Karjalan rintama oli silloisen Viipurin läänin alueelle muodostunut Suomen sisällissodan rintama. Punaiset kutsuivat sitä nimellä ”itäinen rintama”, mutta myöhempään käyttöön on yleistynyt valkoisten käyttämä nimitys. Karjalan rintama on myöhemmässä tutkimuksessa jaettu vielä neljään eri osaan eli Joutsenon, Antrean, Keski-Kannaksen ja Raudun rintamalohkoihin. Suurimmat taistelut käytiin Antrean ja Raudun rintamilla, joista jälkimmäiseen osallistui myös runsaasti punaisten puolella taistelleita venäläisiä joukkoja. Merkittävä sotatoimi oli myös valkoisten tekemä Viipurin valtaus.

Karjalan rintama oli Hämeen rintaman ohella sisällissodan merkittävin näyttämö, jossa myös miestappiot olivat suuria. Sen taisteluissa kaatui noin 1 300 valkoista, 1 100 punaista ja 500 venäläistä eli 34 prosenttia sodan kaikista kaatuneista.

Punaisten tarkoituksena oli vallata tärkeä Antrean risteysasema, mutta neljältä eri suunnalta käynnistynyt hyökkäys pysähtyi jo muutaman paivän kuluttua, jonka jälkeen kaikilla rintamalohkoilla käytiin usean viikon ajan lähinnä asemasotaa. Venäläisten kiinnostuksen Karjalan rintaman tapahtumiin selitti Pietarin ja Hiitolan välinen rautatie, jonka kautta tapahtuvaa valkoisten ja saksalaisten hyökkäystä he pelkäsivät. Helmikuisen suurhyökkäyksensä epäonnistuttua, punaiset hyökkäsivät Karjalassa aktiivisesti vielä maaliskuun loppupuolella. Tuolloin heidän tarkoituksenaan oli sitoa valkoisten joukkoja, ettei niitä lähetettäisi Hämeen rintamalle Tampereen taisteluun.

Joukot ja komentajat Valkoiset Valkoiset puolelta taisteluihin osallistui Itäarmeijaan kuulunut Karjalan ryhmä, josta käytettiin myös nimitystä Karjalan armeijakunta. Suojeluskuntalaisten lisäksi sen joukoissa oli myös asevelvollisia. Kun jääkärien pääryhmä saapui Suomeen 25. helmikuuta, he ottivat pian komentoonsa koko Karjalan rintaman ja syrjäyttivät valkoisten joukkoja siihen asti johtaneet Venäjän armeijassa koulutuksensa saaneet upseerit lähes kokonaan. Yhteensä jääkäreitä vaikutti Karjalassa noin 30. Karjalan ryhmän komentajana toimi aluksi eversti Herman Wärnhjelm, kunnes hänen tilalleen 12. helmikuuta tuli jääkärieverstiluutnantti Aarne Sihvo. Maaliskuun puolivälissä Sihvo jakoi joukkonsa kolmeksi rykmentiksi. Imatraa puolustaneen Karjalan 3. rykmentin päällikkö oli jääkärivänrikki Kalle Kuokkanen, jota seurasivat ratsumestari Aito Husso ja jääkäri Armas Ståhlberg. Antrean suunnalla toimi Karjalan 2. rykmentti, jota johtivat ratsumestari Oskar Kuula ja myöhemmin 3. rykmentistä siirtynyt vänrikki Kalle Kuokkanen. Raudussa taistelleen Karjalan 3. rykmentin päällikkö oli ratsumestari Georg Elfvengren.

Punaiset Punaisten itäisen rintamana komentajana toimi Helsingin punakaartin 3. rykmentin päällikkö Oskar Rantala, jonka rinnalle sodan viimeisinä päivinä tuli Viipurin puolustusta johtamaan myös Edvard Gylling. Rintamalla taisteli Viipurin läänin alueelta koottujen punakaartien lisäksi Helsingin punakaartin ja Pietarin suomalaisen punakaartin osastoja sekä Suomeen sijoitettuja venäläisiä sotilaita ja Pietarista saapuneita bolševikkivallankumouksellisia. Venäläisten osuus Karjalan rintamalla oli huomattavasti suurempi kuin millään muulla sisällissodan rintamalla.

Punaisten hyökkäyssuunnitelmat

Karjalasta muodostui helmikuussa punaisten päätoiminta-alue ennen Hämeen rintamalla alkaneita laajoja taisteluita. Viipurissa päämajaansa pitänyt punaisten itäisen rintaman esikunta toimi erillään muista esikunnista ja oli käytännössä kokonaan itsenäinen. Lisäksi se oli läheisessä yhteistyössä Pietarin vallankumouksellisten bolševikkien kanssa. Punaisten ensimmäisen 9.–15. helmikuuta tehdyn hyökkäyksen tarkoituksena oli ottaa haltuun niin sanottu Vuoksen linja, joka ulottui Saimaan rannalta Imatran Vuoksenniskasta Antrean ja Räisälän kautta aina Laatokan rannalla sijainneeseen Käkisalmeen saakka. Näin punaiset olisivat saaneet turvattua heille elintärkeän Pietarin radan. Päähyökkäys oli suunniteltu Viipurista Antreaan johtavan rautatien suunnassa kohti Antrean asemaa. Lappeenrannan punakaartin piti tukea hyökkäystä Joutsenon suunnalla ja samalla sitoa valkoisten joukkoja. Punaiset eivät kuitenkaan onnistuneet etenemään tavoitteeseensa, vaan hyökkäys pysähtyi lännessä Joutsenon ja Imatran välille ja idässä jo ennen Antreaa.

Punaisten yleishyökkäyksen alettua 21. helmikuuta, he yrittivät uutta iskua Antreaan noin 4 000 miehen voimin. Samalla hyökkäysrintamaa levennettiin itään, niin että hyökkäys tapahtui nyt neljänä tuhannen miehen osastona. 1. osasto hyökkäsi Raasulista kohti Kiviniemeä ja 2. osaston tarkoituksena oli edetä Kivennavalta ja Perkjärveltä kohti Oravanniemeä ja Pölläkkälää. Tavoitteensa saavutettuaan niiden piti yhtyä ja jatkaa kohti Antreaa, missä joukot edelleen yhtyisivät pääryhmänä toimineeseen 3. osastoon. Noin 2 000 punakaartilaisesta ja 2 000 venäläisestä koostuneen ryhmän oli tarkoitus vallata Antrean asema ja sen jälkeen suunnata Hiitolaan yhteistoiminnassa Lappeenrannasta etenevän 4. osaston kanssa. Lappeenrannan ryhmän tarkoitus oli hyökätä Jääsken kautta Imatralle ja sitoa siellä olevat valkoisten joukot.

Yleishyökkäyksen piti alkaa kaikkialla samaan aikaan, mutta jokainen osasto aloitti etenemisen eri päivänä. Raasulin ryhmä hyökkäsi 21. helmikuuta kohti Rautua, mutta sai vallatua vain rautatieaseman, jonne rintama pysähtyi kaksi päivää myöhemmin. Heikki Kaljusen johtama 2. osasto aloitti oman hyökkäyksensä 25. helmikuuta. Kahden vuorokauden kuluttua se pysähtyi Valkjärvelle ja Mälkölään, jossa oli vastassa noin 350 valkoisen muodostama puolustuslinja. Päähyökkäys Antreaan pääsi alkuun 26. helmikuuta ja Lappeenrannan suunnalla hyökkäys käynnistyi vasta kaksi päivää myöhemmin. Punaisten pääesikunta antoi samaan aikaan määräyksen yleishyökkäyksen pysäyttämisestä, mutta Viipurin esikunta jatkoi siitä huolimatta sotatoimia aina maaliskuun 4. päivään saakka. Hyökkäys oli tuolloin joka puolella pysähtynyt valkoisten puolustusasemiin ja rintamalinja muodostunut. Tämän jälkeen sotatoimet jatkuivat aina huhtikuulle saakka lähinnä asemasotana, satunnaisia molempien osapuolten tekemiä pienempiä hyökkäysiä lukuun ottamatta. Punaisten pääesikunnassa laadittiin suunnitelma uudesta 8. maaliskuuta alkaneesta yleishyökkäyksestä, mutta Karjalan rintamalle sillä ei ollut käytännön vaikutusta, koska sotatoimet olivat jatkuneet koko ajan. Uusi suunnitelma jaettiin sellaisenaan eri osastoille, jotka toimivat oman harkintansa mukaan ilman Viipurin esikunnan yhtenäisiä käskyjä. Osa punaisten joukoista teki uusia hyökkäyksiä, osan järjestäytyessä puolustusasemiin.

Sotatoimet Joutsenon rintama

Lappeenrannan ympäristössä punaisten tarkoituksena oli edetä pohjoiseen Savitaipaleen, Taipalsaaren ja Joutsenon suuntaan. Viki Ripatin johtama Lappeenrannan punakaarti hyökkäsi 8. helmikuuta noin tuhannen miehen voimin Joutsenoon ja valtasi paikkakunnan ilman vastarintaa. Tämän jälkeen heidän piti punaisten ylipäällikön Ali Aaltosen laatiman suunnitelman mukaan edetä Vuoksen pohjoisrantaa pitkin Imatran, Jääsken ja Antrean kautta Räisälään ja sieltä edelleen Käkisalmeen. 13. helmikuuta alkanut hyökkäys kuitenkin pysähtyi jo samana päivänä neljän kilometrin päässä Imatralta Korvenkylässä, jossa käydyn kolmituntisen taistelun jälkeen Ripatti päätti hämärän tultua vetää 130 miehen osastonsa takaisin. Seuraavana päivänä valkoiset hyökkäsivät Joutsenoon, jossa heidän parin tunnin tykkitulituksensa pakotti punaiset perääntymään Lappeenrannan suuntaan aina Lauritsalaan saakka.

Tämän jälkeen Joutseno ei ollut seuraavaan pariin viikkoon kummankaan osa hallinnassa, kunnes punaiset aloittivat uuden hyökkäyksen 26. helmikuuta. Hyökkäykseen osallistui kaikkiaan yli 1 000 miestä, joilla oli mukanaan Viipurista saadut kaksi tykkiä ja neljä konekivääriä. Joutseno vallattiin jälleen ilman vastarintaa. Seuraavaksi Ripatti sai Viipurin esikunnalta käskyn jättää paikkakunnalle varmistukseksi sata miestä ja suunnata pääjoukkonsa kanssa Ravattilan ja Penttilän kylien kautta Jääskeen. Hänen johtamansa Joutsenon rintaman esikunta antoi tehtävän kuitenkin edelleen näyttelijä Jalmari Parikan johtamalle osastolle, johon kuului 200 Vuoksenlaakson ja 250 Lappeenrannan punakaartilaista. Parikan osasto valtasi Penttilän kylän 28. helmikuuta ja eteni sen jälkeen 2. maaliskuuta kohti Jääskeä ja Ensoa, jonne osasto oli juuri tekemässä läpimurtoa, kun ylipäällikkö Eero Haapalainen komensi joukot saarroksiin jäämisen välttämiseksi takaisin. Sodan alettua Savon rintamalle lähteneet Lappeenrannan suojeluskuntalaiset puolestaan palasivat maaliskuun alussa kotiseudulleen ja osallistuivat muun muassa 4. maaliskuuta Penttilässä taisteluun Parikan johtama osastoa vastaan.

Rintama vakiintui näin linjalle Pulpin tehdas–Hiidenmäki–Ravattila–Nevala. Punaiset suunnittelivat 10. maaliskuuta uutta yleishyökkäystä, mutta Lappeenrannan punakaarti kieltäytyi osallistumasta, oltuaan tyytymätön Viipurin esikunnan päätöksiin joukkojensiirroista. Erimielisyydet johtivat myös Viki Ripatin syrjäyttämiseen, jonka jälkeen hänen tilalleen tuli Antreassa taistelleen Helsingin punakaartin 1. rykmentin 2. pataljoonan komentaja Juho Airaksinen. Hänen johdollaan punaiset hyökkäsivät 20. maaliskuuta kohti Imatraa. Tavoitteena oli Karjalan radan katkaiseminen Antreassa, mutta hyökkäys epäonnistui ja joukot palasivat jälleen Joutsenoon. Airaksisen tilalle päälliköksi määrättiin Tainionkoskelta kotoisin ollut Henrik Suhonen ja hänen haavoittumisensa jälkeen viikon kuluttua Walfrid Jalo.

Valkoiset aloittivat oman hyökkäyksensä 5. huhtikuuta. He kiersivät Jänhiälän kylässä asemiaan pitäneen Viki Ripatin ryhmän ja katkaisivat osaston tieyhteyden Joutsenoon. Lappeenrannasta lähetettiin sadan vapautetun vangin muodostama komppania, joka onnistui raskaiden tappioiden jälkeen pakottamaan valkoiset vetäytymään Jänhälästä ammutun tykistötulen avustamana. Joukot kuitenkin päätettiin hieman myöhemmin vetää alueelta, koska uhka niiden saartamiseen oli edelleen ilmeinen. 10. huhtikuuta valkoiset aloittivat kahdeksan komppanian voimin suurhyökkäyksen ja punaiset joutuivat vetäytymään rintaman itäpäästä Ravattilasta Saimaan kanavalle saakka. Joutsenon rintaman viimeinen taistelu käytiin neljä päivää myöhemmin, jolloin punaiset onnistuivat pitämään hallussaan kirkonkylän. Ripatti kävi Viipurin esikunnassa vaatimassa 3 000 miehen lisävoimia, mutta lopulta 24. huhtikuuta Henrik Suhonen määräsi joukot puolustamaan Viipuria. Joutsenon ja Taipalsaaren rintamilla olleet noin 1 300 miestä irrottautuivat asemistaan 24.–25. huhtikuuta välisenä yönä ja marssivat Lappeenrantaan. Seuraavaan iltapäivään mennessä heidät siirrettiin junalla Viipuriin, jossa taistelu kaupungin hallinnasta oli käynnistynyt jo edellisenä päivänä.

Antrean ja Keski-Kannaksen rintamat