pienoiskuva|Willy Brandtin ja Willi Stophin tapaaminen Erfurtissa vuonna 1970.
Ostpolitik tai Neue Ostpolitik (suomeksi ”uusi idänpolitiikka”) oli Länsi-Saksan ja kommunistiblokkiin kuuluvan Itä-Euroopan, erityisesti Itä-Saksan (DDR), suhteiden normalisointi. Politiikan alku on liitetty sosiaalidemokraattisen poliitikon Willy Brandtin ulkoministeri- ja liittokanslerivuosiin. Egon Bahr oli ehdottanut muutosta liennytyksen avulla jo vuonna 1963 pitämässään puheessa. Hän nousi myöhemmin Brandtin neuvonantajaksi. Tilaisuus muutokseen aukeni, kun Brandtista tuli liittokansleri syksyllä 1969.
Brandt avasi kylmän sodan liennytysvaiheessa keskusteluyhteyden sekä Neuvostoliittoon että Itä-Saksaan, mikä oli merkittävä muutos verrattuna maan aiempaan ulkopolitiikkaan. Kehitys huipentui kahden Saksan olemassaolon tunnustaneeseen perussopimukseen vuonna 1972.
Historia Saksan liittotasavalta ja Saksan demokraattinen tasavalta perustettiin vuonna 1949, minkä jälkeen Saksan liittotasavalta katsoi olevansa koko Saksan ainoa laillinen edustaja, ilmoitti pitävänsä Itä-Saksan tunnustamista epäystävällisenä tekona ja kieltäytyi solmimasta suhteita sellaisten maiden kanssa, jotka tunnustivat Itä-Saksan. Ainoa poikkeus oli Neuvostoliitto, jonka kanssa Saksan liittotasavalta solmi diplomaattiset suhteet syyskuussa 1955. Länsimaisesti orientoituneet maat tunnustivat vain Länsi-Saksan. Vuoteen 1970 mennessä vain 23 valtiota oli solminut diplomaattisuhteet Itä-Saksan kanssa. Niistä suurin osa oli kommunistisia maita tai Neuvostoliitosta riippuvaisia kolmannen maailman maita.
Sosiaalidemokraattien johtajan Willy Brandtin tultua liittokansleriksi syksyllä 1969 Saksan liittotasavalta arvioi idänpolitiikkansa uudelleen. Brandt lupasi luoda paremmat suhteet Itä-Saksaan ja koko itäblokkiin, puhui Saksan kahden kansan kahdesta valtiosta ja tunnusti Itä-Saksan erillisyyden. Brandt tapasi Itä-Saksan pääministerin Willi Stophin kaksi kertaa keväällä 1970. Brandtin tavoitteena oli näissä tapaamisissa saada aikaan Saksojen välille mahdollisimman vakaa ja sopimuspohjainen rinnakkainelo ilman diplomaattista tunnustamista. Elokuussa 1970 Länsi-Saksa ja Neuvostoliitto allekirjoittivat Moskovassa sopimuksen, joka sisälsi muun muassa Eurooppaan toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden rajojen tunnustamisen. Joulukuussa 1970 Länsi-Saksa solmi vielä Puolan kansantasavallan kanssa sopimuksen, jossa se tunnusti kiistellyn Oderin-Neissen linjan Puolan länsirajaksi. Brandt oli valmis vuoropuheluun myös Itä-Saksan kanssa. Joulukuussa 1972 maat allekirjoittivat perussopimuksen, jolla pyrittiin hyvien naapuruussuhteiden rakentamiseen, väkivallasta pidättäytymiseen ja rajojen loukkaamattomuuteen. Länsi-Saksa ja Itä-Saksa solmivat myös suhteidensa järjestämissopimuksia eri aloilla. Itä-Saksa hyötyi niistä Länsi-Saksan maksamina maksuina. Täyden diplomaattisen tunnustamisen sijaan Saksat avasivat pysyvät edustustot toistensa pääkaupunkeihin. Itä-Saksalle liennytyspolitiikka tarjosi tilaisuuden päästä ulos diplomaattisesta eristyneisyydestään. Vuodenvaihteessa 1972–73 kolmetoista Länsi-Euroopan maata tunnusti Itä-Saksan, ja syyskuussa 1973 molemmat Saksat hyväksyttiin Yhdistyneiden kansakuntien jäseniksi.
Katso myös Hallsteinin oppi Berliinin neljän vallan sopimus Liennytys
Lähteet
Aiheesta muualla
Luokka:Saksan poliittinen historia Luokka:Saksan ulkopolitiikka Luokka:Saksankieliset sanat ja sanonnat