Suomen romanit ovat suomalainen etninen, kulttuurinen ja kielellinen vähemmistö, joka on asunut Suomessa yli viisisataa vuotta. Suomessa romaneita arvioidaan olevan noin 10 000–12 000. Lisäksi arvioidaan, että Suomessa elää pari tuhatta perhettä, jossa toinen vanhemmista on romani. Lisäksi Ruotsissa asuu noin 3 000 suomalaista romania.
Historia thumb|R. W. Ekman: Mustalaisseurue, 1849.
1500-luvulta toiseen maailmansotaan Ensimmäiset romanit tulivat Varsinais-Suomeen ja Ahvenanmaalle 1500-luvulla nykyisen Ruotsin alueelta. Myöhempinä vuosisatoina Suomen romaniväestö sai täydennystä myös Baltiasta ja Venäjältä. Suomen erämaissa on todettu liikkuneen 1500–1600-lukujen vaihteessa ilmeisen vakiintunut romanijoukko, jonka suhteista pääväestöön ei ole säilynyt tietoja.Pulma 2006, s. 32.
Ruotsin puolelle valtakuntaa "tattereita" kerrotaan tulleen Ruotsiin ja Tukholmaan ensi kertaa 1512, jolloin maata kiersi kansaa, jota kutsuttiin nimellä ”tatare”. Tukholman raatipöytäkirjojen mukaan kaupunkiin tuli noin 60-henkinen seurue, joiden kerrottiin olevan kotoisin Vähästä Egyptistä. Euroopassa kiertävien romaniryhmien kertomuksissa toistuikin ajatus, että he olivat kotoisin Egyptistä ja tästä juontuu myös englannin kielen sana Gypsies. Ensivastaanotto oli ystävällinen, mutta jo Kustaa Vaasan aikana 1520-luvulla kuninkaan tavoitteena näyttää olleen häätää romanit valtakunnasta. Samalla linjalla jatkoi Juhana III, joka kehotti ajamaan tattarit Norjaan ja kieltämään heitä palaamasta kuolemanrangaistuksen uhalla. Kun luostarilaitos oli reformaation seurauksena lakkautettu, pelättiin kiertolaisten tulevan valtion köyhäinhoidon vastuulle. Ulkomaalaisina pidettyjä kiertolaisia saatettiin pitää myös vieraan vallan vakoojina. Rekola, Tiina, Romanien varhaisveiheet Suomessa: 1500-luvulta 1800-luvun puoliväliin. Teoksessa Pulma, Panu (toim.): Suomen romanien historia, SKS 2014, 18-21.
Suomen puolelta ensimmäinen tieto romaneista on vuodelta 1559, jolloin Kastelholman linnan vouti käski lopettamaan ”tattarien sopimattoman kaupankäynnin” ja vangitsemaan heidät. Seuraava maininta on vuodelta 1580, jolloin Turun linnassa kerrottiin olleen vankina tattari nimeltä Bågdan Bålatzen, ja neljä vuotta myöhemmin 1584 kokonaista 11 tattarimiestä oli vankina talonpoikien valitusten tähden. Seurueen naiset ja lapset jäivät oleskelemaan portin ulkopuolelle. Vuonna 1597 noin 100-henkisen tattariseurueen tiedetään oleskelleen Olavinlinnan linnaläänissä. Rekola, Tiina, Romanien varhaisveiheet Suomessa: 1500-luvulta 1800-luvun puoliväliin. Teoksessa Pulma, Panu (toim.): Suomen romanien historia, SKS 2014, 18-19.
1600-luku Ruotsin valtakunnassa annettiin 24. marraskuuta 1637 Placat om Tartarens fördrifwande af landet eli niin sanottu hirttolaki, jossa kaikki romanit määrättiin poistumaan maasta vuoden ja yhden päivän kuluessa. Määräajan umpeutumisen jälkeen maassa tavatut romanimiehet sai hirttää ilman oikeudenkäyntiä, ja naiset ja lapset ajaa valtakunnan rajan yli. Tässä laissa romaneista käytettiin tattarin lisäksi myös sanaa ”sikeiner” (vrt. zigenare), joka sittemmin tuli yleisemmäksi. Lain mahdollistama teloitus ilman oikeudenkäyntiä oli ristiriidassa Ruotsissa jo tuolloin vallinneiden oikeusvaltion periaatteiden kanssa, eikä sitä tai ilmeisesti kyseistä lakia muutenkaan sovellettu koskaan käytäntöön. Tappomääräys kumottiin lopullisesti kuitenkin vasta 1748.Pulma 2006, s. 24–25. ; Rekola, Tiina, Romanien varhaisveiheet Suomessa: 1500-luvulta 1800-luvun puoliväliin. Teoksessa Pulma, Panu (toim.): Suomen romanien historia, SKS 2014, 23-24.
Käytännössä Suomessa esimerkiksi Suomen kenraalikuvernööri Pietari/Per Brahe palkkasi tattareita rakennustöihin ja koetti saada heidät 1660-luvulla asettumaan itärajan tuntumaan Pielisjärvelle, minne 1660-luvulla siirrettiin romaneja autiotilojen viljelijöiksi ja samalla tukemaan itärajan vaillinaista puolustusta. Suomalaiseen romanikulttuuriin kuuluu yhä karjalaispiirteitä, kuten karjalanpaisti perinneruokana.
Elämä pohjoisen Karjalan salomailla katovuosina osoittautui romaneille mahdottomaksi, ja he hylkäsivät asuinalueensa lyhyen asumisen jälkeen välittämättä heihin kohdistetuista ankarista uhkauksista. Opetushallituksen mukaan autiotilat olisivat tuskin olleet autioita, jos maa olisi ollut viljelykelpoista tai jos romanit olisivat saaneet valtiolta samanlaista apua kuin alueelle tulleet uudisraivaajat.
Romanit jatkoivat kiertolaiselämäänsä Suomessa harjoittaen omia elinkeinojaan. Miehet hankkivat toimeentulonsa pääasiassa hevoskaupalla ja hevosten hoidolla, kun taas naisten tehtäviin kuuluivat muun muassa povaaminen ja kuppaaminen.Pulma 2006, s. 32–34. Romaneita palveli myös Ruotsin sotaväessä. Ainakin 1676 tarkastetussa Gerhard Schantzenstiernan rakuunaeskadroonassa oli kokonaista 15 romania. Rekola, Tiina, Romanien varhaisveiheet Suomessa: 1500-luvulta 1800-luvun puoliväliin. Teoksessa Pulma, Panu (toim.): Suomen romanien historia, SKS 2014, 23-24.
1800-luku Kirkon kanta romaneihin oli Suomessa menneinä vuosisatoina jyrkän kielteinen: romaneilta kiellettiin kaikki kirkolliset toimitukset sekä sairaanhoito, joka oli pitkään yksin kirkon tehtävänä. Vuoden 1852 irtolaislaki vahvisti maassa jo aiemmin vallinneen käytännön ja määritteli romanit irtolaisiksi: ilman suojelusta olleet romanit oli heti otettava kiinni, toimitettava kuvernöörin kuulusteltaviksi ja passitettava työlaitokseen määrittämättömäksi ajaksi. Yleiseen työhön kelpaamattomat miehet tuli lähettää kruunun linnoituksiin ja naiset kehruuhuoneisiin. Työlaitospaikkojen vähäisyyden vuoksi lakia ei voitu kovin laajasti soveltaa käytäntöön. Vuosina 1842–1861 oli lisäksi voimassa keisarillinen julistus, jonka mukaan kehruuhuoneisiin sijoitettujen romaninaisten poikalapset tuli pakkoviedä kantonistipataljooniin Tallinnaan ja Pihkovaan.Pulma 2006, s. 49, 74. Irtolaislakiin sisältyi vuoteen 1883 asti niin sanottu ”mustalaispykälä”, joka käytännössä määräsi romaneja kohdeltavaksi ankarammin kuin muita irtolaisia.Pulma 2006, s. 75–80.
1900-luvun vaihteesta sotavuosiin Kiertävillä romaneilla oli Suomen maaseudulla 1900‐luvun alkupuoliskolla vakiintuneita kulkureittejä, joiden varrella olevissa maalaistaloissa he säännöllisesti yöpyivät. Samalla he avustivat talojen asukkaita työnteossa. Miehet olivat mukana pelto- ja metsätöissä ja naiset osallistuivat pyykinpesuun, siivoamiseen, ruoanlaittoon ja lastenhoitoon. Lisäksi romanit tekivät hevoskauppaa, povasivat ja myivät käsitöitään. Romaneja majoittaneet olivat pääasiassa suhteellisen vähävaraista maaseudun väkeä – pienviljelijöitä, torppareita ja mäkitupalaisia. Monesti romanit pääsivät yöpymään myös maaseudun pappiloissa. Nihkeimmin romaneja suostuivat vastaanottamaan varakkaat talolliset. 1800-luvun loppupuolelta alkaen monet Suomen kunnista pyrkivät säätämään asetuksia, jotka määräsivät suuria sakkoja romaneja majoittaneille taloille.Pulma (toim.) 2012, s. 114–116.
Romanit yöpyivät matkoillaan toisinaan myös ulkosalla omatekoisissa teltoissaan. Kiertävien romanien omaisuus kulki usein heidän mukanaan hevosen ja kärryjen kyydissä. Romanit kiersivät yleensä omassa kotipitäjässään tai sen lähiseuduilla. Maaseutuväestö oppi tuntemaan alueellaan kiertelevät romanit ja suhtautui heihin monesti varsin ystävällisesti. Kulkiessaan romanit kertoivat usein uutisia eteenpäin pääväestöön kuuluville ja toimivat siten tärkeinä tiedottajina alueen tapahtumista. Romanilapset eivät monestikaan päässeet kouluun, koska heidän perheillään ei yleensä ollut vakituista asuinpaikkaa.
Vuonna 1895 asetettiin Suomessa valtiollinen komitea selvittämään maan ”mustalaiskysymystä”. Komitean puheenjohtajana toimi rovasti Alexander Gustaf Walle, ja komiteaa onkin kutsuttu hänen mukaansa Wallen komiteaksi. Sen työn tuloksena syntyi mietintö, joka esitettiin keisarilliselle senaatille vuonna 1900. Komiteamietinnössä keskityttiin ehdottamaan tapoja, joilla romanit pystyttäisiin mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti assimiloimaan eli sulauttamaan pääväestöön. Komitea koki, etteivät romanit sopineet ruumiinrakenteensa, mielenlaatunsa ja luonteensa takia maataloustöihin. Sen sijaan pidettiin järkevänä yrittää kouluttaa romaneja käsityöammatteihin. Mietinnön ehdotukset jäivät kuitenkin käytännössä toteuttamatta.
1900-luvun alusta 1950-luvulle asti kiinnostus romaniasioiden hoitamiseen Suomessa oli pitkälti hengellisen lähetystyöjärjestö Mustalaislähetyksen varassa. Sen perusti vuonna 1906 Oskari Jalkio, joka myös toimi pitkään järjestön puheenjohtajana. Hän koki Wallen komitean tapaan, ettei romanien asemaa Suomessa voinut parantaa mitenkään muuten kuin sulauttamalla heidät maan väestön enemmistöön. Mustalaislähetyksen ideologiaa hallitsi alusta pitäen ajatus romanilapsien ”hankalasta” asemasta. Jalkion mukaan romaniväestön keskuudessa äidit opettivat tyttäriään varastamaan, ennustamaan ja kerjäämään ja isät puolestaan opettivat pojilleen alkoholinkäytön ja hevosien vaihtamisen. Järjestön keskeisenä tavoitteena olikin vuosikymmenestä toiseen romanilapsien ottaminen pois ”kelvottomilta” vanhemmiltaan, jotta heidät voitaisiin kasvattaa ”kunnollisiksi” yhteiskunnan jäseniksi. Suomen romaneja tutkineen Martti Grönforsin mukaan pääväestön ehdoilla toiminut Mustalaislähetys jätti lähes kokonaan huomioimatta romanien oman kulttuurin ja omat tarpeet. Grönfors on luonnehtinut järjestön asennetta Suomen romaneja kohtaan ”hyväntahtoisen halventavaksi”.thumb|Kolme romaninaista kuvattuna Helsingissä 1930-luvulla. Vuosien 1939–1945 sotien aikana oli asepalveluksessa vähintään 300 romanimiestä, joista ainakin 60 kaatui. Monet sotiin osallistuneista romanimiehistä ovat sittemmin kertoneet, että he saivat kokea rintamilla sellaista tasa-arvoisuutta, joka oli maassa muuten erittäin harvinaista sekä ennen sotia että myös sotien jälkeen.Pulma (toim.) 2012, s. 162–163.
Jatkosodan aikana sisäministeriön alaisen Siirtoväen huollon keskuksen johtajan Urho Kekkosen aloitteesta Suomessa käynnistettiin hanke, jonka tavoitteena oli romanien pakkotyöllistäminen. Vuonna 1943 eduskunta hyväksyi erikoistyöleirilain, joka käytännössä tarkoitti pakkotyöleirien perustamista romaneille. Lain käyttöönottoa perusteltiin romanien lisääntyneellä kiertämisellä ja siihen liittyneellä rikollisuuden uhan kasvulla. Ainakin yksi romanien pakkotyöleiri perustettiin Lappajärvelle. Sinne sijoitettujen miesten työ koostui puiden hakkuusta ja kuorimisesta sekä puutavaran purouitoista.Pulma (toim.) 2012, s. 158–163. Viranomaisten ”työtä kaihtaviksi” määrittelemiä romanimiehiä sijoitettiin jatkosodan aikana Kihniössä sijainneeseen irtolaisille tarkoitettuun työleiriin. Vieremälle perustettiin jatkosodan aikana oma työleirinsä romaninaisia varten.
Toisinaan on esitetty faktana huhupuheita, joiden mukaan marsalkka Mannerheim olisi pelastanut Suomen romanit joutumasta saksalaisten keskitys- ja tuhoamisleireille. Todellisuudessa saksalaiset eivät vaatineet Suomen romaneiden luovuttamista saksalaisten haltuun, kuten he tekivät Suomen juutalaisten kohdalla.
Toisen maailmansodan jälkeen
Suuria muutoksia 1930-luvun lopulla Suomen romaneista yli tuhat asui sillä Karjalan alueella, joka jouduttiin sotien myötä luovuttamaan Neuvostoliitolle. Alueen romanit joutuivat sodan takia lähtemään evakkoon muualle Suomeen noin 430 000 muun Karjalan asukkaan tavoin.Pulma (toim.) 2012, s. 154. Karjalankannakselta kotoisin olleet evakkoromanit levittäytyvät pääasiassa pitkin Etelä-Suomea, kun taas Sortavalan seudulta ja sen pohjoispuolisesta Laatokan Karjalasta lähteneistä romaneista monet sijoittuivat Savon ja Pohjois-Karjalan kuntiin. Mustalaislähetyksen vuonna 1954 keräämässä kortistossa oli tiedot 875 evakkoromanista, joiden selkeästi yleisimmät lähtöpaikkakunnat olivat Viipuri ja Viipurin maalaiskunta (yhteensä 141 henkeä) sekä Sortavala ja Sortavalan maalaiskunta (yhteensä 139 henkeä).Pulma (toim.) 2012, s. 156–157.