli huomattavasti eri aikakausien välillä. Egyptissä käytettiin alun perin yhdestä puusta valmistettuja yksinkertaisia jousia. Myöhemmin myös yhdistelmäjouset yleistyivät. Yhdistelmäjousia esiintyi Egyptissä kahdessa eri muodossa: aluksi Egyptille ominaisina sarvijousina ja myöhemmin aasialaistyylisinä yhdistelmäjousina. Myös yksipuiset jouset säilyivät käytössä yhdistelmäjousen rinnalla.
Yksipuiset jouset olivat käyttöominaisuuksiltaan heikompia kuin vastaavat yhdistelmäjouset. Ne valmistettiin yleensä Egyptille kotoperäisistä puulajeista, etenkin akasiapuusta ja jujubasta. Näiden puulajien elastisuus ja kestävyys ovat tehneet niistä hyviä materiaaleja jouselle. Yksipuisia jousia on tehty useassa eri muodossa. Yksinkertaisimmillaan jousi on ollut pelkkä yksinkertainen jousikaari, mutta myös vastakaarijousia ja kaksoiskaartuvia jousia on valmistettu. Uuden valtakunnan aikana yksipuiset jouset on ilmeisesti mielletty ennen kaikkea perinteisiksi metsästysaseiksi. Myös Tutankhamonin haudasta on löydetty yksipuisia jousia. vasen|pienoiskuva|Sarvesta ja puusta valmistettu egyptiläinen yhdistelmäjousi.
Sarvijousi oli egyptiläiselle kulttuurille ominainen kahdesta keihäsantiloopin sarvesta ja niitä yhteen liittävästä keskuskappaleesta valmistettu jousi. Kyseisiä jousia on valmistettu etenkin Egyptin varhaisdynastisella kaudella. Yleisen käsityksen mukaan sarvet ovat olleet liian jäykkä materiaali, jotta kyseinen jousimalli olisi voinut toimia käytännössä. Sarvijousia onkin nykytutkijoiden piirissä pidetty pelkästään seremoniallisina esineinä. Sarvijousten merkityksestä egyptiläisessä kulttuurissa ja niiden mahdollisesta käytettävyydestä kuitenkin edelleen kiistellään.
Aasialainen yhdistelmäjousi levisi egyptiin toisen välikauden loppupuolella, mahdollisesti hyksojen mukana. Yhdistelmäjousen yleistymiseen liittyy Egyptissä myös sotavaunujen yleistyminen, sillä yhdistelmäjousi mahdollisti vaunumiehistölle sopivien, lyhyiden mutta silti tehokkaiden jousien valmistamisen. pienoiskuva|Ramses II:sta esittävä patsas, jossa Faarao polkee alleen Egyptin vihollisia symboloivat jouset.
Egyptissä jousi miellettiin erityisesti nubialaisten aseeksi, ja egyptiläisten Nubiasta käyttämä sana Ta-Seti merkitsee kirjaimellisesti "jousiampujien maata". Nubialaisia käytettiin paitsi jousiampujina Egyptin omissa sotajoukoissa, mutta egyptiläiset myös kävivät sotia nubialaisia vastaan. Nubialaiset joukot kuvataan egyptiläisissä piirroksissa lähes aina kaksoiskaarevalla yksipuisella jousella aseistautuneina. Egyptiläiset jousiampujat esitetään sen sijaan lähes aina yhdistelmäjousella varustautuneina.
Jousi on egyptiläisessä kulttuurissa taajaan käytetty symboli. Yleinen kuvallinen symboli on ns. "yhdeksän jousta", jossa faarao polkee jalkoihinsa yhdeksää eri viholliskulttuuria symboloivat jouset. Toisaalta aasialaistyylinen yhdistelmäjousi muodostui uuden valtakunnan aikana varakkaan yläluokan statussymboliksi. Hautauhreina puolestaan usein annettiin yksipuisia jousia, jotka rituaalisesti katkaistiin ennen hautaan asettamista.
Kreikka ja Rooma Kreikkalainen sodankäynti perustui keihäällä, lyhytmiekalla ja kilvellä varustettujen hopliittien käyttöön. Jousen käyttö aseena oli kreikkalaisessa sodankäynnissä vähäistä. Jousten käyttö liittyi lähinnä päätaistelua edeltäneeseen kevyen jalkaväen kahakointiin, eikä jousiammuntataito ollut kreikkalaisessa kulttuuripiirissä sodankäynnin keskiössä. Poikkeuksen säännölle tekee Kreeta, joka tunnettiin antiikin aikana erityisesti jousiampujistaan. pienoiskuva|Apollon ja Artemis noin 470 eaa. peräisin olevassa savimaalauksessa. Kreikkalainen runous ja mytologia antavat osin ristiriitaisen kuvan jousen arvostuksesta aseena. Toisaalta jousen käyttöä taistelussa on kenties pidetty pelkurimaisena tai häpeällisenä. Esimerkiksi Iliaassa kuvataan troijalaisten herjaavan kreikkalaisia jousiampujia, käyttäen sanaa toxotēs (jousiampuja) haukkumasanana. Lisäksi jousta on pidetty leimallisesti ei-kreikkalaisena aseena. Esimerkiksi historioitsija Herodotos kuvaa persialaissotien osapuolet siten, että jousen käyttö on tyypillistä lähinnä persialaisille joukoille.
Suhtautuminen jousiampujiin ei kuitenkaan ollut yksiselitteisen kielteistä. Esimerkiksi Iliaassa kerrotaan sankari Teukroksen olleen erinomainen jousiampuja. Kreikkalaisessa mytologiassa puolestaan Apollon ja Artemis kuvataan usein jousen kanssa.
On mahdollista, että yhdistelmäjousi on ollut Kreikassa yläluokkainen ase. Laadukkaan aasialaisen yhdistelmäjousen hankkiminen on ollut mahdollista vain varakkaalle eliitille, ja sen käytön oppiminen on vaatinut runsaasti harjoittelua. Näistä syistä mittavien hopliittiarmeijoiden aseistaminen jousilla ei ole ollut käytännöllistä, ja jousi on jäänyt kreikassa marginaaliseen asemaan.
Kuten kreikkalaiselle, myöskään roomalaiselle sodankäynnille jousen käyttö aseena ei ollut ominaista. Roomalaisen legioonan ydinjoukko muodostui raskaasta lähitaisteluun erikoistuneesta jalkaväestä. Sitä tukeva kevyt jalkaväki oli aseistautunut lähinnä heittokeihäin. Roomalaiset käyttivät kuitenkin palkkasotilaita ja vierasmaalaisia apujoukkoja (auxilia) armeijoidensa tukijoukkoina. Näiden joukkojen osana on myös ollut sekä jalan että ratsain liikkuvia jousiampujia.
Esimerkiksi Julius Caesarin armeijaan kuului Gallian sotaretkellä kreetalaisia ja numidialaisia jousiampujia. Jousimiehet tulivat säännönmukaiseksi osaksi legioonien tukijoukkoja keisariajan alkupuolelta alkaen. Roomalaisten vastustajista taitavina jousiampujina tunnetaan erityisesti parthialaiset. Roomalaisten raskaalla jalkaväellä ei ollut tehokasta keinoa vastata ketterien parthialaisten ratsujousimiesten nuolisateeseen ja parthialaiset saavuttivat usein menestystä sotatoimissaan roomalaisia vastaan.
Intia Jousi on tunnettu Intian alueella jo esihistoriallisena aikana. Jousiammunnasta kerrotaan myös muinaisen Intian eeposkirjallisuudessa, esimerkiksi Ramayana ja Mahabharata runoelmissa. Klassinen intialainen kirjallisuus kuvaa monipuolisesti jousen käyttöä niin metsästyksessä kuin sodankäynnissäkin.