Itä-Bengalissa sijaitseva Bangladeshin kansantasavalta on lähes koko historiansa ajan ollut Intian niemimaalla hallinneiden valtakuntien syrjäistä reuna-aluetta. Antiikin aikoina Bengalia hallitsivat buddhalaiset kuningaskunnat ja 1200-luvulta lähtien islamilaiset sulttaanikunnat. 1700-luvulla brittiläisten siirtomaavalta laajeni koko Bengalin alueelle.
Siirtomaavallan purkauduttua Brittiläinen Intia jaettiin hinduenemmistöiseen Intiaan ja muslimienemmistöiseen Pakistaniin. Nykyisen Bangladeshin alue liitettiin Pakistaniin ja siitä muodostui erillään muusta Pakistanista ollut Itä-Pakistan. Pakistanin valta Bengalissa osoittautui toimimattomaksi alusta alkaen. Itä- ja Länsi-Pakistanilla oli täysin erilainen kieli ja kulttuuri ja ainoa niitä yhdistävä tekijä oli yhteinen uskonto. Itä-Pakistanissa asui suurin osa Pakistanin väestöstä, mutta lännessä sijainnut maan keskushallinto ei suostunut antamaan itäpakistanilaisille poliittista sananvaltaa. Idässä protestoitiin Länsi-Pakistanin hallintoa vastaan ja tilanne kehittyi sodaksi idän ja lännen välillä, jossa Intia asettui tukemaan Itä-Pakistania. Intian tuella Itä-Pakistan itsenäistyi Bangladeshin tasavallaksi vuonna 1971.
Bangladeshin valtio kohtasi vaikeuksia heti alusta alkaen. Maassa kärsittiin elintarvikepulasta ja maassa nähtiin useita sotilasvallankaappauksia. Toisiaan seuranneet vallankaappaukset ajoivat maan 1980-luvulla sotilasdiktatuuriin, joka kaatui demokratiaa vaatineiden väkivaltaisten protestien jälkeen vuonna 1990. Diktatuurin kaatumisen jälkeen maa on palannut parlamentaariseen demokratiaan, mutta poliittinen sekasorto on jatkunut edelleen.
Antiikin kuningaskunnat pienoiskuva|oikea|Paharpurin buddhalainen temppeli on Palan valtakunnan aikana rakennettu luostari. Bangladesh on suurimman osan historiastaan ollut Intian alueen syrjäseutua, joka on ollut kaukana maan poliittisista ja sotilaallisista tapahtumista. Historioitsijat uskovat että Bengali, johon kuuluu nykyisin Bangladesh ja Intian Länsi-Bengalin osavaltio, asutettiin noin tuhat vuotta ennen ajanlaskun alkua. Varhaiset asukkaat olivat dravidakieliä puhuvia kansoja.
Ensimmäinen suuri valtakunta joka laajeni suurimpaan osaan nykyistä Bangladeshiä, Intiaa ja Pakistania, oli Maurya-valtakunta, jonka valtakausi kesti noin vuosina 320-180 eaa. Mauryan valta oli poliittisesti hyvin hallinnoitu, mutta Bengalin itäosien asemaa Maurya-vallan aikana ei tiedetä. Bengalin länsiosilla oli valtakunnalle jonkin verran merkitystä, sillä sieltä alukset purjehtivat Sri Lankan ja Kaakkois-Aasian suuntaan. Mauryan aikana Bengaliin saapui buddhalaisuus, mistä kuningas Ašokan poika Mahinda levitti uskontoa edelleen Sri Lankalle. Maurya-valtakunnan romahtamisen jälkeen Bengalin itäosia hallitsi Samatatan valtakunta, joka kuitenkin joutui alisteiseksi Gupta-valtakunnalle 300-luvulta jaa. alkaen. Gupta-aikana hindulaisuus palasi valtauskonnoksi, mutta buddhalaisuus ei kadonnut.
Kolmas suuri Bengalia hallinnut valtakunta oli lyhytikäinen Harsha-valtakunta vuosina 606-647, joka rapistui perustajansa kuningas Harshan kuoltua. Seuranneen sekaannuksen hyödynsi parhaiten buddhalainen päällikkö Gopala, joka perusti Palan valtakunnan vuonna 750. Pala-valtakunnan aikana Bengalissa oli suhteellisen vakaa hallinto ja maasta levitettiin buddhalaisuutta valtion lähialueille. Valtakunta kävi myös kauppaa ja lähettiläitä lähetettiin Tiibetiin ja Sumatralle asti.
Pala-valtakunta hallitsi alueella noin 400 vuoden ajan. Valtakunnan kukistivat 1100-luvulla Sena-dynastian hindulaiset hallitsijat, jotka korvasivat buddhalaiset Pala-hallitsijat Bengalin valtiaina. Sena-dynastian valta-asema ei jäänyt pitkäikäiseksi muslimien vallan levitessä Bengaliin 1200-luvulla.
Bengalin islamilaistuminen pienoiskuva|oikea|1400-luvulla rakennettu Bagerhatin 60 kupolin moskeija on Bangladeshin suurin historiallinen moskeija. Ensimmäiset kosketuksensa islamiin Bengali sai 900-luvulla arabikauppiaiden mukana. Islamilaistumisprosessi oli pitkä, turkkilaiskansojen sotaretket Bengaliin alkoivat vuonna 1001, kun Ghaznavidit tunkeutuivat alueelle. Viimeinen suuri Sena-dynastian hinduhallitsija syrjäytettiin vallasta Länsi-Bengalissa vuonna 1202.
Vuodesta 1206 Bengali kuului löyhästi Delhin sulttaanikunnan vaikutuspiiriin ja alue maksoi veronsa sotanorsuina muodollisen itsenäisyytensä säilyttämiseksi. Bengali irtaantui Tughluq-dynastian aikana Delhistä ja vuonna 1341 syntyi itsenäinen Bengalin sulttaanikunta. Se toimi itsenäisesti aina vuoteen 1576 asti, jolloin Mogulivaltakunnan hallitsija Akbar valloitti sen. Bengali pysyi mogulivallan alaisuudessa aina sen 1700-luvulla tapahtuneeseen hajoamiseen asti.
Mogulivallan alaisuudessa alkoi Bengalin poliittinen sulautuminen muuhun Intian niemimaahan, mutta se ei koskaan ollut todella alistunut, sillä se oli aina liian kaukana Delhistä käsin hallitsevista sulttaaneista. Viestintäketjut olivat huonoja, jolloin Bengalin paikallisten hallitsijoiden oli aina helppo sivuuttaa Delhin käskyt ja toimia muodollisesti itsenäisesti. Mogulivallalla oli kuitenkin suuri vaikutus Bengaliin. Delhin ja Bengalin välille rakennettiin tie ja postiyhteyksiä parannettiin. Bengali toimi Mogulivaltakunnalle myös merkittävänä vilja-aittana, joka ruokki suurta moguliarmeijaa. Mogulivaltakunta ei kuitenkaan käyttänyt energiaa Bengalin puolustamiseen, vaan maaseutu kärsi nykyisen Myanmarin suunnalta tulleiden rakhineiden ja portugalilaisten merirosvojen hyökkäyksiltä. Yhden vuoden aikana merirosvot kaappasivat 40 000 bengalilaista myydäkseen heidät orjiksi, ilman että Delhin mogulivallan keskushallinto puuttui asiaan. Huolimatta suuresta epävakaudesta Bengalin maatalous laajeni, kaupankäynti kehittyi ja Dhakasta tuli yksi Etelä-Aasian tekstiilikaupan keskuksista.
Viimeinen suuri mogulihallitsija Aurangzeb kuoli vuonna 1707, minkä jälkeen Bengalin käskynhaltijat tulivat käytännössä itsenäisiksi. Alue oli riittävän voimakas torjuakseen alueita havittelevan marathivaltakunnan laajenemispyrkimykset. Kun alueen mogulikuvernööri Alivardi Khan kuoli vuonna 1756, hän jätti Bengalin hallinnan pojanpojelleen Siraj ud-Daulahille, joka menetti Bengalin hallinnan Britannialle seuraavana vuonna.
Siirtomaa-aika
Mogulihallitsija Aurangzebin aikana Englannin Itä-Intian kauppakomppania sai luvan perustaa kauppatukikohdan Länsi-Bengalin Kalkuttaan vuonna 1650. Mogulivaltakunnan rapistumisen myötä britit alkoivat osallistua yhä enemmän alueen politiikkaan ja sotilasoperaatioihin. Etelä-Aasia oli poliittisesti hajanainen, minkä ansiosta britit nousivat Intiassa valta-asemaan sotilaallisin valloituksin, lahjomalla tai tekemällä yhteistyötä paikallisten hallitsijoiden kanssa. Mogulivallan romahtamisen jälkeen Bengalin Subahia hallinnut nawab Siraj ud-Daulah valloitti Kalkutan brittisiirtokunnan ryöstellen ja surmaten väestöä. Robert Cliven johtamat brittijoukot lähetettiin Madrasista rankaisemaan Bengalin nawabia ja valtaamaan Kalkutta takaisin. Cliven joukot löivät Siraj ud-Daulahin joukot Plasseyn taistelussa kesäkuussa 1757 ja valtasivat koko Bengalin, vaikka Cliven tehtävänä oli ollut vain vallata Kalkutta takaisin.
Brittivalta Bengalissa vahvistui edelleen Buxarin taistelun jälkeen vuonna 1764, missä Hector Munron johtamat britit kukistivat Mogulivaltakunnan, Oudhin kuningaskunnan ja Bengalin muodostaman liittouman. Taistelun jälkeisessä rauhansopimuksessa mogulit luovuttivat Bengalin suvereniteetin briteille. Robert Clivestä tehtiin ensimmäinen Bengalin kuvernööri.
Vuosisadan loppupuolella brittivalta Bengalissa vain vahvistui. Britit aloittivat alueella tulojen keräämis ja maanomistusjärjestelmän, jossa maanomistus- ja vuokrausoikeus annettiin zamindareille, jotka toimivat alueella tulojen kerääjinä. Tulojen keräämisoikeudet huutokaupattiin korkeimpien tarjouksien tekijöille, riippumatta siitä oliko näillä käsitystä maatalouden tuottavuudesta tai alan kehityksestä. Bengalin maatalous joutui näin kaupunkilaisten rahoittajien keinottelun kohteeksi ja maatalouden kehitys pysähtyi. Britit ryhtyivät myös hallinnollisiin uudistuksiin. Näiden painopisteenä oli länsimaisen filosofian, teknologian ja instituutioiden käyttöönotto. Paikallisilla kielillä annettiin perusopetusta, mutta korkeinta koulutusta sai vain englannin kielellä. Tavoitteena oli tuottaa paikallisväestöstä brittiläisten kulttuuristen arvojen mukainen yläluokka.
Brittien tekemät uudistukset eivät miellyttäneet alkuperäisväestöä. Tasan sata vuotta Plasseyn taistelun jälkeen brittivaltaa nousivat vastustamaan heidän itse kouluttamansa intialaiset sotilaat, sepoyt. Sepoykapina sai alkunsa muslimien muodostamasta Bengalin sepoyosastosta, joka nousi brittivaltaa vastaan. Kapinan keskeisimmät taistelut käytiin nykyisen Intian puolella Delhissä, Lucknowssa ja Kanpurissa, mutta kapinalla oli vaikutusta myös Bengalissa, missä Dhakan ja Chittagongin sepoyt hyökkäsivät brittejä vastaan. Britit kukistivat kapinan, minkä jälkeen Intian hallinto siirrettiin kauppakomppanialta hallinnon alaisuuteen ja muodostettiin Brittiläinen Intia.
Brittiläisessä Intiassa muslimit jäivät syrjään maan liiketoiminnassa ja teollisuudessa, etenkin Itä-Bengalissa, joka oli kaukana kaupankäynnin keskipisteestä. Hindut olivat hallitsevassa asemassa lähes kaikilla yhteiskunnan aloilla. Muslimien ja hindujen vastakkainasettelun ja hallinnon tehostamisen nimissä Intian varakuningas ja kenraalikuvernööri George Curzon päätti vuonna 1905 toteuttaa Bengalin jaon, jossa alue jaettiin hinduenemmistöiseen Länsi-Bengaliin, jonka pääkaupunkina toimi Kalkutta ja muslimienemmistöiseen Itä-Bengaliin, jonka pääkaupunki oli Dhaka. Itä-Bengali oli pitkään ollut brittihallinnon laiminlyömä alue, mutta se oli alkanut kehittyä koulutuksen ja viestinnän alalla. Monet alueen muslimit katsoivat että heidän kulttuurinsa ero hindukulttuurista oli tunnustettu ja muslimijohtajat enimmäkseen tukivat jakoa. Länsi-Bengalin koulutetun hinduväestön keskuudessa jako herätti tyytymättömyyttä ja brittejä vastaan nousi äänekkäitä protesteja, joita johti Intian kansalliskongressi. Vastavoimaksi kongressille Intian muslimit perustivat muslimiliiton vuonna 1906, joka tuki Bengalin jakoa ja puolusti muslimien oikeuksia. Kansalliskongressi aloitti brittiläisten tuotteiden boikotoinnin ja rohkaisi intialaistuotteiden tuotantoa. Muslimit, jotka kannattivat Bengalin jakoa, eivät pystyneet kilpailemaan taloudellisesti ja poliittisesti vahvempia hinduja vastaan. Painostuksen alla britit peruuttivat Bengalin jaon vuonna 1912, mikä kasvatti muslimien ja hindujen välistä eripuraa monessa osassa maata. Muslimien mielestä jaon peruuttaminen ja Bengalin jälleenyhdistyminen suosi hinduväestöä.
Ensimmäinen maailmansota kasvatti Intiassa kansallismielistä liikehdintää. Kansalliskongressi tuki Britanniaa sodassa siinä uskossa, että britit palkitsisivat Intian uskollisuuden poliittisilla myönnytyksillä. Muslimiliitto ei ollut yhtä varma kannastaan. Epävarmuutta puolueen sisällä aiheutti se että Italian–Turkin sota, Balkanin sodat ja Ensimmäinen maailmansota kuvattiin Intiassa islamin ja länsimaiden imperialismin vastakkainasetteluna. Poliittisen sekasorron myötä alkoi herätä ajatus myös erillisestä muslimivaltiosta 1920-luvun lopulla. Yksi tämän aatteen alullepanijoista oli runoilija ja filosofi Muhammad Iqbal. Hän vaati luomaan muslimivaltion Intian luoteisosista, Punjabista, Sindistä ja Balochistanista. Bengali ei vielä tässä vaiheessa kuulunut suunnitelmiin. Muodostumaton muslimivaltio sai myöhemmin nimekseen Pakistan, mutta sen muodostamiseksi ei ollut poliittisesti organisoitua pyrkimystä.