Karjalan tasavalta

Karjalan tasavalta on Venäjän federaatioon kuuluva tasavalta Luoteis-Venäjällä, Suomen itäpuolella. Tasavallasta voidaan käyttää myös nimitystä Venäjän Karjala. Historia

Esihistoriasta neuvostoajan alkuun Karjalaisen kansan asuttama alue oli keskiajalta saakka Novgorodinmaan sekä sittemmin Venäjän tsaari- ja keisarikunnan hallinnassa. Laatokan pohjois- ja länsipuolinen osa (Käkisalmen lääniä) kuului Ruotsiin vuosina 1580–1595 ja 1617–1710.

Keväällä 1917 Nikolai II luopui Venäjän keisarin vallasta. Kun hänen seuraajansa ei ottanut tehtävää vastaan, siirtyi keisarinvalta Venäjän valtiopäiville, valtakunnanduumalle, mitä edusti toimeenpanovaltana Venäjän väliaikainen hallitus. Vain muutamia kuukausia tämän jälkeen vallan kaappasivat bolševikit. Vuonna 1918 osana Vienan retkiä ja heimosotia everstiluutnantti Carl Wilhelm Malmin johtama suomalainen vapautusretkikunta ylitti rajan Raatteen kylässä 21. maaliskuuta. Rajakylissä ja Vuokkiniemellä he kohtasivat hämmentyneen kansan, joka otti aseiden kanssa saapuneet "vapauttajat" vastaan epäluuloisena. Alueella pidettiin kyläkokouksia, joissa heimosoturien valistusupseerit julistivat heimoveljeyttä. Odotettua karjalaisten kansannousua ei tapahtunut. Kaksi karjalankielistä kuntaa, Repola ja Porajärvi, liittyivät Suomeen omasta tahdostaan, mutta Suomi palautti ne Neuvosto-Venäjän hallintaan Tarton rauhassa vuonna 1920 vastineeksi Petsamosta ja siitä, että Neuvosto-Venäjä luopui Karjalankannasta ja Suomenlahden ulkosaaria koskevista vaatimuksistaan.

Karjalan työkommuunista toiseen maailmansotaan pienoiskuva|vasen|Kartta Karjalan työkommuunista. Venäjän sosialistiseen federatiiviseen neuvostotasavaltaan perustettiin Karjalan työkommuuni 8. kesäkuuta 1920, juuri ennen Tarton rauhanneuvotteluja, kansankomissaarien neuvoston dekreetillä karjalaisten asuttamista osista Aunuksen ja Arkangelin kuvernementteja. Raja vedettiin siten, että karjalaiset tulivat työkommuunin alueella enemmistöksi, ja vuonna 1920 suoritetun laskennan mukaan siellä asui 145 753 henkeä, joista karjalaisia oli 60,8 % eli 89 951 henkeä. Karjalan työkansan kommuuni oli ensimmäinen nimenomaan Itä-Karjalan käsittänyt hallintoyksikkö Venäjän historiassa, ja sen nimi muutettiin vuonna 1923 Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi. Vuonna 1923 käynnistyivät myös pakkotyöleirit, joista suurimmalla, esimerkiksi Vienanmeren–Itämeren kanavan rakennustyön toteuttaneella ojennustyöleirillä (Belomoro-Baltiski ITL, vuodet 1931–1941) oli samanaikaisesti jopa 107 900 vankia. Nimessä autonominen tarkoitti sitä, että se ei ollut 30. joulukuuta 1922 perustetun Neuvostoliiton täysjäsen, vaan osa Venäjän sosialistista federatiivista neuvostotasavaltaa bolševikkien yleisen kansallisuuspolitiikan toteuttajana Venäjällä. Karjalaiset jäivät vähemmistökansallisuudeksi, kun ASNT:hen liitettiin vuonna 1923 venäläisenemmistöinen Puudožin kihlakunta.

Etenkin vuodesta 1920 eteenpäin suomalaisia sisällissodan punapakolaisia alkoi asettua Neuvosto-Karjalaan, missä osa heistä saavutti merkittävän aseman, ja autonomia rakennettiin alkuun paljolti heidän johdollaan; Karjalan työkommuuni oli perustettu punapakolaisen Edvard Gyllingin aloitteesta. Punaisen Karjalan oli määrä toimia tukikohtana, josta käsin vallankumous levitettäisiin myös Suomeen ja muihin Pohjoismaihin, minkä vuoksi suomalaisten merkittävä asema hallinnossa oli hyödyllistä. Hallinnon lisäksi myös koulutusta ja kulttuuria suomalaistettiin, suomalaisia kouluja, sanoma- ja aikakauslehtiä sekä suomenkielistä kulttuuritoimintaa syntyi ja vuoteen 1938 asti suomi oli Karjalan ASNT:n toinen virallinen kieli venäjän ohella. Suomi määriteltiin myös tasavallan karjalaisten ja vepsäläisten ainoaksi oikeaksi kirjakieleksi. 1930-luvun alussa Neuvosto-Karjalaan pyrittiin houkuttelemaan myös amerikansuomalaisia työntekijöitä toteuttamaan viisivuotissuunnitelman tavoitteita. Arki oli kuitenkin huomattavasti karumpaa kuin propagandassa luvattiin, ja kollektivisointi, suunnitelmatalous sekä taloudelliset vaikeudet johtivat ruoan ja hyödykkeiden puutteeseen, elinehtojen heikkouteen, ahtauteen ja huonoon hygienian tasoon. Metsätalous oli merkittävin suomalaisten työllistäjä.

pienoiskuva|Sandarmoh 1930-luvulla alkoivat Stalinin vainot, jolloin niin suomalaiset kuin karjalaisetkin joutuivat vuorollaan vainotuiksi, ja Neuvostoliiton alueella tapettiin ainakin 8 000–25 000 kansanvihollisena pidettyä suomalaista, inkerinsuomalaiset mukaan luettuna. Myös karjalaisia vainottiin, ja yksi suurimmista vainojen aikaisista teloitusalueista, 236 joukkohautaa, joihin on haudattu yhteensä 7 500–9 000 ihmistä, sijaitsee Sandarmohissa Karjalan tasavallan Karhumäen piirissä. Suomalaisuuden aika Itä-Karjalassa loppui, ja vuosina 1936–1937 karjalan kielelle pyrittiin luomaan yhtenäinen kirjakieli, Dmitri Bubrihin luoma niin sanottu bubrihinkarjala, joka määriteltiin vuoden 1937 perustuslaissa yhdeksi Karjalan ASNT:n kolmesta virallisesta kielestä suomen ja venäjän rinnalla. Suomalaisiin kohdistuneiden puhdistusten yhteydessä suomen kieli julistettiin kuitenkin jo joulukuussa 1937 ”vastavallankumoukselliseksi porvarillisten nationalistien kieleksi” ja sen käyttö kiellettiin kokonaan, jolloin bubrihinkarjalasta tuli ensisijainen kieli tasavallan kaikessa julkaisutoiminnassa ja kouluopetuksessa. Käytännössä karjalan tasavallassa siirryttiin yhä enemmän venäjän kielen käyttöön, sillä vain harvat osasivat lukea voimakkaan venäläisvaikutteista karjalan kirjakieltä. Vuoden 1938 puhdistusaallossa vuorostaan karjalan kirjakielen kehittäjiä syytettiin porvarillisesta nationalismista, sillä bubrihinkarjala perustui suomen kielioppisääntöihin, ja erillisestä karjalan kirjakielestä luovuttiin jo vuonna 1940 ja suomen kieli otettiin uudelleen käyttöön.Markku Kangaspuro: Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta: Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä 1920–1939, s. 250–251, 336, 339–342. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 2000.Pauli Kruhse ja Antero Uitto: Suomea rajan takana 1918–1944: Suomenkielisen neuvostokirjallisuuden historia ja bibliografia, s. 52–57, 64. Kansalliskirjasto/BTJ kustannus, Helsinki 2008.

pienois|Suomi ja Itä-Karjalan sotilashallinto vuosina 1942–1944. Karjalan autonomiseen sosialistiseen neuvostotasavaltaan liitettiin pian talvisodan jälkeen vuonna 1940 Moskovan rauhassa Suomen Neuvostoliitolle luovuttamista alueista menetetty Karjala Koivisto–Vuoksi-linjan eteläpuolista osaa lukuun ottamatta sekä Kuusamon ja Sallan itäosat. Samalla Karjalan autonominen neuvostotasavalta korotettiin omaksi neuvostotasavallakseen, Karjalais-suomalaiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi. Jatkosodassa vuosina 1941–1944 Suomi miehitti laajoja alueita Itä-Karjalasta tavoitteenaan Suur-Suomen luominen; Itä-Karjalan sotilashallinto perustettiin kesällä 1941, ja saman vuoden lokakuussa suomalaiset miehittivät alueen tärkeimmän kaupungin Petroskoin, jonka nimi muutettiin Äänislinnaksi ja josta oli tarkoitus tulla suomalaisen Itä-Karjalan pääkaupunki. Siviiliväestö jaettiin “kansallisiin” ja “epäkansallisiin” ja eristi suuren osan venäläisistä keskitysleireille, joilla kuolleisuus oli huomattavan suuri, vähintään 17 prosenttia. Leireillä asuttiin ahtaasti, hygienia oli huonoa ja leirien ulkopuolellakin epäkansallisiksi määritellyille henkilöille myönnettiin pienemmät ruoka-annokset, heille maksettiin pienempää palkkaa ja heidän lapsilleen ei annettu koulunkäyntimahdollisuutta. Varsinaista etnistä puhdistusta ja virallista Suomeen liittämistä ei kuitenkaan ehditty toteuttaa ennen tappiota ja miehittäjien vetäytymistä kesäkuun lopussa 1944.

Jatkosodan jälkeen vuonna 1944 tämän neuvostotasavallan rajoja muutettiin niin, ettei se ulottunut enää Suomenlahdelle. Karjalais-suomalainen SNT muutettiin takaisin Venäjän sosialistiseen federatiiviseen neuvostotasavaltaan kuuluneeksi Karjalan autonomiseksi neuvostotasavallaksi vuonna 1956. Näin tavallaan mitätöityi talvisodasta alkanut ajatus, että Suomen tasavalta voidaan yhdistää Karjalais-suomalaiseen sosialistiseen neuvostotasavaltaan, mikä oli vuosina 1940–1956 täysivaltainen Neuvostoliiton jäsen, liittovaltiosubjekti. Inkeriläisten muutto Itä-Karjalaan sallittiin 1940-luvun lopulla ja näin suomea puhuvien lukumäärä kaksinkertaistui aikaisempaan verrattuna eli 30 000:een.

Tasavalta Neuvostoliiton hajoamisen myötä Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta julistautui vuonna 1991 itsenäiseksi tasavallaksi ja maan korkein neuvosto päätti, viimeisenä kaikista entisistä autonomisista sosialistisista neuvostotasavalloista, luopua neuvostoaikaisesta nimestä ja julisti maan uudeksi nimeksi Karjalan tasavallan. Itsenäisyysjulistuksesta huolimatta tasavalta pysyi yhtenä Venäjän federaation osista, liittovaltiosubjekteista.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan 24. helmikuuta 2022 alkoi Karjalassa ilmetä pienimuotoista itsenäisyysliikehdintää siinä toivossa, että Venäjä hajoaa.

Maantiede thumb|270px|Näkymä Paanajärven kansallispuistosta: Pääjärveä 499 metriä korkealta Kivakkatunturilta katsoen. thumb|270px|Petroskoi, taustalla Ääninen thumb|270px|Lumivaara

Karjalan tasavalta rajoittuu idässä Vienanmereen ja Arkangelin alueeseen, etelässä Vologdan alueeseen, Ääniseen, Pietaria ympäröivään Leningradin alueeseen ja Laatokkaan, lännessä Suomeen sekä pohjoisessa Murmanskin alueeseen. Tasavallan pääkaupunki on Petroskoi. Karjalan tasavaltaan kuuluvat Vienan Karjala ja Aunuksen Karjala.

Pinta-alaltaan Karjalan tasavalta kattaa 180 500 neliökilometriä eli 1,06 % Venäjän federaation alueesta. Tämä vastaa runsaan puolen Suomen kokoista aluetta. Tasavallan mitat ovat 660 kilometriä etelästä pohjoiseen ja 424 kilometriä lännestä itään. Tasavallalla on 723 kilometriä yhteistä rajaa Suomen kanssa. Sillä on noin 630 kilometriä rantaviivaa Vienanmerellä.

Karjalan tasavaltaa kutsutaan toisinaan kallioiden, järvien ja metsien maaksi. Sanonta kuvaa hyvin tasavallan luonnon pääpiirteitä. Tuntureista huomattavimpiin kuuluvat Nuorunen (576 m tai 576,7 m, tasavallan korkein huippu), Mäntytunturi (550 m), Sieppitunturi (537 m) ja Kivakkatunturi (499 m). Metsät peittävät 54,5 %, vesistöt 23,2 % ja maatalousmaana on 1,1 % tasavallan alueesta. Metsävarojen kokonaismääräksi arvioidaan 933,7 miljoonaa kuutiota. Maaperän rikkauksia on paikallistettu 510 löydösalueelta, ja näiltä on löydetty 31 erilaista hyötymineraalia.

Järviä tasavallassa on yli 60 000 ja jokia 27 000. Järvistä suurimmat ovat Laatokka (17 700 km²) ja Ääninen (9 900 km²), jotka ovat myös koko Euroopan suurimmat järvet. Karjalan tasavaltaan luetaan 80 % Äänisen ja 40 % Laatokan vesipinta-alasta. Joista suurimpiin kuuluvat Ääniseen laskevat Suoju, Suunujoki ja Vodla sekä Vienanmereen laskevat Koutajoki, Uikujoki ja Vienan Kemijoki.

Karjalan tasavallan pääosan muodostavat etelässä Aunuksen ja pohjoisessa Vienan Karjalan maantieteellis-historialliset alueet. Näistä käytetään yhteisnimitystä Itä-Karjala. Tosin aivan pohjoisin Viena ja eteläisin Aunus eivät kuulu tasavallan alueeseen. Lisäksi tasavaltaan kuuluu kaakossa Äänisen itäpuolella sijaitseva Puudožin piiri. Lounaassa on Suomen toisessa maailmansodassa luovuttama Laatokan Karjala ja sen pohjoisosa Raja-Karjala ja luoteessa luovutettuihin alueisiin kuuluva Sallan–Kuusamon alueen eteläosa.

Ilmasto thumb|Syksyä Karjalan tasavallassa lokakuussa 2021