Puoluevaltio eli kaksoisvaltioJussila 2012, s. 152. (myös puolue-valtioPaltemaa, Lauri: I Vallan anatomia – ”Puolue-valtio”. Kiinan yhteiskunta ja politiikka: Murroksen yhteiskunta, kiinalainen politiikka reformien keskellä, Oulun avoin yliopisto kevät 2003. Viitattu 14.6.2021. ) on eräissä yksipuoluejärjestelmissä käytössä oleva poliittinen järjestelmä, jossa kaikkia valtionhallinnon elimiä, asevoimien yksiköitä, tuotantolaitoksia ja muita organisaatioita valvoo vastaava hallitsevan puolueen solu. Tosiasiallinen päätäntävalta on puolueen edustajalla, ei instituution nimellisellä johtajalla. Puoluevaltion tehtävänä on varmistaa vallan pysyminen puolueella kaikissa tilanteissa, eikä vallan kolmijakoa ole.
Järjestelmä oli aiemmin käytössä esimerkiksi Neuvostoliitossa ja Kiinan tasavallassa, ja se on edelleen keskeinen osa Kiinan kansantasavallan hallintorakennetta. Monet puoluevaltiot ovat olleet kommunistipuolueen hallinnassa, eivät kuitenkaan kaikki. Joissakin puoluevaltioissa toimii muodollisesti useita puolueita, mutta käytännössä valta on keskitetty yhdelle puolueelle.
Määritelmä
Lauri Paltemaa määrittelee puoluevaltion ”rinnakkaishallintomalliksi”, jossa ”kaikilla hallinnon tasoilla [on] aina valtion hallintoa vastaava Puolueen yksikkö, joka on päätöksenteossa tosiasiallisesti johtava elin”. Johtavan puolueen yksikkö valvoo sekä valtion elimiä (esimerkiksi kaupungit ja kunnat) että muita vaikutusvaltaisia instituutioita (esimerkiksi tehtaat, yliopistot ja asevoimien yksiköt). Aito päätäntävalta on paikallisella puoluejohtajalla, ei laitoksen tai organisaation nimellisellä johtajalla. Vallan kolmijakoa ei ole, ja puoluevaltion keskeinen tehtävä on varmistaa vallan pysyminen puolueella kaikissa tilanteissa.Paltemaa & Vuori 2012, s. 28.
Eri maissa
Neuvostoliitto
Neuvostoliitossa valta oli keskitetty kommunistisen puolueen (NKP) käsiin. Puolueen valtarakenne ulottui järjestelmän huipulta aina työpaikoille asti. Keskushallinnon rinnalla toimivat NKP:n yleisliittolaiset elimet. Valta oli keskitetty keskuskomitealle, jonka päätöksenteosta tosiasiallisesti vastasivat politbyroo ja pääsihteeristö sekä näiden alaisuudessa toimivat toimeenpanevat ja hallinnolliset elimet. Jokaisella tasavallalla, aluehallinnon yksiköllä, kaupungilla ja kaupunginosalla oli oma puolueosastonsa. Ruohonjuuritasolla toimi satojatuhansia puoluesoluja, jotka vastasivat erilaisia tuotantoyksiköitä, kuten teollisuuslaitoksia ja yhteistoimintatiloja. Kunkin puoluesolun johtoon äänestettiin keskuskomitea, joka vastasi päätöksenteosta ja juoksevien asioiden hoidosta. Teoriassa puolueella oli valta ja vastuu kaikista neuvostoyhteiskunnan osa-alueista. Käytännössä sen voimavarat ja kyvyt olivat kuitenkin rajalliset. Kommunismin ihanteisiin kuului erojen katoaminen yhteiskuntaluokkien välillä, mutta todellisuudessa päätöksenteosta vastasi koko liittovaltion lävistänyt byrokratia, ei vallankumouksellinen innostus.Conyngham 1969, s. 48–49.
Osmo Jussilan mukaan NKP ”ei ollut ’puolue’ sanan tavanomaisessa merkityksessä. Puoluehan tarkoittaa osaa jostakin: kantasanana on pars”. Vladimir Leninin johtamat bolševikit olivat aluksi Venäjän sosiaalidemokraattisen puolueen sisäinen ryhmittymä ja ottivat kommunistipuolueen nimen vasta 1919 eli pari vuotta lokakuun vallankumouksen jälkeen. Tavoitteena oli alusta lähtien koko yhteiskunnan ottaminen puolueen kontrolliin, eikä Lenin suvainnut oppositiota sen enempää puolueen sisällä kuin sen ulkopuolellakaan. Ehdoton valta oli keskitetty Leninille itselleen. Vaikka Lenin vetosi usein Karl Marxin ja Friedrich Engelsin oppeihin, ei leninistinen puolueoppi vastannut heidän käsitystään sosialismista. Proletariaatin diktatuuri tarkoitti Marxin ja Engelsin ajatuksissa aseistetun työväen kollektiivista valtaa. Leninistit sen sijaan muodostivat pienen ammattivallankumouksellisen eliitin, joka edisti tavoitteitaan kulissien takana ja vältteli julkisuutta. Jussilan mukaan ”Lenin oli luonut etujoukkopuolueensa nimenomaan vallan kaappaamiseen tarkoitetuksi taistelujärjestöksi. Tuo järjestö oli sitten lokakuun 1917 lopussa ottanut vallan Pietarissa ja levittänyt sen puolen vuoden kuluessa myös muualle maahan. Ideologisesti olisi ollut johdonmukaista, että puolue olisi tehtävänsä tehtyään lakkautettu, tai että sen olisi valtion tapaan annettu ’kuolla pois’. Puoluetta ei tästä huolimatta suinkaan lakkautettu, vaan kaikin tavoin vahvistettiin.”Jussila 2012, s. 152–153.
Käytännöksi muodostui jo Leninin kaudella (vuoteen 1923 asti), että hallituksen jäsenet valittiin puolueen sisäpiiristä. Periaatepäätökset tehtiin puolueen sisällä, minkä jälkeen ne vietiin valtionhallinnon vahvistettavaksi. Valtionhallinto päätti vain käytännön toteutuksesta, ei politiikan sisällöstä.Jussila 2012, s. 153–159. Bolševikkien tavoitteena oli periaatteessa lakkauttaa valtio ja perustaa tilalle kokonaan uusi, byrokratiasta vapaa yhteiskunta. Käytännössä neuvostohallinto usein otti käyttöönsä vanhan vallan instituutiot, jotka nimettiin uudestaan. Työntekijät pysyivät usein samoina, ja neuvostovallan alkuvaiheessa ”porvarillisilla asiantuntijoilla” oli suuri rooli yhteiskunnan johtamisessa ja jälleenrakentamisessa. Talouselämän ottaminen valtion kontrolliin kasvatti entisestään byrokratiaa, joka nopeasti paisui valtaviin mittoihin.Jussila 2012, s. 300–309. Alkuvaiheessa valtaa oli hieman hajautettu muun muassa erilaisille työläis- ja sotilasneuvostoille sekä ammattiliitoille. 1920-luvun alussa valta keskittyi kuitenkin jo puolueelle, sillä neuvostot eivät kyenneet selviytymään tehtävistään ja työpaikkojen ottaminen työntekijöiden kontrolliin johti anarkiaan. Kommuuneihin perustuvaa yhteiskuntaa ei vakavissaan edes kokeiltu.Jussila 2012, s. 384–387.
Neuvostojärjestelmän ikuisuusongelma oli sisäinen jämähtäneisyys sekä klientelismi, yhteiskunnan ja talouselämän jakaminen ”läänityksiksi”. Josif Stalinin kaudella (noin 1929–1953) tätä vastaan taisteltiin valtioterrorin keinoin,Brezhnev – Stability of Cadres. GlobalSecurity.org. Viitattu 8.9.2021. kun uusi johtajasukupolvi nostettiin valtaan tuhoamalla vanha.Aatolainen 2012, s. 41. Nikita Hruštšov (vallassa 1956–1964) pyrki samaan erottamalla virkamiehiä, siirtämällä heitä jatkuvasti tehtävästä toiseen ja tekemällä yllättäviä ja radikaaleja muutoksia harjoittamaansa politiikkaan. Tämä johti hallinnolliseen kaaokseen ja teki puoluekaadereista epäluuloisia. Vaikka neuvostojärjestelmällä on maine staattisena ja keskusjohtoisena, kykenivät puolueen paikallissolut Hruštšovin kaudella varsin itsenäiseen toimintaan.
Leonid Brežnevin kaudella (1964–1982) viralliseksi linjaksi tuli ”luottamus kaadereihin”. Näin pyrittiin vakauttamaan yhteiskunta hinnalla millä hyvänsä. Virkamiesten valinnassa ratkaisevaa oli heidän uskollisuutensa puoluejohdolle ja sen arvoille. Uudet jäsenet värvättiin puolueeseen ylhäältä käsin, ja alaiset syrjäyttivät esimiehensä vain harvoin. Puoluevirkailijan kuollessa hänen alaisensa nousivat yhden pykälän ylöspäin, samoin näiden alaiset ja niin edelleen. Järjestelmä oli suosittu kaaderien keskuudessa, sillä vuosikymmenien epävarmuuden jälkeen se antoi heille mahdollisuuden suunnitella oma urakehityksensä. Järjestelmän kääntöpuolena oli pysähtyneisyys, sillä johtajia ei valittu pätevyyden perusteella, vaan itsenäinen ajattelu oli pikemminkin haitta. Ongelmista vaiettiin, sillä niiden esiin nostaminen olisi voinut johtaa sisäisiin kiistoihin. Tarpeellisiin uudistuksiin ei ryhdytty ja puoluekaaderit vanhenivat: vuonna 1966 politbyroon jäsenten keski-ikä oli 55, mutta vuoteen 1982 mennessä se oli noussut 68:een, ja suuri osa Neuvostoliiton korkeimmasta johdosta edusti yhä Stalinin kaudella valtaan noussutta sukupolvea. Pysähtyneisyys johti neuvostotalouden ja poliittisen järjestelmän rappioon, mikä näkyi esimerkiksi asunto- ja kulutustarvikepulana.
Kiinan kansantasavalta
Puoluevaltio on kuulunut Kiinan kansantasavallan poliittiseen järjestelmään sen perustamisesta 1949 saakka. Se lävistää koko yhteiskunnan, jonka valtarakenteet ovat Kiinan kommunistisen puolueen (KKP) valvonnassa. Vallan keskuksia ovat itse puolueen ohella esimerkiksi keskushallitus, oikeuslaitos, kansan vapautusarmeija, maakunnat ja aluehallinto sekä Hongkongin ja Macaon erityishallintoalueet. Kaikki Kiinan poliittiset järjestöt ja instituutiot on siten integroitu puolueeseen, joka hallitsee niitä.Xia, Ming: The Communist Party of China and the ”Party-State” The New York Times 2006. Näin siitä huolimatta, että puolueen vallan ja byrokratian kasvu eivät vastanneet kansantasavallan perustajan Mao Zedongin ja kommunistipuolueen vasemmistosiiven ihanteita tasa-arvosta. Vaikka Kiinassa toimii useita puolueita, valta on käytännössä keskitetty KKP:lle. Puolueen jäseneksi kelpaavat käytännössä kaikki täysi-ikäiset, jotka paikallinen puolue-elin hyväksyy. Jäseniä on kymmeniä miljoonia, yhteensä noin 5 % Kiinan koko väestöstä. Heillä on paljon velvollisuuksia, mutta jäsenyydestä on myös monenlaisia etuja.
Kiinassa toteutettiin 1940- ja 1950-lukujen taitteessa suuri maareformi. Sen aikana puolueeseen värvättiin paljon paikallistason jäseniä, mikä muodosti puoluevaltion perustukset. Kaadereista ja korkea-arvoisista sotilaista oli 1950-luvun loppuun mennessä muodostunut Kiinan uusi yläluokka.Paltemaa & Vuori 2012, s. 35, 88. Kaadereilta edellytettiin uhrautuvaisuutta, epäitsekkyyttä ja kurinalaisuutta sekä ”oikeaa luokkatietoisuutta”. Poliittisen päätöksenteon lisäksi puoluevaltio sai merkittävän roolin Kiinan talouselämässä.Paltemaa & Vuori 2012, s. 49, 59. Järjestelmän perusyksikkö oli danwei (”työyksikkö”), joka välitti puolueen päätökset ruohonjuuritasolle, huolehti niiden toimeenpanosta ja sääteli jäsentensä elämän jokaista osa-aluetta. Danwein jäsenyys oli käytännössä pakollista ja liikkuvuus niiden välillä vähäistä. Taloudellisesti danweit olivat huomattavan autonomisia ja vastasivat jäsentensä perustoimeentulosta sikäli kuin resurssit tähän riittivät.Paltemaa & Vuori 2012, s. 92. Käytännössä puoluevaltio oli äärimmäisen hierarkkinen eikä kyennyt reagoimaan kriiseihin, vaikka ongelmat olisivat olleet yleisessä tiedossa. Suuren harppauksen aikana kriisiä pahensi alempien kaaderien halu osoittaa uskollisuuttaan ylemmilleen sekä johdon välinpitämättömyys.Paltemaa & Vuori 2012, s. 140.
Maon kaudella puoluevaltion ongelmiin puututtiin usein joukkokampanjoilla. Ne saattoivat olla valtion laajuisia tai paikallisia. Usein ne keskittyivät pieniin käytännön ongelmiin, mutta myös poliittinen väkivalta ja puhdistukset olivat niiden toistuvia piirteitä.Paltemaa & Vuori 2012, s. 439–440. Kriisien seurauksena puoluevaltion toiminta muuttui tehottomammaksi, kaaderien usko järjestelmään heikkeni ja korruptio yleistyi. 1960-luvun alussa Kiinan johto alkoi painottaa luokkataistelun merkitystä. Vuonna 1964 arvioitiin jopa kolmanneksen puolueen paikallissoluista olevan ”vihamielisiä”. Keskushallinto lähetti maakuntiin jopa satojen jäsenten suuruisia työryhmiä, joita johtivat korkea-arvoiset puolueen jäsenet. Ongelmia havaittiinkin paljon, ja korruptoituneiden paikallistason kaaderien tilalle oli vaikea löytää sopivia korvaajia. Ainakin miljoona puoluevaltion alemman tason kaaderia pantiin viralta.Paltemaa & Vuori 2012, s. 151–152.