Dhimmi

thumb|Jeesuksen kaste Syyriassa. Johannes Kastaja on puettu dhimmien siniseen asuun. Dhimmi ( ahl aldhimat‎) on islamilaisessa valtiossa asuva monoteistiseen uskontoon kuuluva henkilö, erityisesti kristitty, juutalainen tai zarathustralainen, joka alistuu islamin määräämään asemaan. Sana tarkoittaa suojeltua. Dhimmejä koskeva järjestelmä nähtävästi kehittyi arabiheimojen tavoista, joissa päällikkö saattoi ottaa "suojelukseensa" oman klaaninsa ulkopuolisia henkilöitä. Henkilö, joka oli käytännössä lainsuojaton oman heimonsa ulkopuolella, saattoi saada suojelijakseen henkilön siitä heimosta, jonka alueella hän oleskeli. Tällöin muutkin kunnioittivat häntä hyväksyttynä vieraana.Popp 2010, s. 28–30 Sana dhimmi tulee käsitteestä dhimma (sopimus).Levy-Rubin 2011, s. 32 Dhimmeillä oli vähemmän oikeuksia kuin muslimeilla, sillä he eivät kuuluneet muslimien yhteisöön. Dhimmien asema islamilaisessa maailmassa on vaihdellut eri aikoina.

Ainoastaan ”kirjauskontoihin” kuuluvilla on islamilaisen lain mukaan mahdollisuus päästä dhimmi-asemaan. Dhimmin asemaa eivät voineet saada islamista luopuneet apostaatit eivätkä epäjumalia palvelevat arabit, joten heillä vaihtoehtoina oli kääntyminen islamiin tai kuolema.Reliance of the Traveller, 2017, s. 603 (o9.9)

Dhimmejä ei ole maailman loppuun saakka. Kun Jeesus ilmestyy toisessa tulemisessaan, šarian noudattaminen tulee kaikkien velvollisuudeksi, jolloin kääntyminen tai kuolema ovat ainoat dhimmeille jäävät vaihtoehdot.Reliance of the Traveller, 2017, s. 603 (o9.8)

Dhimmi-lainsäädäntö oli voimassa Osmanien valtakunnassa vuoteen 1839 Schacht 1982, s. 91–93 tai toisen lähteen mukaan vuoteen 1856.Juusola 2014, s. 36 Islamistiset liikkeet ovat pyrkineet ottamaan sitä uudelleen käyttöön vielä nykyisinkin ainakin Pakistanissa.

Suhtautuminen eriuskoisiin Islam joutui kohtaamaan kristittyä Eurooppaa paljon suuremman ongelman suhteessa eriuskoisiin alamaisiin. Kun arabimonoteismi oli kalifaatissa kiteytynyt islamiksi viimeistään 800-luvun alkuun mennessä, suuri enemmistö kalifin alamaisista oli muita kuin muslimeja. Dhimmi -järjestelmä syntyi arabivaltiossa sen klaanikulttuuriin kuuluneen suojeluperiaatteen laajentumana. Esimerkiksi heimopäällikön kunnianimi ”emiiri” tarkoitti juuri suojelijaa. Dhimmi-järjestelmän taustalla oli tribalistinen instituutio jiwar. Sen tarkoituksena oli tarjota suojaa yksilöille ja ryhmille, jotka asuivat oman heimonsa ulkopuolella. Klaanipäällikkö saattoi ottaa suojelukseensa muukalaisen, jolloin tämä sai asua heimon keskuudessa ilman väkivallan uhkaa.Popp 2010, s. 29 Suojan antaminen saattoi koskea myös kokonaista heimoa. Ulkopuoliset ryhmät tulkittiin arabiheimojen alempiarvoisiksi suojateiksi tai klienteiksi (mawali). Arabialaisessa heimojärjestelmässä mieslinjaisen suvun ympärillä saattoi olla liittolaisia, suojatteja ja muita heimoon kuulumattomia ryhmiä. Landau-Tasseron 2022, s. 366–367

Muslimien kehittämät ratkaisut suhtautumisessa kristittyihin ja juutalaisiin muistuttivat kristittyjen tapoja suhtautua juutalaisiin. Euroopassa juutalaiset saivat harjoittaa uskontoaan, mutta hintana oli kansalaisoikeuksien rajoittaminen. Vastaavasti vääräuskoiset dhimmit olivat kalifaatissa toisen luokan kansalaisia.Cohen 1994, s. 52

Ibn Ishaqin mytologinen Muhammed-elämäkerta sisältää niin sanotun ”Medinan perustuslain”, jossa määritellään arabien suhde Medinan juutalaisiin.Ibn Ishaq 1955, s. 108–110; Lecker 2004 Juutalaiset saivat harjoittaa uskontoaan Medinassa. He joutuivat osallistumaan Muhammedin käymiin sotiin.

Al-Tabari kirjoittaa 900-luvulla Jerusalemin kristittyjen asukkaiden maksettavaksi määrätystä jizya-verosta, jota oli maksettava vastineena muslimien antamasta suojelusta.Kennedy 2007, s. 91–92 Suojelu tarkoitti, että kristityt saivat pitää henkensä, kirkkonsa, omaisuutensa ja uskonsa, ja juutalaisia ei päästettäisi Jerusalemiin.

Erikoisvero mainitaan myös Koraanissa: ”Taistelkaa heitä vastaan, kunnes he maksavat nöyrinä veronsa.” (9:29) Koraanin vaatimusta nöyryyden osoittamisesta sovellettiin myöhemmin eri tavoin. Keskiaikaisten lähteiden mukaan voitiin panna toimeen seremonioita, joiden tarkoitus oli nimenomaan nöyryyttää dhimmiä. Veron maksajaa lyötiin niskaan tai hänen kaulaansa sidottiin kuitti todisteeksi maksusta.Cohen, 1994, 69–70 Shafi'i-koulukuntaa edustava šarian käsikirja Reliance of the Traveller antaa kuitenkin päinvastaisen ohjeen: vero on koottava lempeästi ja kohteliaasti, kuten kaikki velat. Veroa ei peritä lapsilta, naisilta eikä mielenvikaisilta.Al-Misri 2017/1368, s. 607–609 (o11).

Historioitsijoiden näkemykset muslimien suvaitsevaisuudesta vaihtelevat. Jotkut, kuten Mark R. CohenCohen, 1994, s.282 ja John L. EspositoEsposito, 1998, s. 34, korostavat muslimien huomattavaa suvaitsevaisuutta, kun taas toiset, kuten Patricia CroneCoren, 2013, 558 ja Carl SalzmanSalzman, 2008, s. 154; Fernández-Morera, 2016, s. 181–182, kertovat Iranin safavidien (1501–1732) harjoittamasta pakkokäännytyksestä, Espanjan juutalaisten joukkomurhista (1066) ja almoravidien toimeenpanemista juutalaisten ja kristittyjen karkotuksista. Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan juutalaiset ja kristityt ovat tavallisesti eläneet ”islamin yhteisön sisällä turvassa” ainoana erona hieman suurempi verotaakka.Hämeen-Antila 2012, s. 109

Umarin sopimus

thumb|Kalifi Umar valloittaa Jerusalemin vuonna 638. Kaiverrus 1800-luvulta. Tunnetuin dhimmien asemaa määrittelevä asiakirja on niin sanottu ”Umarin sopimus”. Tällä nimellä kulkevasta sopimuksesta oli 800-luvun alussa olemassa useita versioita, esimerkiksi Abu Yusufin tai Al-Shafin versiot. Kanonisoitu ja klassinen versio Shurūt Umar vakiintui kalifi al-Mutawakkilin aikana vuoden 850 tienoilla.Levy-Rubin 2011, s. 58–87Cohen, 1994, 55–74 Se on kuitenkin säilynyt vasta 1100-luvulta peräisin olevana käsikirjoituksena. Teksti on muodoltaan kahdenvälinen sopimus. Sopimuksen myöhemmissä kuvauksissa (Abu Yusuf ja Shafi'i) muslimit ovat aktiivisia ehtojen esittäjiä ja dhimmit kuuntelijoita. Varhaisessa versiossa sen sijaan kristityt dhimmit itse ehdottavat, että heitä syrjittäisiin korvauksena muslimien antamasta suojelusta. He vaativat itselleen seuraavia ehtoja.Levy-Rubin, 2011, 84, 171–172

1) emme rakenna uusia kirkkoja tai synagogia emmekä korjaa vanhoja 2) olemme velvollisia majoittamaan kotonamme matkalla olevia muslimeja kolmen päivän ajan 3) emme opeta Koraania lapsillemme 4) emme harjoita julkisesti uskontoa emmekä käännytä ketään siihen. Emme estä ketään kääntymästä islamiin 5) osoitamme kunnioitusta muslimeja kohtaan: jos muslimi haluaa istua, annamme hänelle paikkamme 6) emme käytä muslimeille ominaisia vaatteita tai hiusmallia emmekä puhu heidän tavallaan 7) emme ratsasta hevosella, käytä satulaa emmekä kanna miekkaa tai muita aseita 8) emme kaiverra arabiankielisiä merkkejä sinettiimme 9) emme myy käymisteitse valmistettuja juomia emmekä pidä sikoja muslimien läheisyydessä 10) meidän on käytettävä otsatukkaa 11) pukeudumme aina samalla tavalla minne menemmekin ja käytämme vyötäröllä zunar-vyötä (kristityt sinistä ja juutalaiset keltaista) 12) (a) emme pidä esillä ristejä tai kirjojamme muslimien käyttämillä teillä tai toreilla, emmekä järjestä kulkuetta pääsiäisenä 12 (b) käytämme kirkonkelloja hillitysti, emme kiinnitä kirkontorniin ristiä 12 (c) emme korota ääntä kirkonmenoissamme, hautajaisissa tai muslimien läsnä ollessa 12 (d) emme sytytä valoja (kynttilöitä) muslimien läsnäollessa 12 (e) emme hautaa kuolleitamme muslimien läheisyyteen 13) emme ota muslimeille varattuja orjia 14) emme rakenna taloamme korkeammaksi kuin muslimit.

Lopuksi dhimmit ilmoittavat, että jos he rikkovat näitä sitoumuksia vastaan, he menettävät suojelunsa ja ovat velvollisia kärsimään rangaistuksen niskoittelusta ja kansankiihotuksesta.Levy-Rubin, 2011, 84

Shafi'i-koulukunta Sunnalaisen islamin shafi'i-koulukunnan šariakäsikirja Reliance of the Traveller sisältää ohjeita, jotka muistuttavat Umarin sopimusta. Dhimmin asema koskee pääasiassa vain ”kirjan kansoja”, joihin ei lueta islamin synnyn jälkeen kehittyneitä oppeja, kuten sikhit, baha'it tai mormonit. Nämä eivät siis voi asua islamilaisessa valtiossa. Dhimmien tulee noudattaa islamilaisen valtion yleisiä lakeja, mutta uskonnonharjoituksessa ja yksityisasioissa he saavat seurata omia lakejaan. Dhimmejä ei rangaista esimerkiksi juopumuksesta, kuten muslimeja. Dhimmejä koskevat seuraavat säädökset. Dhimmin tulee maksaa jizya-veroa. Hänen on pukeuduttava leveään zunnar-vyöhön. Häntä ei tervehditä sanomalla ”as-salamu aleykum”. Hänen on väistettävä muslimia. Dhimmi ei saa rakentaa taloa korkeammaksi kuin muslimien talot. Dhimmi ei saa näyttäytyä viinin tai sianlihan kanssa, soittaa kirkonkelloja, esiintyä ristin kanssa, lukea ääneen Tooraa tai Evankeliumia tai viettää hautajaisia tai uskonnollisia juhlia julkisesti. Dhimmit eivät saa rakentaa uusia kirkkoja. Dhimmit eivät saa oleskella kolmea päivää pitempään Hijazin alueella, missä Mekka sijaitsee. Dhimmillä ei ole asiaa Mekkaan. Kalifi suojelee myös dhimmien oikeuksia islamilaisessa valtiossa. Jos dhimmi rikkoo sopimustaan valtion kanssa, kalifi voi valita neljästä rangaistuksesta, jotka ovat kuolema, orjuus, vapauttaminen tai lunnaan maksaminen vapautuksesta.

Arviointeja ja sukulaisilmiöitä Dhimmi-järjestelmää on länsimaissa kuvattu oikeudenmukaiseksi menettelyksi, jossa korkeamman verotuksen vastineeksi ei-muslimit vapautettiin asepalveluksesta, saivat suojelua ja kokivat olonsa turvalliseksi.

Suojelua Princetonin yliopiston professori Mark R. Cohen katsoo, että ehtojen tarkoituksena oli suojella arabivalloittajien haurasta identiteettiä ja tukea heidän epävarmaa asemaansa. Toisin kuin kristityssä maailmassa, pukeutumisohjeiden tarkoituksena ei Cohenin mukaan ollut syrjiä ketään, vaan ainoastaan helpottaa monikulttuuristen tapojen noudattamista.Cohen, 1994, s. 57, 64 Historioitsijat J.R. McNeill ja William H. McNeill ovat todenneet, että ”toisuskoiset joutuivat alistumaan vain veroihin ja muutamiin muihin muslimihallinnon määräyksiin.”McNeill & McNeill 2006, s. 142 Andersen, Seibert & Wagner korostivat, että ”kristilliset ja juutalaiset vähemmistöt nauttivat islamin alaisuudessa Koraanin määrittelemästä suojeltujen yhteisöjen asemasta.”Andersen, Seibert & Wagner 2004, s. 23 Arabisti John L. Esposito on todennut, että jizya –vero oli korvaus siitä, että ei-muslimit saivat jatkaa uskonnonharjoitustaan. Heitä suojeltiin ulkopuolisilta hyökkääjiltä ilman, että heidän täytyi itse tehdä mitään. Erikoisasema merkitsi jopa parannusta heidän oloihinsa, mikä näkyi alempina veroina ja entistä suurempana itsenäisyytenä.Esposito, Islam, s. 34. Suomessa Jaakko Hämeen-Anttila on painottanut dhimmi -järjestelmän antamaa turvaa:jos he maksavat veroa islamilaiselle hallinnolle eivätkä kapinoi sitä vastaan, heillä on oikeus harjoittaa uskontoaan ja heidän pyhät rakennuksensa ovat suojeltuja. Käytännössä juutalaiset ja kristityt ovat tavallisesti eläneet islamin yhteisön sisällä turvassa. Heihin on kohdistunut muslimeita hieman suurempi verotaakka, mutta ero ei useimmiten ole ollut huomattava Hämeen-Anttila 2012, s. 108-109Samaa korostaa Sari Kuustola: ”Islamilaisen yhteisön, umman, jäsenet suojelivat heitä, sillä dhimmeillä ei ollut aseenkanto-oikeutta, ja tätä suojelua vastaan heidän tuli maksaa erityistä jizya-veroa.”Kuustola 2001, s. 186

Kritiikkiä Eunice G. Pollack ja Stephen H. Norwood ovat verranneet dhimmien asemaa mustien orjien kohteluun Yhdysvalloissa. Molemmissa tapauksissa luotiin myyttinen kuva rauhallisesta alistamisesta sekä romantisoitu kertomus ”uskollisesta orjasta” tai ”onnellisesta dhimmistä” kätkemään väkivaltaista syrjintää. Syrjintää oikeutettiin molemmissa tapauksissa suojelukohteiden moraalisella tai kulttuurisella alemmuudella, joka teki luonnollisemmaksi heihin kohdistetun väkivallan.

Katso myös

Šarian historia Umarin sopimus Umar ibn al-Khattab (oikeaanjohdettu kalifi)

Lähteet

Viitteet

Aiheesta muualla