Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta, lyhenteeltä Valko-Venäjän SNT (, ) oli asukasluvultaan viidenneksi ja pinta-alaltaan kuudenneksi suurin Neuvostoliiton neuvostotasavalloista. Valko-Venäjän neuvostovaltio perustettiin 1919. Se kuului Neuvostoliittoon sen perustamisesta 1922 saakka, kunnes julistautui itsenäiseksi Valko-Venäjän tasavallaksi syyskuussa 1991.
Historia Venäjän bolševikit kukistivat Valko-Venäjän itsenäisyyden joulukuussa 1918 ja heidän johdollaan perustettiin vuoden 1919 alussa Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavaltaКонституция Социалистической Советской Республики Белоруссии What is Interpol (), jonka pääkaupungiksi tuli Minsk. Aiemman Valko-Venäjän kansallisen tasavallan itäisimmät osat, kuten Smolenskin, Vitebskin ja Mogiljovin seudut liitettiin Venäjään.
Liettuan-Venäjän sodan aiheuttamien sotilaallisten vaikeuksien vuoksi bolševikit yhdistivät Valko-Venäjän ja nukkevaltionsa Liettuan neuvostotasavallan Liettualais-valkovenäläiseksi neuvostotasavallaksi helmikuussa 1919. Pääkaupunkina oli Vilna, kunnes Puolan–Venäjän sodassa Puolan asevoimat valtasi sen huhtikuussa ja pääkaupungiksi tuli Minsk. Puolalaiset olivat vallanneet heinä-elokuuhun 1919 mennessä lähes koko Liettualais-valkovenäläisen neuvostotasavallan, jolloin sen seuraajaksi tuli uudelleen toimintansa aloittanut Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta.
Puolalaiset miehittäjät poistuivat Minskistä heinäkuussa 1920. Puolan–Venäjän sodan päättäneessä Riian rauhassa 1921 Valko-Venäjän silloinen länsipuolisko luovutettiin Puolalle. Menetys oli Valko-Venäjälle tuntuva: se menetti rajanvedossa lähes neljä miljoonaa asukastaan.Ikonen 2009, s. 65.
Ensimmäinen vuosikymmen Bolševikkien vakiinnutettua valtansa Valko-Venäjän nimi muuttui muotoon Брыгадзін П. І., Ладысеў У. Ф.: Беларусь паміж Усходам і Захадам: Станаўленне дзяржаўнасці і тэрытарыяльнай цэласнасці Беларусі (1917-1939 гг.) Neuvostotasavallan virallisen nimen muutosta ei kuitenkaan ole huomioitu suomen kielessä. muodostaen yhdessä Venäjän, Ukrainan ja Transkaukasian kanssa Neuvostoliiton vuonna 1922.
Uuden neuvostotasavallan rajoja muutettiin 1920-luvulla kolme kertaa. Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta luovutti Valko-Venäjän sosialistiselle neuvostotasavallalle alueita vuosina 1923, 1924 ja 1926.Snyder 2003, s. 65.
Valko-Venäjän kulttuuri elpyi 1920-luvulla merkittävästi. Hallinto kiinnitti huomiota kouluihin ja taiteisiin ja valkovenäläisiä haluttiin nostaa valtionhallinnon päättäviin elimiin. Näkyvänä merkkinä kulttuurirenessanssista olivat Minskiin perustetut ensimmäiset teatterit ja orkesterit. Kirjallisella kentällä esiin astui uusia runoilijoita ja prosaisteja ja jo ennen neuvostovaltaa debytoinut Jakub Kolas jatkoi tuotantoaan. Hallinto ryhtyi julkaisemaan asiakirjoja myös aikaisemmin syrjityllä valkovenäjän kielellä.
Kulttuurielämän kohentaminen ei suinkaan sujunut ongelmitta. Kehittyneitä kulttuuri-instituutioita ei aluksi ollut, valtaosa väestöstä asui maalla, valkovenäjän kieltä aliarvostettiin ja valkovenäläisten osuus maan hallinnossa oli aluksi pieni. Käynnistettiin mittava kulttuuri-instituutioiden rakennustyö. Aluksi perustettiin 4 000 koulua. Sen jälkeen perustettiin tiedeakatemia, kansallinen kulttuuri-instituutti, kansalliskirjasto ja yliopisto. Vuonna 1926 todettiin lukutaitoisen aikuisväestön osuudeksi 53 % ja vuonna 1927 Valko-Venäjälle hyväksytty oma perustuslaki antoi kaikille kielille tasa-arvoisen aseman.Ikonen 2009, s. 65–66.
Sodan hävitysten jälkeen alkoi myös talous elpyä. Vuonna 1925 oli talous saavuttanut ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen tason. Uutta teollisuutta syntyi NEP-kaudella vuosina 1921–1928 erityisesti puunjalostus- ja tekstiiliteollisuuden aloille. Myönteinen kehitys taloudessa ja kulttuurissa huomattiin ulkomaillakin. Moni porvarillisesti ja kansallisesti ajatteleva emigrantti palasi kotimaahansa.Ikonen 2009, s. 66.
NEP-kauteen liittyi kuitenkin myös ristiriitoja. Maaseudulla yksityisomistus lisääntyi, mikä oli vallassa olijoiden perimmäisten ajatusten vastaista. Talouden liberaali kehitys ei myöskään sopinut yhteen yhden puolueen diktatuurin kanssa.
Kollektivisointi ja terrori NEP-kausi päättyi vuonna 1928, jolloin Neuvostoliiton kommunistinen puolue teki politiikassaan merkittävän muutoksen. Käyttöön otettiin suunnitelmatalouden periaatteet. Maata ryhdyttiin kahden ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana 1928–1937 teollistamaan. Teollistaminen tehtiin kansan kustannuksella ja sen elintaso laski.
Ensimmäiseksi ryhdyttiin pakkokollektivisoimaan maataloutta. Valko-Venäjällä vainon kohteeksi joutui arviolta 600 000–700 000 maalaista. Heistä osa ei koskaan palannut kotiinsa. Tuhottaessa varakkaita viljelijöitä eli kulakkeja käynnistyi nälänhätä joka aiheutti tuhansien kuoleman.Ikonen 2009, s. 66–67.
pienois|Näkymä Kurapatyn metsästä. Tähän aivan Minskin kehätien pohjoispuolella olevaan metsään haudattiin 100 000–250 000 suuren terrorin uhria vuosina 1937–1941. Valko-Venäjä joutui 1930-luvulla kokemaan kolme terroriaaltoa. Ensimmäinen oli vuonna 1930 ja seuraavat vuosina 1933 ja 1937–1941. Eniten edustajiaan menetti maan koulutettu kansanosa. Eri alojen edustajia murhattiin sadoin tuhansin.Ikonen 2009, s. 67.Snyder 2003, s. 283. Esimerkiksi nykyisen Minskin kehätien pohjoispuolella sijaitsevaan Kurapatyn metsään haudattiin arviolta 100 000–250 000 valtiollisen terrorin murhaamaa uhria vuosina 1937–1941. Niemeläinen, J.: Valko-Venäjä, haava Euroopan sydämessä, 2022, s. 45
Vainot käynnistettiin kansallisdemokraatteja vastaan käytävän taistelun nimissä. Heitä kohtiin esitettiin mielikuvituksellisia syytöksiä yrityksistä irrottaa Valko-Venäjä Neuvostoliitosta ja myydä se sen jälkeen ulkomaalaisille. Toiminnan johdossa väitettiin olleen vapautusjärjestön, jonka johtajana olisi ollut tuolloin suosittu runoilija Janka Kupala.
Valko-Venäjän kommunistipuolue menetti itsenäisen asemansa. Sen ohjelma ja päätökset toistivat vain pienin poikkeuksin muiden neuvostotasavaltojen ohjelmia. Puhdistukset suosivat tietyn tyyppisiä puoluemiehiä: syntyi vastuuta pakoilevien, aloitekyvyttömien ja moraalittomien puoluevirkailijoiden ryhmä. Aineellisten etujensa johdosta he olivat valmiita täyttämään millaisia määräyksiä tahansa.Ikonen 2009, s. 68.
1930-luvun alussa käynnistyi myös venäläistäminen. Vuonna 1933 astui voimaan kieliuudistus. Valko-Venäjää alettiin lähentämään venäjään ja sen käyttö kiellettiin korkeakouluissa sekä hallinnossa. Monet valkovenäläiset historialliset henkilöt painettiin taka-alalle ja tilalle tuotiin uusia, venäläisiä sankareita. Kulttuurielämästä piti tehdä ”internationalistista”, mikä oli peitenimi venäläistämiselle. Vuonna 1937 pidätettiin 128 kirjailijaa. Tiedeakatemian jäsenistä erotettiin 90 % joista suurin osa ammuttiin. Maanpaosta palanneet joutuivat vainon kohteiksi ja ”kansanvihollisiksi” julistettiin kymmeniä tuhansia henkilöitä. Vainot aiheuttivat valkovenäläisen korkeakulttuurin taantumisen.Ikonen 2009, s. 67–68.
Kokonaisuudessaan valkovenäläiset olivat hankalassa tilanteessa niin Puolassa kuin Neuvostoliitossakin. Puolassa valkovenäläiset joutuivat herkästi tekaistujen syytteiden kohteiksi syytteen koskien kommunistipropagandan levittämistä. Neuvostoliitossa valkovenäläisiä syytettiin kapitalismin levittämisestä, mikä tarkoitti lähes varmaa kuolemantuomiota. Puolan alueella valko-venäläisillä oli puolalaisten kanssa yhtäläiset oikeudet perustaa omia yrityksiä ja elämä oli muutenkin vapaampaa.Ikonen 2009, s. 69. Niemeläinen, J.: Valko-Venäjä, haava Euroopan sydämessä, 2022, s. 46 Valko-Venäjän alueiden yhdistyminen Neuvostoliiton ja Saksan elokuussa 1939 solmiman hyökkäämättömyyssopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan seurauksena alkoi toinen maailmansota syyskuussa 1939. Saksa ja Neuvostoliitto hyökkäsivät Puolaan, jonka pohjoinen itäosa tuli Valko-Venäjän hallintaan. Valko-Venäjän asukasluku kasvoi 4,7 miljoonalla henkilöllä ja pinta-ala kasvoi lähes 100 000 neliökilometriä. Puolasta liitettyjen alueiden asukkaat pitivät aluksi neuvostoarmeijaa vapauttajanaan.Ikonen 2009, s. 70.
Uusille alueille lähetettiin neuvostojärjestelmän rakentajiksi komsomol-nuoria ja kommunistipuolueen virkailijoita. Idästä tulleet hämmästelivät entisten Puolan alueiden kulutustarvikkeiden runsautta.
Neuvostohallitus pyrki siihen, että uudet ja vanhat alueet olisivat erossa toisistaan. Uusien alueiden asukkaiden ei haluttu tietävän mitään itäosien yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Teollisuudessa aloitettiin rakennemuutos. Pienet teollisuusyritykset kansallistettiin ja yhdistettiin suuremmiksi. Hallitus aloitti myös ”vihamielisen” väestön vainoamisen. Ennen Saksan hyökkäystä oli 300 000 henkilöä siirretty pois kotiseudultaan. Suuri isänmaallinen sota
Saksa aloitti operaatio Barbarossan 22. kesäkuuta 1941. Valko-Venäjä muuttui sotatantereeksi. Minsk vallattiin jo 28. kesäkuuta ja lokakuun loppuun 1941 mennessä olivat saksalaiset valloittaneet koko Valko-Venäjän. Kansa ei itään päin paenneiden kommunistien ja NKVD:n virkailijoiden perään surrut. Muistot edellisestä saksalaismiehityksestä olivat suhteellisen lieviä ja saksalaisia pidettiin sivistyneinä. Uudet vallanpitäjät näyttivät todellisen luonteensa varsin pian ja kansa pettyi raskaasti.Ikonen 2009, s. 71.
Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon ja sen miehittämille alueille 1941 suurin osa Valko-Venäjästä ja miehitetty Puolan pohjoinen itäosa kuului miehityshallintoa edustaneen Ostlandin valtakunnankomissariaatin Valko-Venäjän pääpiiriin. Osia Valko-Venäjästä liitettiin myös Ukrainan valtakunnankomissariaattiin ja Itä-Preussiin.
Miehittäjät kohtelivat väestöä ennennäkemättömällä julmuudella. Juutalaisgettoja perustettiin 70 ja juutalaisten tuhoaminen aloitettiin heti syksyllä 1941. Valko-Venäjän alueelle perustettiin 260 leiriä, joista Minskin kuolemanleirillä murhattiin yli 300 000 henkeä. Kaikkiaan maa menetti sotavuosina 2,3 miljoonaa henkeä mikä vastasi 25 % väestöstä.Ikonen 2009, s. 70–71.
Juutalaisia oli Valko-Venäjän väestöstä ennen vuotta 1941 820 000 henkeä. Holokaustissa heistä sai 650 000 henkeä surmansa. Sisäisissä raporteissaan miehittäjät ilmaisivat huolensa siitä, että minskiläisiä ei saatu yllytettyä juutalaisten vainoamiseen eivätkä he ymmärtäneet juutalaisten muodostamaa ”rodullista uhkaa”. Valkovenäläisiä tuntuukin vaivanneen pelko siitä, että he olisivat seuraavia surmattavia.Ikonen 2009, s. 71–72.
Valko-Venäjän alueiden johtajaksi asetettiin Wilhelm Kube. Hän määräsi kolhoosien lopettamisesta ja niiden muuttamisen osuustoimintatiloiksi. Teollisuuden tuli palvella Saksan armeijaa. Teollisuuden työoloja on kuvailtu surkeiksi.Ikonen 2009, s. 72.
Saksalaismiehittäjät ryhtyivät keräämään yhteistoimintaan halukkaista henkilöistä hallintovirkamiehiä. Perustettiin ”Valko-Venäjän kansallinen oma-apu” (BNS). Sen tarkoituksena oli järjestää terveydenhuoltoa ja yhteiskunnallista valvontaa. Sen toimialuetta laajennettiin koskemaan myös koulutusta ja kulttuuria. Valkovenäläisyyttä suosittiin venäläisyyden kustannuksella lehdistössä, ammattiliitoissa ja opetuksessa. Myös uskonnollista toimintaa elvytettiin.
Kesällä 1942 BNS ehdotti valkovenäläisen vapaaehtoisarmeijan muodostamista. Se ei sopinut miehityshallinnolle, joka vastusti kaikkia kansallisia joukko-osastoja. Koska miehityshallinto tarkasteli kaikkia asioita Saksan sotaponnistusten hyödyntämisen ja rotuteorian valossa, ryhdyttiin valkovenäläisten muodostamia komiteoita lopettamaan. Niiden johtajat pidätettiin ja toimitettiin Saksaan keskitysleireille. Moni joutui ammutuksi. Valko-Venäjän kansalliset symbolit poistettiin julkisista rakennuksista.Ikonen 2009, 72–73.