Kriminologia on käyttäytymis- ja yhteiskuntatiede, joka tutkii rikoskäyttäytymistä ja siihen kohdistuvia reaktioita. Kriminologiassa rikoskäyttäytyminen määritellään sosiaalisten normien rikkomiseksi, eli se ei tutkimuskohteena rajaudu pelkästään rikosoikeudellisten rikosten tutkimiseen. Tieteenalana kriminologia on ennen kaikkea kiinnostunut siitä, miksi yksilöillä on vaihteleva alttius rikkoa sosiaalisia normeja. Rikollisuuteen kohdistetut reaktiot ymmärretään laajasti, sillä tieteenalan kiinnostus rikollisuuden aiheuttamiin reaktioihin yltää aina moraalitunteista rikosoikeudellisiin prosesseihin ja kriminaalipolitiikkaan. Kriminologia pyrkii selittämään rikollisuuden syitä eri menetelmiä ja teorioita käyttäen, mutta myös rikollisuuden seurauksia, kuten vammoja ja taloudellisia vahinkoja. Kriminologista tutkimusta tehdään Suomessa pääasiassa yliopistoissa, mutta osin myös rikosseuraamusalan koulutusta antavissa ammattikorkeakouluissa.Kivivuori ym. 2017, 15–39.
Historia pienois|pysty|Cesare Beccaria (1738–1794) oli merkittävä varhainen kriminologian kysymysten teoreetikko. Kriminologia on tieteenalana kehittynyt 1800-luvun aikana samoihin aikoihin kuin sen lähitieteet sosiologia, sosiaalipsykologia ja psykologia. Sanaa kriminologia käytettiin kuitenkin ensimmäisen kerran vasta 1850-luvulla, ja se vakiintui tieteenalan nimeksi 1890-luvulta alkaen. Varhaiset kriminologian pohdinnat painottivat tapaustutkimuksia ja filosofisia lähestymistapoja. Tieteenalan varhaisvaiheen keskeisin hahmo oli 1700-luvun lopulla elänyt italialainen Cesare Beccaria, joka painotti sitä, että rikosoikeudellisien rangaistuksien tulee pohjautua ymmärrykseen ihmisen käyttäytymisen syistä. Hänen mukaansa ihminen syyllistyy rikokseen hyötymistarkoituksessa, kun hän arvioi, että saatava hyöty on suurempi kuin siitä koituva haitta. Tämä ajatus on jäänyt eloon tietyissä kriminologisissa koulukunnissa, jotka hyödyntävät rationaalisen valinnan teoriaa.Kivivuori ym. 2017, 39–51.
1820-luvulla alkaen kriminologinen tutkimus alkoi painottaa empiriaa, minkä mahdollisti tilastotieteen synty. Havaittiin, että rikollisuudessa on säännönmukaisuuksia ja että rikoskäyttäytymistä ohjasi pikemminkin kausaalinen käyttäytyminen. Tilastohavaintojen perusteella voitiin tehdä johtopäätöksiä rikollisen yksilöllisistä ominaisuuksista, kuten koulutustasosta ja yhteiskuntaluokasta. Biokriminologian nousu tapahtui vuonna 1876, kun italialainen psykiatri Cesare Lombroso julkaisi teoksen, jossa esitettiin ajatus rikollisuuden perustumisesta biologisiin tekijöihin. Hänen mukaansa rikollinen voitaisiin tunnistaa fyysisten ominaisuuksien, kuten kasvonpiirteiden avulla, mutta myöhemmissä teoksissa hän esitti rikollisuuden taustalla olevan myös rikollisen kasvu- ja elinympäristöstä johtuvia tekijöitä. Aikakauden myöhemmässä tutkimuksessa tukeuduttiin myös degeneraatioajatteluun, jonka mukaan erilaiset sosiaaliset ongelmat periytyvät biologisesti. Eräänlainen vastaisku biologisille selitysmalleille oli psykoanalyysiin pohjautuvat mallit, joissa painotettiin rikollisien henkistä epätasapainoisuutta ja sen hoidon merkitystä rikollisuuden vähentämisessä.
1800-luvun lopulla kriminologia alkoi lähentyä sosiologiaa, minkä seurauksena korostettiin sosiaalisen ympäristön muodostamia riskejä yksilön tulevalle rikoskäyttäytymiselle. Sosiologisen kriminologian aikana huomattiin, että vain pieni osa rikollisuudesta päätyy rikostilastoihin, minkä seurauksena alettiin turvautua kyselytutkimuksiin todellisen rikollisuuden määrän selvittämiseksi. Koska sosiologisesti orientoituneet kriminologit olivat pääasiassa kiinnostuneita rikollisuudesta sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä, jäivät tänä aikana vähemmälle huomiolle rikollisuuden biologiset ja psykologiset selitysmallit. Sosiologian valtakausi kesti aina 1970-luvulle asti. Sen jälkeen kriminologia on siirtynyt monitieteisiin lähestymismalleihin, joissa on hyödynnetty eri yhteiskunta- ja käyttäytymistieteitä. Nykytutkimuksessa hyödynnetään uudestaan jo aiemmin esillä olleita luonnontieteellisiä näkökulmia.
Valtavirtakriminologian rinnalle on syntynyt 1960-luvulta alkaen myös kriittisiä ja radikaaleja suuntauksia, jotka ovat hyödyntäneet teorioita esimerkiksi marxilaisuudesta ja feminismistä. Tätä suuntausta edustavat tutkijat yhdistävät kriminologisen tutkimuksen ja yhteiskunnallisen aktivismin. Tavoitteena on usein vaikuttaa tutkimuksella kriminaalipolitiikkaan ja rikollisia koskeviin asenteisiin. Kriittinen ja radikaali kriminologia on ollut suuntauksena vahva etenkin englanninkielisessä tiedeyhteisössä.
Kriminologian aineistot ja menetelmät Kriminologian aineistot voidaan jakaa kysely- ja rekisteriaineistoihin. Rekisteriaineistoihin kuuluvat viralliset tilastoinnit rikollisuudesta ja sen kehityksestä. Näitä ovat esimerkiksi poliisin ja tuomioistuinten tilastot, joista kuitenkin puuttuu merkittävä määrä rikoksista. Suomessa esimerkiksi rikosrekisteriin kirjataan lähtökohtaisesti vain rikoksia, joista tuomitaan vankeusrangaistus. Rikosseuraamuksia ei määrätä vain tuomioistuimissa, vaan sakkorangaistuksia voi määrätä myös poliisi. Tästä huolimatta esimerkiksi Tilastokeskuksen rikollisuutta kuvaavissa tilastoissa hyödynnetään vain tuomioistuinten määräämiä rangaistuksia. Siten suuri osa lievemmistä rikoksista jää tilastoinnista sivuun. Toisaalta osa rikoksista ei koskaan edes päädy poliisin tietoon, eikä poliisi myöskään aina kykene selvittämään sille ilmoitettuja rikoksia. Rikossyyte voi myös kaatua tuomioistuimessa. Tämän takia kriminologiassa hyödynnetään rekisteriaineistojen lisäksi kyselytutkimuksia, jotta rikollisuuden määrästä saataisiin todenmukaisempi käsitys.
Yksi keskeinen kyselututkimuksen tyyppi on uhrikysely, jonka osallistujilta tiedustellaan, ovatko he joutuneet rikoksen uhriksi. Toinen laajalti käytetty kyselymenetelmä on itse ilmoitetun rikollisuuden kysely, jossa osallistujia pyydetään anonyymisti vastaamaan, onko vastaaja itse syyllistynyt rikokseen. Kysely- ja rekisteriaineistojen pohjalta pyritään saavuttamaan käsitys kokonaisrikollisuudesta, johon kuuluvat sekä ilmi- että piilorikollisuus. Nykyään tutkimusaineistoja voidaan kerätä myös esimerkiksi sosiaalisesta mediasta.
Nykykriminologiassa hyödynnetään pääosin tilastoanalyysiin perustuvia määrällisiä tutkimusmenetelmiä. Pyrkimyksenä on selittää eri rikollisuutta koskevien ilmiöiden ja rikollisuuteen vaikuttavien tekijöiden suhdetta toisiinsa. Tutkimuksessa voidaan esimerkiksi pyrkiä selittämään sukupuolen yhteyttä rikoksen uhriksi joutumiseen. Toisaalta myös laadullisella tutkimuksella on ollut tärkeä osuus kriminologian historiassa. Kriminologiassa on hyödynnetty etenkin etnografiaa, jossa tutkimusta saatetaan tehdä eläen jonkin marginaalisen ihmisryhmän, kuten päihteiden ongelmakäyttäjien parissa. Historiallisesti etnografian avulla on kyetty tekemään havainto piilorikollisuuden laajuudesta, mikä oli keskeinen käännekohta kriminologian aineistonkeruumenetelmien käytössä. Etnografista kriminologiaa on Suomessa tehnyt esimerkiksi Jussi Perälä, joka on tutkinut väitöskirjassaan suomalaisten päihteiden ongelmakäyttäjien arkea ja huumemarkkinoita etnografisesti.Kivivuori ym. 2017, 68–111.
Klassisia ja nousevia kriminologisia teorioita Itsekontrolliteoria Itsekontrolliteoria lähestyy rikollisuutta psykologian näkökulmasta. Sen mukaan rikollinen käyttäytyminen johtuu yksilön puutteellisesta kyvystä säädellä omaa käyttäytymistään. Heikko itsekontrolli näkyy teorian mukaan rikollisen koko elinkaaressa niin, että tämä iän myötä siirtyy aina vakavampiin sosiaalisien normien rikkomiseen. Heikkoa itsekontrollia on pidetty kriminologisessa tutkimuksessa suhteellisen pysyvänä ominaisuutena, ja siihen on liitetty psykiatrisista diagnooseista ennen kaikkea tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö. Vaikka heikkoa itsekontrollia pidetäänkin varsin pysyvänä ominaisuutena, tutkimuksessa on kuitenkin huomattu, että sitä voidaan oikeanlaisilla menetelmillä kuntouttaa.Kivivuori ym. 2017, 144–201.
Paineteoria Paineteoria jaetaan yleensä kahteen tyyppiin, klassiseen ja yleiseen paineteoriaan. Klassisen paineteorian mukaan rikollisuutta selittää yhteiskunnassa heikossa asemassa olevien turhautuminen, koska heillä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia vaurauden saavuttamiseen kuin ylemmillä yhteiskuntaluokilla. Rikollisuus nähdään silloin mahdollisuutena korjata yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta. Yleinen paineteoria eroaa klassisesta paineteoriasta siinä, että sen mukaan turhautumista voi aiheuttaa laajempi kirjo tekijöitä. Turhautumista voivat aiheuttaa esimerkiksi kielteiset ärsykkeet ja tyytymättömyys omaan elämäntilanteeseen, jota pyritään muuttamaan paremmaksi rikollisella käyttäytymisellä. Teoriaa on tukenut se, että rikokseen syyllistyvät ovat usein yhteiskunnallisesti huono-osaisia. Toisaalta on huomattu, että rikollisuus myös aiheuttaa huono-osaisuutta eikä siten rikoksiin syyllistymällä useinkaan saavuteta omaan elämään kohdistuvia tavoitteita.
Sosiaalisen kontrollin teoria Sosiaalisen kontrollin teorian mukaan mukaan ihmiset syyllistyvät rikoksiin, jos sitä ei käyttäytymisen muotona kontrolloida riittävästi. Sosiaalinen kontrolli voidaan jakaa viralliseen yhteiskunnan järjestämään kontrolliin, kuten poliisiin ja oikeuslaitokseen, tai epäviralliseen, kuten vanhempien lapsiinsa kohdistuvaan kontrolliin. Teorian mukaan rikollinen käyttäytyminen syntyy, kun rikollisen siteet yhteiskuntaan heikkenevät. Taipumusta rikolliseen käyttäytymiseen heikentävät tunnepohjaiset ihmissuhteet, motivoitunut side yhteiskunnan perinteisiin instituutioihin, ajankäyttö laillisiin toimintoihin ja kunnioitus lain noudattamista kohtaan. Yhteiskunnan perinteisiä instituutioita edustavat esimerkiksi parisuhde, työ ja koulutus. Teoria korostaa yhteiskunnan instituutioihin sitouttamisen merkitystä rikollisuuden vähentämisessä.
Oppimisteoria Oppimisteorian mukaan rikollisuus opitaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, ja siten se korostaakin ympäristötekijöiden merkitystä. Se kehittyi pitkälti vastauksena rikollisuuden luonnontieteellisille selitysmalleille. Oppimisen myötä yksilölle syntyy rikosmyönteisiä asenteita ja rikoksen tekemisiä varten tarvittavia tekniikoita. Rikoskäyttäytyminen syntyy tai sitä edesauttaa rikoksien tekemisiin myönteisesti suhtautuva ystäväpiiri. Motivaatio rikoksiin on rikollisen kokemus rikoskäyttäytymisen palkitsevuudesta omassa ryhmässään. Toisaalta on huomattu, että rikolliset usein myös hakeutuvat toisten rikollisten seuraan, mikä tukee rikollisuuden palkitsevuutta. Rikollisen vertaisryhmän löytäminen ja rikoskäyttäytymisen oppiminen voivat tapahtua myös vankilassa, mikä osin kyseenalaistaa vankiloiden tehokkuuden rikollisuuden torjunnassa.
Leimaamisteoria Leimaamisteorian mukaan rikoskäyttäytymistä edesauttavat yhteiskunnan reaktiot rikoksia kohtaan. Teorian keskeinen lähtökohta on se, että rikollisiin kohdistuu sosiaalista torjuntaa, eli asenteet rikoksiin syyllistyneitä kohtaan ovat kielteisiä. Siten se vaikeuttaa esimerkiksi työn tai parisuhteen hankkimista ja ajaa rikoksiin syyllistyneitä takaisin rikoskäyttäytymiseen. Torjunta saattaa myös tehdä rikoksista tärkeän osan yksilön identiteettiä. Teoriaan kuuluu myös ajatus siitä, että sosiaalinen kontrolli ei kohdistu tasavertaisesti kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Teorian mukaan kaikissa yhteiskuntaluokissa tehdään rikoksia, mutta ylemmissä yhteiskuntaluokissa tehtävät rikokset jäävät useammin piiloon. Siten rikollisuudesta jää suurelle yleisölle vinoutunut käsitys.
Biososiaalinen kriminologia