Skitsofrenia on yksi psykoosisairauksista. Se on psykoosisairauksista yleisin. Skitsofrenian globaali esiintyvyys on keskimäärin noin 0,4 prosenttia. Suomessa noin prosentin väestöstä arvioidaan sairastavan skitsofreniaa.
Skitsofrenia diagnosoidaan ihmisille hyvinkin erilaisin oirein. Keskeisiä oireita ovat todellisuudentajun heikkeneminen eli psykoottisuus, joka johtuu aistiharhoista, harhaluuloista, ajattelutoimintojen häiriintyneisyydestä tai tunteiden latistumisesta. Psykiatri Yrjö Alasen määritelmän mukaan skitsofrenia on ”tavallisesti nuoruudessa tai nuorella aikuisiällä alkava mielisairaus, jolle on tunnusomaista persoonallisuuden toimintojen eheän kokonaisuuden osittainen hajautuminen, kehityksellinen taantuminen, ja taipumus vetäytyä pois suhteista toisiin ihmisiin, subjektiiviseen sisäiseen miellemaailmaan, jota aistinharhat tai harhaluulot enemmän tai vähemmän sävyttävät”.Alanen, Yrjö (1993), Skitsofrenia. Syyt ja tarpeenmukainen hoito. s. 29. WSOY: Porvoo/ Helsinki/ Juva
Skitsofreniaan sairastuminen ei tarkoita yleensä sitä, että henkilö olisi loppuikänsä psykoottisessa tilassa, vaan skitsofrenialla on useita sairaudenkulkuja. Joillain potilailla on vain yksi psykoosijakso, joka on johtanut sairauden diagnoosiin, joillain on oireettomien ja psykoottisten jaksojen vuorottelua ja osalla jatkuvaa psykoottisuutta.
Suomessa on perustettu viimeisten 30 vuoden aikana useita yhdistyksiä, joiden tarkoituksena on vähentää psykoosioireiden näkemistä sairautena ja edistää pyrkimyksiä tulla lääkkeettömästi toimeen mielensisäisten äänien tai muiden psykoosioireiden kanssa.
Yleistä Suomessa vain seitsemän prosenttia skitsofreniaan sairastuneista toipuu niin hyvin, että kykenee osallistumaan työelämään. 80 % on työkyvyttömyyseläkkeellä ja osa on pudonnut kokonaan yhteiskunnan tukien ulkopuolelle.
Skitsofrenia muistuttaa Alzheimerin tautia siinä suhteessa, että vauriot näkyvät ensimmäisenä vasta teini-iässä kypsyvissä aivoalueissa, joiden tehtävänä on koordinoida useista eri aisteista tulevaa korkeamman luokan tietoa. Vuonna 2008 julkaistussa saksalaistutkimuksessa havaittiin, että skitsofreniapotilaiden muistitoimintoihin osallistuva aivoturso sekä aivokuoren monet harmaan aineen alueet olivat keskimääräistä pienempiä, kun taas tunteiden ja liikkeiden säätelyn kannalta tärkeä aivojuovio oli poikkeuksellisen suuri. Vuonna 2004 julkaistun brittitutkimuksen mukaan skitsofreenikoilla on vain niukasti hermoyhteyksiä kahdella otsa- ja ohimolohkojen alueella, jotka säätelevät talamuksen, otsalohkon ja pihtipoimun sekä otsa-, ohimo- ja päälakilohkon välistä viestintää. Aivojen rakenteelliseen keskimääräisiin eroihin viitatessa on hyvä kuitenkin muistaa, että niiden taustalla voi olla lukuisia taustamuuttujia ja ympäristötekijöitä, joiden merkitys itse häiriön kehittymisessä voi olla sinänsä epäspesifi. Päihdeongelmat, traumaattiset kokemukset, elämäntavat, muut sairaudet tai kehityshäiriöt ja neuroleptilääkitys tunnetusti vaikuttavat aivojen rakenteellisten erojen taustalla eli merkittävä poikkeavuus ryhmän keskiarvosta.
Nykyisen tietämyksen mukaan geeniperimä tai keskushermoston varhaiskehityksen häiriö luovat skitsofrenian sairastumisalttiuden, ja sisäiset tai ulkoiset stressitekijät, kuten stressi, elämänkriisi, trauma tai päihteiden käyttö, laukaisevat sairastumisen. Toiset näkemykset korostavatkin häiriön biologista ja toiset psykososiaalista ulottuvuutta. Vaikka nykyinen valtavirtapsykiatria korostaa häiriön ruumiillista puolta, esimerkiksi psykoosien hoidossa tehokkaaksi osoittautuneessa avoimen dialogin mallissa psykoottisten oireiden ymmärretään juontuvan lähtökohtaisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmista. Alueella jossa avoimen dialogin hoitomallia on käytetty, skitsofrenian esiintyvyys onkin laskenut kymmenesosaan 20 vuodessa. Tätä on selitetty hoitokulttuurilla, joka estää psykoosioireiden kroonistumisen.
Viime aikoina on saatu myös viitteitä siitä, että skitsofreniaan liittyy aivojen tulehdustila. Aivojen tulehdustilan psykoosin yhteydessä on arveltu liittyvän siihen, että se häiritsee GABA-interneuronien ja NMDA-reseptorien toimintaa. Joidenkin tutkimusten mukaan häiriö GABA-interneuronien ja NMDA-reseptorien toiminnassa on yhteydessä psykoottisiin harhoihin ja heikentyneeseen kognitiiviseen suorituskykyyn. Tiedetään, että stressi ja siihen liittyvät ulkoiset stressitekijät ovat yhteydessä immuunivasteeseen ja täten kehon tulehdustilaan. Tämän vuoksi sen tiedetään olevan yhteydessä lukuisiin muihinkin sairauksiin ja mielenterveyden häiriöihin.Stressi, tunteiden sääntely ja immuniteetti. Korkeila, J. PDF, sivu 688. Terveyskirjasto. Löydös sopiikin hyvin yhteen stressi-haavoittuvuusmallin kanssa. Toisaalta myös skitsofrenian hoidossa käytetyt antipsykootit ovat joidenkin tutkimusten mukaan yhteydessä aivojen tulehdustilaan. Yhteys antipsykoottien ja aivojen tulehdustilan kanssa voi selittää sen, miksi pitkäaikainen antipsykoottinen lääkitys huonontaa merkittävästi skitsofreniapotilaiden ennustetta. Tulehduksen voimistuminen selittäisi myös sen eläintutkimuksissa ja skitsofreenikkojen aivokuvantamistutkimuksissa havaitun ilmiön, että antipsykoottien käyttö on yhteydessä harmaiden aivosolujen surkastumiseen.
Myös loistartunnan (esim. toksoplasmoosi) osuudesta skitsofreniaan on näyttöä. Suomalainen tutkimusryhmä on tutkinut asiaa. Tutkimusryhmä toteaa, että skitsofreniaa on aiemmin pidetty voimakkaasti periytyvänä sairautena. Tämä synnyttää kuitenkin evolutiivisen paradoksin, sillä tiedetään, että skitsofreniaa sairastavilla on alentunut lisääntymismenestys, joten ajan myötä skitsofrenian pitäisi vähentyä populaatiossa. Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut. Tutkimusryhmän mukaan tämä johtuu siitä, että skitsofrenian puhkeaminen ei johdu pelkästään geeneistä, vaan geenien, loistartunnan ja kroonisen stressin yhteisvaikutuksesta.
Historia
Toisin kuin monia muita ihmisillä esiintyviä psyykkisiä sairauksia, eläimillä ei ole havaittu skitsofreniaa vastaavaa tilaa. Siksi skitsofrenian arvellaan liittyvän ihmiskunnan kielelliseen kehitykseen ja eri aivoalueiden erikoistumiseen.
Skitsofrenian sairauskonsepti on peräisin 1850-luvulta, kun alkoi ilmestyä kuvauksia uudesta nuorten sairaudesta, joka ei mahtunut antiikin ajoista tunnettuihin sairauskonsepteihin: melankoliaan, maniaan tai geneeriseen hulluuteen. Ranskalainen Bénédict Morel käytti Ranskassa ohimennen ilmausta démence précoce ('varhaisdementia') teoksessaan Études cliniques (1852) kuvatessaan osaa nuorista potilaista, ja käytti termiä useammin teoksessaan Traité des maladies mentales (1860).ncbi.nlm.nih.gov Skotlannissa Thomas Clouston käytti termiä adolescent insanity ('nuoruusiän hulluus').Clouston TS. Clinical Lectures on Mental Diseases. 6th ed London, UK: J&A Churchill; 1904. Saksassa Karl Ludwig Kahlbaum eritteli katatonisen syndroomanKahlbaum KL. Die Gruppierung der psychischen Krankheiten und die Einteilung der Seelenstörungen. [The Grouping of Psychiatric Diseases and the Classification of Mental Disturbances]. Danzig, Germany: Kafemann; 1863. ja hänen oppilaansa Ewald Hecker eritteli hebefrenian.Hecker E. Die Hebephrenie: ein Beitrag zur klinischen Psychiatrie. [Hebephrenia: a contribution to clinical psychiatry] Archiv für pathologische Anatomie und für klinische Medizin. 1871;52:394–429.
Skitsofrenia eriteltiin omaksi sairaudekseen vuonna 1898, kun saksalainen psykiatri Emil Kraepelin luokitteli mielisairaudet kahteen ryhmään; varhaisdementiaan (skitsofrenia), ja maanis-depressiiviseen psykoosiin (kaksisuuntainen mielialahäiriö). Varhaisdementialla (dementia praecox) Kraepelin viittasi ennenaikaiseen dementiaan, jollaiseksi Kraepelin hahmotti havaitsemansa sairauden. Vaikka sairautta kutsuttiin varhaisdementiaksi, Kraepelin havaitsi myös monien potilaiden parantuvan sairaudestaan. Tätä hän piti merkkinä siitä, että he ovat saaneet väärän diagnoosin. Kraepelinin mukaan dementia praecox ilmeni toisaalta 36 eri psyykkisen oireen ja 19 eri fyysisen oireen yhdistelminä, ja tämän diagnoosin potilailla ei välttämättä ollut yhtään samaa oiretta. Myöskään näiden potilaiden aivojen post mortem -tutkimuksissa ei löydetty mitään poikkeavaa, minkä vuoksi Kraepelin joutui lopulta myöntämään, että kyseisen sairauden syyt ovat jääneet arvoitukseksi.
Skitsofreniaa kutsuttiin varhaisdementiaksi, kunnes sveitsiläinen lääkäri Eugen Bleuler esitti vuonna 1908, että sairaudesta alettaisiin käyttää nimitystä skitsofrenia. Bleuler perusteli ehdotustaan sillä, ettei kyseiseen sairauteen liittynyt dementiaa.Ahbishekh Hulegar Ashok, John Baugh, and Vikram K. Yeragani: Paul Eugen Bleuler and the origin of the term schizophrenia (SCHIZOPRENIEGRUPPE). Indian Journal of Psychiatry. 2012 Jan-Mar; 54(1): 95–96. http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3339235/ Eugen Bleulerin mukaan skitsofrenian kulkua ei pystynyt ennustamaan siihen liittyvien oireiden vakavuuden perusteella. Skitsofrenian ennuste olikin hänen mukaansa yksilöllinen, eikä siihen näin ollen liittynyt Kraepelinin kuvaamaa asteittaista taantumista. Skitsofrenia-termin etymologia on kreikan kielessä: skhizein, σχίζειν 'jakaa' + phrēn, phren- φρήν, φρεν- 'mieli'. Termi suomennettiin jakomielitaudiksi, mutta suomenkielisestä nimestä luovuttiin sen harhaanjohtavuuden vuoksi. Nimen tarkoitus oli kertoa, kuinka mieli oli jakaantunut todellisuuden ja mielikuvitusmaailman välille, mutta ihmiset käsittivät virheellisesti sillä tarkoitettavan persoonan jakaantumista. Persoonan tai sen osien eriytyminen toisistaan kuuluu dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön eikä skitsofreniaan.
Kraepelinin varhaisdementialle ja Bleulerin skitsofrenialle ominaisia piirteitä oli lukuisia. Esimerkiksi dementia praecoxia sairastavalle potilaalle tyypillisiä piirteitä oli muun muassa, että henkilö ”nauroi vakavissa tilanteissa” ja ”käyttäytyi röyhkeästi ylempiarvoisiaan kohtaan” ja hänellä oli löyhä seksuaalimoraali, mikä ilmeni muun muassa ”rivoina puheina ja häpeämättömänä masturbointina”. Myös skitsofreniapotilaille oli Bleulerin mukaan ominaista seksuaalisesti holtiton käytös, joka ilmeni ”seksin harrastamisena potilastoverin kanssa riippumatta hänen sukupuolestaan tai rumuudestaan”. Skitsofreniaa sairastaville oli Bleulerin mukaan myös ominaista, että potilaat käyttäytyivät samalla tavalla ihmistä kohtaan, oli hän sitten korkea-arvoisessa asemassa tai ei. Skitsofreenikoiden tunne-elämälle oli tyypillistä Bleulerin mukaan ristiriitaisuus, jossa henkilö kykeni tuntemaan toisilleen vastakkaisia tunteita. Skitsofrenialle oli tyypillistä myös epätavalliset ajatuskulut, jotka poikkesivat tarkastelijan kokemusmaailmasta. Myös psykiatrin kyseenalaistaminen ja vastustaminen nähtiin usein varhaisdementialle ja skitsofrenialle tyypillisinä piirteinä. Esimerkiksi Kraepelin näki eräänä varhaisdementian oireena sen, että potilas vaati psykiatria todistamaan valtuutensa toimia psykiatrina ja kieltäytyi kertomasta mitään itsestään. Sekä Bleulerin että Kraepelinin mukaan varhaisdementialle ja skitsofrenialle oli myös ominaista, että potilas toimi juuri päin vastoin kuin häntä oli ohjeistettu.