Meksikon toinen keisarikunta () oli vuodesta 1864 vuoteen 1867 olemassa ollut perustuslaillinen monarkia nykyisen Meksikon alueella. Itävaltalaissyntyinen Habsburg-sukuun kuulunut Maximilian I toimi maan keisarina. Konservatiivit olivat nähneet keisarissa takaajan omalle politiikalleen, mutta Maximilian I osoittautuikin reformistiksi. Politiikallaan hän menetti myös konservatiivien kannatuksen. Reformistit pitivät häntä Ranskan nukkehallitsijana, jonka toiminta oli laitonta.
Keisarikunta oli käytännössä Napoleon III:n johtaman Ranskan satelliittivaltio.
Historiaa
Itsenäistyminen ja poliittiset levottomuudet Meksikon itsenäistymiskehitys alkoi vuonna 1808, jolloin Napoleon asetti veljensä Espanjan kuninkaaksi. Monet meksikolaiset pitivät uutta hallintoa laittomana, ja vähitellen alkoi herätä ajatus itsenäistymisestä. Seurakuntapappi Miguel Hidalgo y Costilla asettui liikehdinnän johtoon. Hän on nykyään Meksikossa kansallissankarin asemassa. Hidalgon kohtaloksi tuli joutua petturin ilmiantamaksi. Hänet vangittiin ja teloitettiin.
Espanjalla ei ollut aikomustakaan antaa siirtomaalleen itsenäisyyttä. Tilanne kärjistyi itsenäisyyssodaksi, jossa kärsittiin raskaita tappioita puolin ja toisin. Sota kesti kaikkiaan yksitoista vuotta. Se kääntyi meksikolaisten voitoksi, kun alkujaan Espanjan valtaa kannattanut Agustín de Iturbide kääntyi kannattamaan itsenäisyyttä.
Iturbiden johtamat joukot marssivat Méxicoon 27. syyskuuta vuonna 1821. Meksiko oli nyt itsenäinen. Itsenäisyyssodan aikana oli hylätty Hidalgon esittämät sosiaaliset uudistukset ja käännytty kannattamaan konservatiivisuuntausta, jonka pohjalla oli kreolien ja espanjalaisten yhdenvertaisuus ja katolisen kirkon asema maan johtavana kirkkokuntana. Poliittisiin ja taloudellisiin oloihin ei uusi itsenäisyys tuonut juuri mitään muutoksia.
Uusi valtio oli pitkän sodan jälkeen huonossa kunnossa. Hallinnolla ei ollut varaa maksaa armeijan ja virkakunnan palkkoja. Sisäpolitiikasta tuli farssimaista skandaalien ja salamurhien täyttämää näytelmää. Konservatiivit kannattivat tämän vuoksi vahvaa johtajaa.
Maan heikko perustuslakia säätävä kongressi taipui painostuksen alla nimittämään Iturbiden maan keisariksi hallitsijanimellä Agustín I. Vastaleivottu keisari oli valitettavasti poliittisesti kyvytön hallitsemaan uutta valtioita, ja koko oppositio yhdistyi vastustamaan häntä. Armeija syöksi hänet vallasta ja lähetti maanpakoon Eurooppaan vuonna 1823.
Meksiko oli vuodesta 1823 vuoteen 1857 poliittisesti sekasorrossa ja epävakaudessa. Maalle saatiin tasavaltalainen perustuslaki vuonna 1824, mutta Meksikossa oli seuraavan noin 30 vuoden aikana viisikymmentä hallitusta, osa oli perustuslaillisia ja osa diktatuureja. Maa alkoi velkaantua ulkoimaisille luontonantajille, ja ulkovallat käyttivät velkaa myöhemmin tekosyynä maan asioihin puuttumiseen.
Levottoman ajan keskeinen poliittinen hahmo oli Antonio López de Santa Anna, joka oli pitkään Meksikon tosiasiallinen johtaja. Hänen vaikutuksensa maan historiaan oli lopulta kielteinen. Hän keksi itselleen suureellisia arvonimiä, piti komeita univormuja ja otti hallintoonsa henkilöitä, joilta ei odotettu oma-aloitteisuutta vaan johtajansa myötäilyä. Maa kävi hänen johdollaan sodan Texasin omistuksesta ja hävisi sen. Vähän myöhemmin maa kävi sodan Yhdysvaltoja vastaan ja hävisi senkin. Se menetti sodassa laajoja alueita, muun muassa Kalifornian. Hävityistä sodista huolimatta Santa Anna pysyi suosittuna johtajana aina vuoden 1854 vallankumoukseen, jolloin hänet syrjäytettiin.
Yhdysvaltoja pidettiin uhkana Meksikon olemassaololle. Suurten alueellisten menetysten jälkeen monet meksikolaiset alkoivat etsiä syitä katastrofille. Moni syytti Santa Annaa, mutta suurempi osa kansalaisista katsoi syiden olevan syvemmällä. Syitä etsittiin kirkosta, armeijasta ja poliittisista instituutioista, jotka eivät onnistuneet maan vakauttamisessa. Konservatiivit kannattivat keskusjohtoista valtioita ja liberaalit liittovaltiota. Pieni osa konservatiiveista halusi maasta monarkian. Heidän mielestään eurooppalaistyylinen monarkia olisi maan ainoa toivo sen vakauttamisessa ja Yhdysvaltojen uhan torjumisessa. Jo Santa Annan valtakaudella he olivat esittäneet ajatuksensa espanjalaisen prinssin asettamisesta Meksikon valtaistuimelle. Espanjan kuningashuone torjui pyynnön. Euroopan muidenkaan kunigashuoneiden jäsenet eivät halunneet laittaa prinssejään vaarallisena pitämänsä Meksikon valtaistuimelle.
Meksiko ajautui katkeraan sisällissotaan vuonna 1858. Vastakkain olivat reformistit ja konservatiivit. Kumpikin osapuoli syyllistyi kammottaviin julmuuksiin toisiaan vastaan. Reformistit voittivat ja alkoi näyttää siltä, että Meksiko voisi vihdoinkin rauhoittua ja kehittyä uudenaikaiseksi valtioksi. Uudet sodat koittivat kuitenkin pian.
Benito Juárezin presidenttikausi
Benito Juárez valittiin Meksikon presidentiksi tammikuussa vuonna 1861. Hänen tarkoituksenaan oli tehdä mittavia liberaaleja uudistuksia, mikä ärsytti konservatiiveja. Meksiko oli pitkään jatkuneen sotimisen ja poliittisten levottomuuksien jälkeen huonossa kunnossa.
Maan tiestö, sillat ja satamat olivat kärsineet huomattavia vahinkoja. Tekstiilitehtaat, maatilat ja pellot olivat myös huonossa kunnossa. Maassa oli paljon tyhjän päälle jääneitä sotilaita, jotka etsivät itselleen elatusta. Monet eivät luovuttaneet aseitaan vaan ryhtyivät maantierosvoiksi. Koska valtiolta puuttui pääomia, se otti lainaa Euroopan valtioilta saadakseen talouselämänsä jälleenrakennettua.
Maan talous ei kehittynyt odotetusti, ja sisäiset levottomuudet vaikeuttivat edelleen talouden toipumista. Maassa toimi konservatiivinen sissijoukko, joka surmasi kolme johtavaa liberaalipoliitikkoa. Liberaalipuolella radikaalit yrittivät sanella Juárezille, millaista politiikkaa hänen täytyisi noudattaa. Valinneissa sekavissa oloissa oli vaikeaa tehdä minkäänlaisia päätöksiä. Kongressi yritti erottaa Juárezin, mutta ei saanut ehdotuksen taakse tarpeeksi edustajia.
Saadakseen helpotusta edes taloudelliseen tilanteeseen Juárez päätti lopettaa ulkomaisten velkojen maksun kahdeksi vuodeksi. Tämä koski myös yksityishenkilöiden saatavia. Monelle ulkomaalaiselle oli luvattu korvata sotien aikana tuhoutunut yksityisomaisuus. Päätös otettiin tyrmistyneenä vastaan suurimmissa velkojamaissa Espanjassa, Britanniassa ja Ranskassa. Maat päättivät ”antaa Meksikolle opetuksen”.
Ranskan interventio
Liittokunnan laivasto rantautui Meksikon rannikolle Veracruziin joulukuussa 1861. Espanja ja Britannia vetäytyivät, kun niille kävi selväksi, että Ranska aikoo miehittää Meksikon ja vaihtaa sen hallinnon itselleen uskolliseksi. Ranska lähetti huhtikuussa 1862 Meksikoon lisää joukkoja, kaikkiaan 30 000 miestä. Juárez kutsui kansaa aseisiin, mutta osa konservatiiveista näki tilanteessa tilaisuuden kukistaa reformistit ja perustaa maahan monarkian. He olivat kertoneet Ranskan keisari Napoleon III:lle, että meksikolaiset pitävät Juárezia tyrannina ja odottavat vapauttajaa.
Meksikossa kenraali Charles de Lorencezin komentamiin ranskalaisjoukkoihin liittyi sisällissodassa häviölle joutuneita meksikolaisia upseereita. Meksikolaisten konservatiivien väitteet vapautusta odottavista meksikolaisista joutuivat outoon valoon 5. toukokuuta 1862, kun Meksikon armeija sai Ranskan armeijasta suurvoiton. Viides toukokuuta, Cinco de Mayo, on Meksikossa nykyään suuri juhlapäivä.
Ranska lähetti lisää joukkoja, ja pääkaupunki México vallattiin kesäkuussa 1863. Ranskalaisten uusi komentaja Élie Frédéric Forey ryhtyi muodostamaan maalle uutta hallitusta. Hän nimitti maan johtoon 35 henkeä käsittäneen ryhmän, josta käytettiin nimeä Junta Superior. Sen keskuudesta valittiin kolme miestä käyttämään ylintä toimeenpanovaltaa. Nämä olivat kaikki konservatiivipoliitikkoja: diplomaatti Juan Almonte, maan entinen presidentti José Mariano Salas ja piispa Pelagio Antonio de Labastida y Dávalos. Viimeksi mainittu ilmoitti että Maksimilian von Habsburgin luo lähetetään valtuuskunta, joka pyytää häntä Meksikon keisariksi.
Ranska ei tullut Meksikon konservatiivien avuksi pyytettömästi. Se halusi haltuunsa maan luonnonvarat ja markkinoita teollisuustuotteilleen sekä levittää vaikutusvaltaansa Amerikan mantereelle. Lisäksi Napoleon III ajatteli, että voittoisa sota lisäisi hänen kansansuosiotaan. Episodin syntyyn vaikutti merkittävästi keisarin vaikutusvaltainen puoliso Eugénie, joka oli tavannut meksikolaisen monarkistivaltuuskunnan. Hän esitteli ajatuksen miehelleen, joka kiinnostui ajatuksesta. Meksikon episodi osoittautui vaaralliseksi seikkailupolitiikaksi ja uhkapeliksi, joka lopulta heikensi Ranskaa. Maa menetti sodassa 6 000 sotilasta ja rahaa kului 336 miljoonaa frangia, kun velka, jota oli lähdetty perimään, oli 60 miljoonaa frangia.
Keisarikunta
Monarkististen konservatiivien valtuuskunta oli syksyllä 1863 käynyt Maksimilianin luona Triestessä pyytämässä häntä keisariksi. Hän sanoi suostuvansa, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että Meksikon kansa hyväksyy hänen tulonsa kansanäänestyksessä. Miehitysvalta ja nukkehallitus järjestivät kansanäänestyksen, jonka tulos oli etukäteen selvä; kansa hyväksyi Maksimilianin keisarikseen. Lisäksi hänelle vakuutettiin, että Ranskan joukot ovat maassa riittävän pitkään takaamassa turvallisuuden. Niiden kulut piti maksaa Meksikon valtion kassasta.
Monet ulkomaiset tarkkailijat pitivät kansanäänestystä laittomana. Kun Ranska piti konservatiiviliittolaisineen hallussaan maan ydinalueita, vetäytyi presidentti Juárez syrjäyseuduille, mistä hän aloitti sissisodan Ranskaa vastaan. Yhdysvallat ilmoitti, että se ei tunnusta Maksimiliania lailliseksi hallitsijaksi. Juárezille Yhdysvallat ilmoitti, että sisällissodan vuoksi se ei voi hänen hallintoaan auttaa. Amerikan valtioista vain Brasilia tunnusti Meksikon keisarikunnan.
Maksimilian ja Charlotte saapuivat Meksikoon Veracruzin satamaan toukokuussa 1864. Vastaanotto ei ollut riemukas, vaan pikemminkin jäätävä. Meksikon maantiet olivat niin huonossa kunnossa, että keisariparille varatut juhlalliset vaunut särkyivät matkalla. Pääkaupunkiin Méxicoon saavuttiin 12. kesäkuuta. Siellä vastaanotto oli lämminhenkinen. Hallitsijapari asettui asumaan entiseen Espanjan vallan aikaiseen varakuninkaan linnaan. Heidät kruunattiin pääkaupungin katedraalissa, ja he ottivat hallitsijanimikseen keisari Maksimilian I ja keisarinna Carlota.
Kruunajaisten yhteydessä Maksimilian I julisti yleisen poliittisen armahduksen ja osa maltillisemmista liberaaleista liittyikin hänen puolelleen. Heihin kuuluivat muun muassa historioitsija José Fernando Ramírez, josta tuli hallituksen ulkoministeri, Santiago Vidaurri, josta tuli pääministeri, ja José María Lacunza, joka hoiti kulttuuriasioita. Keisari yritti myös perustaa armeijan, mikä herätti ranskalaisissa vastusta, sillä he pelkäsivät sen heikentävän heidän otettaan maasta.
Valitsemallaan politiikalla Maksimilian I toi konservatiiveille pettymyksen. Ensiksi hän vieraannutti katolisen kirkon itsestään torjumalla sen pyynnön saada vuoden 1857 perustuslain säädösten mukaan takavarikoidun maaomaisuuden takaisin. Lisäksi hän piti uskonnonvapauden voimassa. Edes paavin lähettilään vierailu ei saanut häntä pyörtämään päätöstään, sillä hän totesi, että ulkopuoliset eivät saa puuttua Meksikon asioihin. Lisäksi hän päätti jatkaa Juárezin aloittamaa kirkon omaisuuden myyntiä.
Hallitsija halusi tutustua uuteen valtakuntaansa kunnolla. Hän teki useita maakuntavierailuja, joilla hän tapasi paikallisia merkkihenkilöitä ja rivikansalaisia. Lisäksi hän keskusteli alkuperäiskansojen edustajien kanssa ja tuli vakuuttuneeksi siitä, että hänen on parannettava heidänkin asemaansa. Tästä eivät konservatiivit pitäneet. Vierailujen aikana hänen valtaokeutensa olivat keisarinna Carlotalla. Tämän vuoksi hänen voi katsoa johtaneen ensimmäisenä naisena Amerikan mantereen valtiota.