oikea|pienoiskuva|300x300px|Koralliriutoilla elää paljon kaloja ja useita eri kalalajeja. oikea|pienoiskuva|300x300px|Koralliriuttojen kaloja, etualalla aaltosäppikala. Riuttakalat ovat kaloja, jotka elävät koralliriutalla tai sellaisen läheisyydessä. Koralliriutat muodostavat monimutkaisia ekosysteemejä, joilla on valtava biodiversiteetti. Lukemattomien muiden lajien joukossa kalat erottuvat värikkäinä ja mielenkiintoisina katsottavina. Terveellä koralliriutalla satoja lajeja voi esiintyä pienellä alueella, ja monet niistä piilossa tai hyvin naamioituneina. Riuttakalat ovat kehittäneet monia nerokkaita keinoja riutoilla selviytymiseen.
Vaikka koralliriutat käsittävät alle yhden prosentin maailman valtamerten pinta-alasta, niissä elää silti 25 prosenttia maailman kaikista merikalalajeista. Riuttojen elinympäristöt ovat jyrkkä vastakohta avovesien elinympäristöille, joiden pinta-ala on 99 prosenttia maailman valtameristä.
Koralliriuttojen elinympäristön katoaminen, lisääntynyt saastuminen ja liikakalastus ja kestämätön kalastus uhkaavat kuitenkin koralliriuttojen ja riuttakalojen säilymistä.
Yleiskatsaus Koralliriutat ovat kehittyneet miljoonien vuosien aikana levien, selkärangattomien ja kalojen koevoluutiossa. Niistä on tullut runsaasti kansoitettuja ja monimutkaisia ympäristöjä, ja kalat ovat kehittäneet monia nerokkaita selviytymiskeinoja. Suurin osa koralliriutoista löydettyistä kaloista kuuluu viuhkaeväisiin, jotka tunnetaan eviensä piikeistä. Nämä piikit ovat hyvä puolustuskeino, ja pystytettynä ne voivat yleensä lukita ne paikoilleen tai ne ovat myrkyllisiä. Monet riuttakalat ovat myös kehittäneet naamiovärin harhauttaakseen saalistajia.
Riuttakalat ovat myös kehittäneet monimutkaisia adaptiivisia käyttäytymismalleja. Pienet riuttakalat suojautuvat saalistajilta piiloutumalla riutan rakoihin tai parvikäyttäytymisellä. Monet riuttakalat elävät vain yhdellä pienellä alueella, jossa ne tuntevat jokaisen piilopaikan ja pääsevät näin niihin heti. Lepäävät pienet kalat ovat edelleen alttiita halkeamissa saalistaville pedoille, joten monet kalat, kuten säppikalat, ahtautuvat pieneen piilopaikkaan ja kiilaavat itseään pystyttämällä piikkinsä.
Esimerkkinä riuttakalojen mukautumisesta on keltavälskäri, joka on kasvinsyöjä. Se syö pohjaleviä, mutta keltavälskärit puhdistavat myös leväkasvustoja merikilpikonnien kilviltä. Kilpikonnat eivät hyväksy muita samanvärisiä tai -muotoisia kaloja.
Monimuotoisuus ja levinneisyys oikea|pienoiskuva|300x300px|Koralliriuttojen levinneisyys kartalla Koralliriutoilla elää maailman monimuotoisin kalalajikokoelma, ja niitä tavataan kaikkialta maapallolta. Jopa 6 000–8 000 kalalajia elää maailman valtamerten koralliriuttaekosysteemeissä.
Mekanismeista, jotka ensin johtivat tällaisten kalalajikeskittymien syntyyn ja edelleen jatkavat niiden ylläpitämistä koralliriutoilla, on keskusteltu laajasti viimeisen 50 vuoden aikana. Vaikka monia syitä on ehdotettu, ei ole vallitsevaa tieteellistä konsensusta siitä, mikä niistä on vaikuttavin, mutta näyttää todennäköiseltä, että monet tekijät vaikuttavat siihen.
Koralliriuttojen kehityksessä kaksi suurinta aluetta ovat Indopasifinen merialue (johon kuuluvat Tyynenmeri, Intian valtameri ja Punainenmeri) ja trooppinen Länsi-Atlantin valtameri. Kummassakin näistä alueista on oma ainutlaatuinen koralliriuttakalasto, joilla ei ole lajien luonnollista päällekkäisyyttä. Näistä kahdesta alueesta riuttakalojen monimuotoisuuden kannalta ylivoimaisesti rikkain on Indopasifinen merialue, jossa koralliriuttojen elinympäristöissä elää arviolta 4 000–5 000 kalalajia. Toiset 500–700 lajia elävät läntisellä Atlantin valtamerellä.
Riuttakalojen adaptaatioita Ruumiinmuoto Useimpien riuttakalojen ruumiinmuoto eroaa avoveden kaloista. Avoveden kalojen ruumiinmuoto on usein rakenteeltaan sopiva nopeaan uintiin, ja ne ovat virtaviivaisia kuin torpedot pienentääkseen vedestä aiheutuvaa kitkaa. Koralliriutat ovat suhteellisen ahtaissa paikoissa ja monimutkaisissa vedenalaisissa maisemissa. Siksi riuttakaloilla ohjattavuus on tärkeämpää kuin virtaviivaisuus, joten koralliriuttakaloille on kehitettynyt ruumis, joka helpottaa syöksymistä ja suunnan muuttamista. Ne ohittavat petoeläimet livahtamalla riutan halkeamiin tai piiloutumalla koralleihin.
Monille riuttakaloille, kuten perhokaloille ja keisarikaloille, on kehittynyt ruumis, joka on matala ja pannukakun tavoin sivusuunnassa litteä. Näiden kalojen rinta- ja vatsaevät ovat kehittyneet parantamaan ohjattavuutta litteän ruumiin kanssa.
Väritys pienoiskuva|300x300px|Mandariinikala on yksi vain kahdesta eläinlajeista, joiden sininen väritys on solupigmentin ansiota. Monet koralliriuttojen kalalajit ovat väritykseltään värikkäitä ja monenkirjavia, ja niillä on häikäiseviä ja omituisiakin värityksiä ja kuvioita. Tämä on selkeä vastakohta avovesikaloille, jotka ovat yleensä väriltään hopeanharmaita.
Kuvioilla on erilaisia tarkoituksia. Joskus ne auttavat kalaa maastoutumaan, kun kala lepää paikoissa, joissa on oikea tausta. Värityksen avulla kalat myös tunnistavat toistensa lajin lisääntymisaikana. Jotkin selkeästi erottuvia kuviot varoittavat saalistajia siitä, että kalalla on myrkylliset piikit tai sen liha on myrkyllistä.
Nelisilmäperhokalan (Chaetodon capistratus) suomenkielinen nimitys tulee vartalon kummallakin sivulla olevasta suuresta tummasta pisteestä kalan pyrstön lähellä. Näitä pisteitä ympäröi valkoinen rengas, joten ne muistuttavat kalan oikeita silmiä. Tämä voi johtaa saalistajan ajattelemaan, että kala on suurempi kuin se itse sekoittaen takaosan etuosaan. Nelisilmäperhokalan ensimmäinen reaktio taas on paeta, jolloin väärä silmäpiste on lähempänä saalistajaa kuin pää. Suurin osa petoeläimistä pyrkii hyökkämään uhrin silmiin, ja tämä valesilmä huijaa petoeläimen uskomaan, että kalat pakenevat pyrstö edellä. Kun pakeneminen ei ole mahdollista, perhoskala kääntyy joskus kohti saalistajaa ja laskee päänsä hyökkäystä valmistelevan härän tavoin, jolloin sen selkäevän piikit ovat täysin pystyssä. Tämä voi pelotella toista eläintä tai muistuttaa saalistajaa siitä, että perhokala on liian piikkinen syötäväksi.
Mandariinikalaa ei ole helppo nähdä sen pohjallasyöntitavan ja pienen kokonsa vuoksi, joka on vain noin 6 senttimetriä. Se syö pääasiassa pieniä äyriäisiä ja muita selkärangattomia, ja on siksi suosittu akvaariokala.
Aivan kuten joillekin saalislajeille on kehittynyt naamioväri tai -kuvio petoeläinten välttämiseksi, jotkut väijyvät saalistajat ovat kehittäneet naamioinnin, jonka avulla ne saalistavat. Scorpaenopsis oxycephala on väijyvä saalistaja, joka sulautuu hyvin sellaiseen merenpohjaan, joka on osittain korallien ja levien peitossa. Se vaanii merenpohjassa odottaen, että äyriäiset ja pienet kalat, kuten tokot, uivat ohitse. Toinen väijyvä saalistaja on seepra-antennikrotti (Antennatus striatus). Se makaa pohjassa ja heiluttavat näkyvästi siinä kiinni olevaa matoa muistuttavaa uloketta, joka on strategisesti sen suun yläpuolella. Normaalisti seepra-antennikrotit ovat noin 10 senttimetrin mittaisia, mutta ne voivat myös paisua pallokalojen tavoin.
Tokot pakenevat saalistajia kiilaamalla itsensä korallin rakoon tai hautautumalla osittain hiekkaan. Ne etsivät jatkuvasti saalistajia silmillään, joita ne voivat käännellä täysin toisistaan riippumatta. Scorpaenopsis oxycephala-lajin naamioväri voi estää tokkoa huomaamasta sitä, ennen kuin on liian myöhäistä.
Pantterisäppikalalla (Balistoides conspicillum) on vahvat leuat merisiilien, äyriäisten ja kovakuoristen nilviäisten murskaamiseen ja syömiseen. Sen kyljillä ja vatsapuolella on suuria, valkoisia pilkkuja tummalla taustalla, ja selkäpuolilla on mustia pisteitä keltaisella pohjalla. Tämä on eräänlainen suojaväri: alhaaltapäin valkoiset täplät näyttävät veden valaisemalta pinnalta; ja ylhäältäpäin kala sekoittuu enemmän alla olevaan koralliriuttaan. Kirkkaankeltainen suu voi karkottaa potentiaalisia saalistajia.
Ravinnonhankinta Monet riuttakalalajit ovat kehittäneet erilaisia strategioita saada ruokaa, joihin lukeutuvat erikoistunet suun, leuan ja hampaan rakenteet, jotka sopivat hyvin käsittelemään kalan ensisijaista ravintoa koralliriuttaekosysteemissä. Jotkut lajit jopa muuttavat ruokailutottumuksiaan ja levinneisyyttään tullessaan sukukypsäksi. Tämä ei ole yllättävää, koska koralliriuttojen ympärillä on tarjolla valtava valikoima erilaista ravintoa.
Esimerkiksi perhokalojen ensisijainen ravinnonlähde ovat korallipolyypit, monisukasmadot ja muut pienet selkärangattomat eliöt. Niiden suu ulkonee pihtien lailla, ja suussa niillä on hienot hampaat, joiden avulla perhokalat voivat nakata pois uhrinsa suojattomat ruumiinosat. Papukaijakalat syövät riutan pinnalla kasvavia leviä hyödyntäen nokkamaista suutaan, joka soveltuu hyvin ruuan kaapimiseen. Muut kalat, kuten napsijat, ovat yleistetympiä, ja niillä on tavallisemmat leuan ja suun rakenteet, jotka antavat niille mahdollisuuden syödä monenlaista ravintoa mukaan lukien pienet kalat ja selkärangattomat.
Yleistyneet lihansyöjät oikea|pienoiskuva|Punanapsija voi leukojensa ja suunsa rakenteen ansiosta syödä lähes mitä tahansa Lihansyöjillä on koralliriuttakaloista monimuotoisin ravintotyyppi. Riutoilla on paljon enemmän lihansyöjiä kuin kasvinsyöjiä. Kilpailu lihansyöjien välillä on kovaa, mikä johtaa saaliiden kannalta petolliseen ympäristöön. Nälkäiset saalistajat väijyvät tai partioivat riutan kaikissa osissa sekä öisin että päivisin.
Jotkut riutoilla elävät kalat ovat yleistyneitä lihansyöjiä, joiden ravintoa ovat erilaiset eläinsaaliit. Näillä on tyypillisesti suuri suu, jonka ne voivat nopeasti avata ammolleen, nielaista sitten suuhunsa lähistöllä olevaa vettä ja sitten syödä veden mukana tulleet epäonniset eläimet. Kala poistaa veden avaamalla suun raolleen pitäen kuitenkin avuttomat saaliit suussaan. Esimerkiksi Lutjanus kasmira-napsijalajilla on monipuolinen ruokavalio, johon kuuluu kaloja, katkarapuja, rapuja, niveljalkaisia, pääjalkaisia ja äyriäisiä sekä kasvillisuutta ja leviä. Ruokavalio vaihtelee kalan iän, sijainnin ja paikallisen saalistarjonnan mukaan.
Mullot ovat väsymättömiä pohjalta ravintonsa etsiviä kaloja, jotka käyttävät paria pitkiä kemoreseptorisilla viiksillään, jotka ulkonevat leuastaan ja minkä avulla ne tonkivat ruokaa sedimenttien joukosta. Vuohten tavoin ne etsivät kaikenlaista syötävää. Madot, äyriäiset, nilviäiset ja muut pienet selkärangattomat ovat kuitenkin mullojen yleisintä ruokaa. Keltaevämullot (Mulloidichthys vanicolensis) muodostavat usein parvia Lutjanus kasmira-napsijakalojen kanssa. Keltaevämullojen väritys muuttuu tällöin vastaamaan napsijoiden väriä. Oletettavasti keltaevämullot suojautuvat näin petoeläimiltä, sillä ne kelpaavat saalistajille napsijoita paremmin. Yöksi parvet hajoavat ja yksittäiset keltaevämullot etsivät ruokaa hiekasta omalla yksilöllisellä tyylillään. Muut yölliset syöjät varjostavat aktiivista keltaevämulloa ja odottavat kärsivällisesti siltä huomaamatta jääneitä suupaloja.
Mureenoiden ja Plectropomus pessuliferus-kalojen tiedetään toimivan yhteistyössä keskenään niiden saalistaessa. Meriahvenet ovat protogeenisiä hermafrodiitteja, joiden parvet ovat 3–15 naaraan haaremeissa. Kun uroskalaa ei ole saatavilla, jokaisen parven suurin naaras muuttuu urokseksi.
Erikoistuneet lihansyöjät pienoiskuva|300x300px|Siniraitapiikkimakrilleja (Caranx sexfasciatus)