M. Stanley Whittingham (s. 22. joulukuuta 1941 Iso-Britannia) on brittiläinen kemisti. Hän on keskittynyt erityisesti materiaalitutkimukseen ja kiinteän olomuodon kemiaan, muun muassa litiumioniakkuihin. Whittingham sai Nobelin kemianpalkinnon vuonna 2019 litiumioniakkujen kehittämisestä ja hän jakoi palkinnon yhdessä John B. Goodenoughin ja Akira Yoshinon kanssa.
Ura Whittingham opiskeli kemiaa Oxfordin yliopistossa ja väitteli tohtoriksi vuonna 1968. Öljykriisi 1970-luvulla sai monet yhtiöt etsimään vaihtoehtoisia energian lähteitä ja Whittingham toimi vuosina 1972–1984 Exxonin tutkimusyksikössä. Titaanidisulfidi oli materiaali, jonka Walter Rudolff osoitti vuonna 1965 olevan rakenteeltaan huokoinen. Whittingham tutki titaanidisulfidin ja litiumionien muodostamia interkalaatioyhdisteitä ja niiden sähkökemiallisia ominaisuuksia. Vuonna 1973 hän ehdotti, että tällaisia materiaaleja voitaisiin käyttää akkujen katodeina. Ensimmäinen tällainen akku rakennettiin vuonna 1976 ja sen katodina oli litiumtitaanisulfidia, anodina metallista litiumia ja elektrolyyttinä litiumheksafluorofosfaattia. Tämä akku antoi suuren virran, mutta sen huonona puolena on anodina toimivan litiummetallin suuri reaktiivisuus ja räjähdysherkkyys. Whittingham tutki litiumioniakkuja Exxonilla vuoteen 1984 asti. Hänen tutkimuksensa ovat luoneet perustan litiumioniakkujen kehittämiselle.
Vuosina 1984–1988 Whittingham työskenteli tutkijana Schlumbergerille, ja vuodesta 1988 hän on toiminut kemian professorina New Yorkin osavaltionyliopistoon kuuluvassa Binghamton Universityssa ja vuodesta 2011 alkaen myös samaan yliopistokompleksiin kuuluvassa Stony Brook Universityssä. Whittinghamin ja hänen ryhmänsä tutkimuksen kohteena ovat uudet oksidimateriaalit, niiden ominaisuudet ja erityisesti käyttö energianvarastointisovellutuksiin, esimerkiksi akkuihin.
Lähteet
Luokka:Brittiläiset kemistit Luokka:Nobelin kemianpalkinnon saajat Luokka:Brittiläiset professorit Luokka:Vuonna 1941 syntyneet Luokka:Elävät henkilöt