Suomen sisällissodan tapahtumat Etelä-Pohjanmaalla käynnistyivät 27.–28. tammikuuta 1918, jolloin valkoiset aloittivat seudulla olleiden venäläisten varuskuntien valtauksen. Kyseessä oli kenraali C. G. E. Mannerheimin määräyksestä toteutettu operaatio, jota Pohjanmaalla pidetään myös koko sisällissodan alkuna vaikka jo aikaisemmin venäläisiä joukkoja oli riisuttu aseista Vuoksenniskassa ja muualla Karjalassa. Paikalliset suojeluskunnat ottivat varuskunnat haltuunsa muutamassa päivässä tammikuun loppuun mennessä, jonka jälkeen sotatoimet maakunnassa olivat ohitse, kun rintamalinja asettui Etelä-Suomeen. Helmikuussa Etelä-Pohjanmaasta tuli valkoisen Suomen hallinnollinen ja sotilaallinen keskus. Vaasassa kokoontui Helsingistä paenneista senaattoreista muodostettu Vaasan senaatti ja valkoisen armeijan päämaja toimi maaliskuun jälkipuoliskolle saakka Seinäjoella. Maakunnassa koottiin myös merkittävä osa rintamalle lähetetyistä valkoisten joukoista.

Varuskuntien valtaus sujui suurimmaksi osaksi ilman taisteluita, sillä venäläiset rivimiehet eivät juurikaan olleet kiinnostuneet tekemään vastarintaa. Lisäksi osa upseeristosta teki yhteistyötä suojeluskuntalaisten kanssa. Seudun heikon työväenliikkeen johdosta Etelä-Pohjanmaalla ei Kristiinankaupunkia lukuun ottamatta nähty myöskään valkoisten ja punaisten välisiä yhteenottoja. Syksyn 1917 aikana muodostetut työväen järjestyskaartit eivät Etelä-Suomen tavoin organisoituneet punakaarteiksi, vaan pysyttelivät sivussa aseellisesta kapinasta. Siitä huolimatta Etelä-Pohjanmaalla vangittiin ja teloitettiin lukuisia työväenjärjestöjen jäseniä. Lisäksi Vaasassa surmattiin kevään aikana kymmeniä vangittuja venäläissotilaita.

Yleinen tilanne Taustaa Etelä-Pohjanmaa valikoitui valkoisten toiminnan keskukseksi alueen aktiivisten suojeluskuntien, heikon työväenliikkeen ja hyvien kulkuyhteyksien vuoksi. Maakuntaan oli syksystä 1917 lähtien perustettu suojeluskuntia käytännössä jokaiseen pitäjään, kun taas seudun työväenjärjestöt olivat Etelä-Suomen teollisuustaajamien kaltaisen radikalismin sijasta valinneet maltillisen linjan. Työväenliikkeen vaisuun toimintaan oli syynä Pohjanmaan erilainen sosiaalinen rakenne, jonka vuoksi maakunnasta puuttui Etelä-Suomen kaltainen sosiaaliluokkien välinen vastakkainasettelu. Maakunnassa ei ollut kartanolaitosta ja torpparijärjestelmää, lisäksi vallankumouksen etelässä synnyttänyt köyhälistö oli Pohjanmaalta lähtenyt valtaosiltaan siirtolaisiksi Pohjois-Amerikkaan. Maaseudun väestöllä oli myös tuottoisia sivuelinkeinoja, jotka Etelä-Suomen kartanoalueella olivat mahdollisia vain suurtilallisille. Pohjanmaalla elinoloihin oltiin yleisesti tyytyväisempiä, joten vallankumouksellisuus ei saanut samanlaista jalansijaa. Kun vielä työväen järjestyskaartien ylipäällikkö Ali Aaltonen antoi Pohjois-Suomen työväenjärjestöille ohjeen pysytellä sivussa aseellisesta toiminnasta, jäi ”talonpoikais-Suomi” jo ennen sisällissotaa käytännössä kokonaan valkoisten haltuun.

Suojeluskunnat Suojeluskuntien järjestäytyminen alkoi Etelä-Pohjanmaalla muun Suomen tavoin syksyn 1917 aikana. Loka–marraskuun vaihteessa Saksasta purjehtinut höyrylaiva S/S Equity toi Vaasaan ja Pietarsaareen suojeluskuntalaisille tarkoitetun aselastin ja samalla Suomeen saapuivat myös ensimmäiset jääkärit. Helsingissä 11. joulukuuta 1917 pidetyssä suojeluskuntien edustajakokouksessa järjestön tukialueeksi päätettiin syksyn ajan jatkuneen aktiivisen toiminnan vuoksi ottaa juuri Pohjanmaa. Kokouksen jälkeen aloittivat toimintansa aliupseereita kouluttanut Vimpelin sotakoulu sekä Porvoosta Lappajärvelle siirtynyt ratsupoliisikoulu. Vuodenvaihteessa Etelä-Pohjanmaalla oli jo vajaat 3 000 jääkäreiden kouluttamaa miestä. Myös osa Suomessa olleista venäläisistä upseereista koulutti suojeluskuntaosastoja eri puolilla Pohjanmaata, koska he pitivät järjestöä vallankumouksellisten sosialistien vastavoimana. 15. tammikuuta 1918 pääministeri P. E. Svinhufvud nimitti kenraali C. G. E. Mannerheimin senaatin perustaman sotilaskomitean puheenjohtajaksi valtuuttaen hänet samalla järjestämään hallituksen joukot ja toimimaan niiden päällikkönä. Mannerheim aloitti joukkojen kokoamisen Vaasasta käsin 18. tammikuuta, jolloin kaupungista tuli myös valkoisen Suomen pääkaupunki. Sisällissodan käynnistyessä Etelä-Pohjanmaan suojeluskunnissa oli noin 11 500 jäsentä.

Työväen järjestyskaartit Syksyllä 1917 työväen järjestyskaarteja syntyi Etelä-Pohjanmaalle huomattavasti vähemmän kuin muualle maahan keskimäärin. Sisällissodan alkaessa ainoastaan kymmenessä maakunnan 29:stä kunnasta oli suunniteltu kaartin perustamista. Teollistuneen Vaasan lisäksi järjestyskaarteja muodostettiin lähinnä maakunnan koillisosan Järviseudulla sekä muutamassa Suupohjan kunnassa. Punakaartia ei syntynyt muualle kuin Kristiinankaupunkiin, jossa oli esiintynyt elintarvikepulan aiheuttamia levottomuuksia jo kesällä 1917. Esimerkiksi Vaasassa aktiivisesti toiminut työväen järjestyskaarti pysytteli sivussa aseellisesta kapinasta, ja samoin teki Ähtärissä sijaitsevan Inhan ruukin työväenkaarti, minkä arvellaan johtuneen paikkakunnalta kotoisin olleen päätoimittaja Edvard Valpas-Hännisen vaikutuksesta. Teuvalla puolestaan solmittiin 18. tammikuuta ”rauhansopimus”, jonka mukaan osapuolet pidättäytyivät väkivaltaisuuksista. Se kuitenkin rikkoontui, kun Teuvan suojeluskunta osallistui sotatoimiin Kristiinankaupungissa.

Venäläiset joukot Tammikuun 1918 lopussa Etelä-Pohjanmaalla oli noin 5 500 venäläistä sotilasta, joista pari tuhatta oli Vaasassa. Joukkojen todellisesta määrästä ei kuitenkaan ole tarkkaa tietoa, sillä toisten arvioiden mukaan venäläisiä oli koko Pohjanmaalla vain 5 000. Vaasan ja Seinäjoen alueelle oli sijoitettu Tampereella esikuntaansa pitäneen 106. jalkaväkidivisioonan 423. jalkaväkirykmentti ja kevyt patteristo. Lisäksi Merenkurkun saaristossa oli merisotilaita, jotka olivat huolehtineet merialueiden vartioinnista vuodesta 1915 lähtien. Joukot olivat huonosti motivoituneita, sillä suurin osa miehistä keskittyi vain odottamaan kotiuttamista, jonka oli määrä tapahtua kevään aikana. Suojeluskunnat eivät kuitenkaan olleet halukkaita odottamaan venäläisten poistumista. Heidän pelättiin aseistavan työväen järjetyskaarteja, vaikka bolševikkien Suomen aluekomitean puheenjohtaja Ivar Smilga oli vielä tammikuun puolivälissä määrännyt sotilaat asettumaan puolueettomiksi suomalaisten keskinäisissä konflikteissa. Toisaalta suojeluskuntalaiset halusivat myös saada venäläisten aseet itselleen.

Varuskuntien valtaus

pienoiskuva|Suojeluskuntalaisia kadulla Vaasan valtauksen jälkeen. Kun kenraali Mannerheim sai 25. tammikuuta tiedon, että Karjalan tilanne oli Viipurissa sattuneen kahakan myötä kärjistynyt suojeluskuntien ja työväen järjestyskaartien väliseksi aseelliseksi yhteenotoksi, määräsi hän hyökkäyksen Pohjanmaan venäläisiin varuskuntiin. Senaatti oli aikaisemmin samana päivänä julistanut suojeluskunnat hallituksen virallisiksi joukoiksi, minkä vuoksi aseellinen yhteenotto venäläisten kanssa merkitsi myös vihollisuuksia Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä. Pääministeri Svinhufvud vaatikin Mannerheimia vielä luopumaan sotatoimista, mutta tämä ei enää halunnut pidätellä innokkaita suojeluskuntia, ja näin operaatio käynnistyi virallisesti maanantaina 28. tammikuuta kello 03.

Hyökkäystä suunnitellessaan Mannerheim antoi Vaasan ja Ylistaron varuskuntien valtauksen eversti Martin Wetzerille, Seinäjoen ja Lapuan eversti Paul von Gerichille, ja Ilmajoen eversti Karl Emil Bergin johtamalle Suomen Tasavallan Vartiostolle. Mannerheim johti itse operaatiota Ylihärmästä, josta hän epäonnistumisen uhatessa olisi pystynyt helposti pakenemaan. Laihian suojeluskuntalaiset lähtivät muista osastoista poiketen liikkeelle jo myöhään sunnuntai-iltana, kun Potilan kylässä sijainnut Hulmin kasarmi vallattiin. Laajin operaatio tapahtui Vaasassa, jossa valkoiseet ottivat haltuunsa kuusi eri puolilla kaupunkia sijainnutta kasarmia. Vaikka venäläiset eivät juurikaan tehneet vastarintaa sai Vaasan valtauksessa surmansa parikymmentä venäläissotilasta ja kaksi suojeluskuntalaista.

Jalasjärvelle sijoitetun Suomen Tasavallan Vartioston miehiä osallistui Ilmajoen lisäksi myös Seinäjoen ja Lapuan varuskuntien valtaukseen jääkäri Juho Heiskasen johdolla. Seinäjoen 550 ja Lapuan 350 venäläistä antautuivat taisteluitta 28. tammikuuta, ja Ilmajoen 350 venäläistä vuorokautta myöhemmin. Ylistarolla sijainneessa varuskunnassa oli 345 venäläissotilasta, jotka antautuivat myös 29. tammikuuta lyhyen yhteenoton jälkeen. Vähänkyrön ja Isonkyrön valtaus onnistui myös ilman vastarintaa. Kun Kaskisten venäläiset olivat antautuneet 30. tammikuuta, hyökkäsivät valkoiset seuraavana päivänä Kristiinankaupunkiin jääkäriluutnantti Paavo Talvelan johdolla. Paikallinen punakaarti tuli venäläisten avuksi, minkä jälkeen käydyssä parin tunnin pituisessa taistelussa kaatui kahdeksan punaista, seitsemän venäläistä ja viisi suojeluskuntalaista. Kristiinankaupungin punakaartin päällikkönä toiminut räätäli Frans Aarnio teloitettiin ja vajaat 80 vangittua punakaartilaista siirrettiin Vaasan vankileirille. Kristiinankaupungin eteläpuolella sijaitsevissa Siipyyn ja Fladan kylissä olleiden pienten kasarmien valtauksen tekivät Satakunnasta saapuneet Porin ja Merikarvian suojeluskuntalaiset. Siipyyssä oli noin 60 ja Fladassa kahdeksan venäläistä, jotka antautuivat 29. tammikuuta ilman vastarintaa. Ähtärissä paikallinen suojeluskunta karkotti 30. tammikuuta 40 linnoitustöissä ollutta venäläistä saatuaan rautateitse aseita Seinäjoelta. Samalla pitäjästä ajettiin pois myös joukko työväenyhdistysten jäseniä, vaikka he olivatkin pysytelleet kapinan ulkopuolella.

Kristiinankaupungin valtauksen jälkeen koko Pohjanmaa oli suojeluskuntien hallinnassa. Venäläisiltä he saivat myös kipeästi tarvitsemiaan aseita ja ampumatarvikkeita. Suomen sotasurmat -tietokannan mukaan sotatoimet vaativat Etelä-Pohjanmaalla 12 suojeluskuntalaisen, 10 punakaartilaisen sekä viiden sivullisen hengen. Venäläisiä sai surmansa noin 45.

Vaasan senaatti

Mannerheimin annettua 25. tammikuuta määräyksensä venäläisten varuskuntien valtauksesta lähetti Helsingissä ollut pääministeri Svinhufvud neljä senaattoria Vaasaan työväen järjestyskaartien vallankaappauksen varalta. Heidän tehtävänään oli tarvittaessa muodostaa päätösvaltainen hallitus. Alexander Frey, E. Y. Pehkonen ja Heikki Renvall lähtivät Helsingistä tammikuun 26. päivän iltana, ja seuraavana päivänä heidän mukaansa liittyi Tampereelta vielä Juhani Arajärvi. Aamuyöllä 28. tammikuuta senaattoreita kuljettanut postijuna putosi kiskoilta noin 18 kilometriä Seinäjoen jälkeen Ylistaron Kainaston kylässä, kun luutnantti Axel Wikbergin johtama suojeluskuntaosasto räjäytti radan estääkseen venäläisiä lähettämästä Vaasaan apuvoimia. Veturi ja junan kaksi ensimmäistä vaunua putosivat kiskoilta, jolloin veturinkuljettaja sekä lämmittäjä saivat surmansa. Matkustajat selvisivät ilman vakavia loukkaantumisia, ja pääsivat jatkamaan perille Vaasasta saapuneella junalla.

Vaasaan saavuttuaan senaattorit muodostivat valkoisen Suomen tilapäishallituksen eli niin sanotun Vaasan senaatin. Muut senaattorit jäivät piileskelemään punaisten valtaamaan Helsinkiin, josta P. E. Svinhufvud ja Jalmar Castrén onnistuivat vielä maaliskuun aikana pakenemaan ja matkustamaan Vaasaan. Kaupunkiin perustettiin myös ulkoasianhallinto, jonka johtoon tuli valtiosihteeri Samuli Sario.Apunen 1991, s. 231–234. Senaattorit palasivat Helsinkiin 4. toukokuuta.

Valkoinen armeija Etelä-Pohjanmaalla

pienoiskuva|Jääkärien paraati Vaasan kauppatorilla 26. helmikuuta.