Toistettavuuskriisi, myös tieteen toistettavuuskriisi tai replikaatiokriisi, tarkoittaa tieteen piirissä 2010-luvun alussa syntynyttä havaintoa siitä, että monilla tieteenaloilla tehtyjä tutkimuksia on ollut vaikea toistaa tai replikoida, eli tehdä uudelleen ja saada samankaltaisia tuloksia. Tämä on johtanut siihen, että tutkimustulosten luotettavuutta on alettu epäillä niin tiedeyhteisössä kuin mediassakin.Paavilainen 2026, s. 5.
Toistettavuusongelmat ovat koskeneet joko sitä, että replikaatiotutkimuksia on monilla tieteenaloilla tehty vain hyvin vähän, tai sitä, että uudet tutkimukset eivät ole kyenneet toistamaan alkuperäistutkimuksen tuloksia. Replikaatiotutkimusten vähyys johtuu muun muassa siitä, että replikaatiotutkimusten tekoon ei ole tarjottu kannustimia, julkaisijat eivät ole kirjoittaneet niiden tuloksista, eivätkä tutkijat itsekään ole olleet niiden tekemisestä kovin kiinnostuneita. Huomattava osa alkuperäisistä tutkimustuloksista on myös toistettaessa paljastunut virheellisiksi, ja joskus jopa niiden löytämät ilmiöt olemattomiksi.
Tieteenfilosofian mukaan tutkimustulosten toistettavuus on yksi keskeisimpiä kriteerejä niiden luotettavuudelle ja objektiivisuudelle. Tiede etenee lähemmäs totuutta sitä kautta, että tuloksia tarkistetaan ja korjaillaan jatkuvasti. Kun 2010-luvulla tiedeyhteisössä, ensin psykologian parissa, havahduttiin siihen, että monet jopa arvostetuissa tieteellisissä lehdissä julkaistut tutkimustulokset paljastuivat heikosti toistettaviksi eli replikoitaviksi, usko tieteellisen tiedon luotettavuuteen alkoi säröillä tiedeyhteisön sisällä. Kun tutkimus toistetaan samankaltaisissa olosuhteissa, sen tulisi tuottaa samanlaisia tai melkein samanlaisia tuloksia kuin alkuperäinenkin tutkimus. Näin ei kuitenkaan käynyt monella tieteenalalla, psykologian ohella myös esimerkiksi biolääketieteessä, aivotutkimuksessa, perinnöllisyystieteessä, yhteiskuntatieteissä ja taloustieteissä. Toistettavuusongelmia havaittiin myös kovissa luonnontieteissä, kuten fysiikassa ja kemiassa.Paavilainen 2026, s. 10–11.
Vuonna 2015 julkaistun psykologian toistettavuusprojektin tulosten mukaan vain 36 prosenttia arvostetuissa psykologian tieteellisissä lehdissä julkaistuista tutkimuksista kyettiin toistamaan samoin tuloksin. Lisäksi niissäkin tutkimuksissa, joissa tulokset onnistuttiin toistamaan, havaitut vaikutukset olivat huomattavasti heikompia kuin alkuperäistutkimuksissa. Heikoimmin psykologian osa-alueista selvisi sosiaalipsykologia. Samoina vuosina psykologiassa paljastui lisäksi useita vakavia tieteellisiä väärinkäytöksiä. Myös kuuluisa Stanfordin vankilakoe vuodelta 1971 paljastui manipuloiduksi. Pian psykologian toistettavuusprojektin tulosten julkaisun jälkeen selvisi, että biolääketieteessäkin vain 11–20 prosenttia tutkimuksista pystyttiin toistamaan. Heikkoja toistettavuustuloksia saatiin sen jälkeen muiltakin tieteenaloilta.Paavilainen 2026, s. 25–31.
Virheellisen tutkimuksen on pelätty aiheuttavan vaaraa ihmisten hyvinvoinnille ja yhteiskunnalle. Kriisistä on keskusteltu paljon myös mediassa, minkä seurauksena sen on pelätty nakertavan suuren yleisön luottamusta tieteeseen ja ruokkivan tiededenialismia.Paavilainen 2026, s. 11–14.
Lähteet
Viitteet
Aiheesta muualla Mitä toistettavuuskriisistä pitäisi ajatella? Johdanto tutkijoiden haastatteluihin Helsingin yliopisto Inkeri Koskinen: Millaisia aloja toistettavuuskriisi koskee? Eufemia. Tampereen yliopisto
Luokka:Tieteellinen menetelmä