thumb|upright|Selma Rainio. Selma Rainio (ent. Lilius; 21. maaliskuuta 1873 Saarijärvi – 5. tammikuuta 1939 Onandjokwe, NamibiaPeltola 1958, s. 263.Ojala 1990, s. 21, 117.) oli Suomen Lähetysseuran lähetyssaarnaaja ja ensimmäinen suomalainen lähetyslääkäri, joka perusti Ambomaan Ondongaan Onandjokwen sairaalan ja työskenteli myös Engelan sairaalassa. Hänet tunnettiin Ambomaalla nimellä Kuku Selma ’isoäiti Selma’.
Varhainen elämä ja opinnot Rainio syntyi Saarijärven kappalaisen lapsena Saarijärven pappilassa. Hänen vanhempansa olivat kappalainen Anton Lilius ja Amanda Sofia Perden. Isä Anton Lilius toimi papiston edustajana yhteensä neljillä eri valtiopäivillä 1872–1885.
Selma Rainio oli kymmenestä lapsesta nuorin. Lapsia oli kaikkiaan 14, mutta neljä kuoli jo pieninä. Yksi sisarista oli myöhemmin kansanperinteen kerääjänä ja kirjailijana toiminut Lilli Rainio (1861–1945).Ojala 1990, s. 21.
Rainio opiskeli Jyväskylän yksityisessä tyttökoulussa ja sai sieltä päästötodistuksen 17-vuotiaana. Koulun jälkeen hän palasi kotiin, missä hänen isänsä eli halvaantuneena kolme viimeistä vuottaan. Isäänsä hoitaessaan Rainio sai ajatuksen lääkäriksi ryhtymisestä, vaikkakaan Suomessa ei tuolloin vielä ollut naislääkäreitä. Hän pääsi opiskelemaan ylioppilaaksi Helsingin Yhteiskoulussa yksityisoppilaana. Hän valmistui ylioppilaaksi keväällä 1896. Valmistautuessaan ylioppilastutkintoon Helsingissä Rainio asui yhdessä sisarensa Lillin kanssa lähetyssaarnaaja Weikkolinin lesken luona. Ida Weikkolin kertoi sisaruksille usein elämästään Ambomaan lähetyskentällä. Luultavasti nämä kertomukset herättivät Rainiossa halun lähteä lähetystyöhön.Ojala 1990, s. 21–23.
Jo samana syksynä Rainio aloitti opinnot Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Opiskelujen ohella Rainio toimi Hämäläisessä osakunnassa, jossa pyrki saamaan naiset täysvaltaisiksi osakunnan jäseniksi. Hän myös osallistui luennointitoimintaan, jossa käsiteltiin kansallisuusaatetta ja Venäjän pyrkimyksiä estää Suomen itsenäistyminen. Hän osallistui myös v. 1897 perustetun Naisylioppilaiden Kristillisen Yhdistyksen toimintaan.Ojala 1990, s. 24, 26.
Vuoden 1902 lopulla Rainio suoritti lääketieteellisen tiedekunnan teoriatutkinnon suoritetuksi ja seuraavan vuoden alussa hän aloitti käytännön harjoittelun Helsingin sairaaloissa. Vuoden 1908 alkupuolella hän valmistui lääkäriksi. Hänestä elämäkerran kirjoittanut Elina Ojala arvelee, että Rainio sai kutsumuksen lähetyslääkäriksi joskus vuosien 1903–1905 aikana. Ennen lähtöä Ambomaalle hän opiskeli trooppisia tauteja Saksassa Hampurin Institut für Tropenhygienessä ja Tübingenin Institut für ärztliche Missionissa.Ojala 1990, s. 25, 28.
Ensimmäinen työkausi Ambomaalla 1908–1919 Rainio saapui Ambomaalle 14. joulukuuta 1908. Hän aloitti toimintansa Oniipan lähetysasemalla. Jo ensimmäisen kuukauden aikana hän hoiti keskimäärin 40–50 potilasta päivittäin. Hän ei ehtinyt opiskella oshindongan kieltä vaan joutui pyytämään toisia lähettejä tulkikseen. Rainion saapumisen aikoihin Ambomaalla oli suuri nälänhätä vuosina 1907–1908. Ensimmäisen vuoden aikana polikliinistä apua sai 7 525 henkilöä, keskimäärin 25 päivässä. Potilaiden määrää vähensi sittemmin se, että heiltä alettiin periä pientä maksua. Toisaalta potilaat eivät pysyneet hoidossa riittävän pitkää aikaa. Kun pahimmat kivut lakkasivat, potilaat uskoivat parantuneensa ja kiirehtivät peltotöihin, varsinkin naiset.Ojala 1990, s. 29–31.
Vuonna 1910 Rainio teki matkan kaikille lähetysasemille. Hän kiinnitti huomiota muun muassa ambolaisten silmäsairauksiin ja siihen, että synnytyksiä varten olisi tarvittu kätilöitä. Hän olisi halunnut itselleen myös hevosen kiireellisiä sairaskäyntejä varten, mutta Lähetysseuran johtokunta piti tällaisen eläimen ylläpitokustannuksia liian suurina.Ojala 1990, s. 33.
Onandjokwen sairaalan perustaminen Tammikuussa 1911 Oniipan kylkeen valmistui sairaalarakennus. Se sai ylleen peltikaton, ensimmäisen Ambomaalla. Rakennuksessa oli asuinhuoneita sekä yhdistetty poliklinikka- ja apteekkihuone, huone välttämättömien leikkausten suorittamista varten sekä huone sairaille läheteille. Ambolaiset potilaat hoidettiin majoissa, joita oli kahdeksan ja joita rakennettiin lisää. Tämä uusi sairaala vihittiin heinäkuussa 1911 pidetyssä lähetysjuhlassa. Vihkimisen suorittivat vierailulla ollut Lähetysseuran apulaisjohtaja Hannu Haahti yhdessä Martti Rautasen kanssa. Sairaala sai nimekseen Onandjokwe, ‘villihanhien paikka’.Ojala 1990, s. 33–34.
Samana kesänä saapuivat avuksi ensimmäiset sairaanhoitajat, heinäkuussa Karin Hirn ja elokuussa Ida Ålander, joista jälkimmäinen oli Windhoekissa perehtynyt myös kätilön tehtäviin. Sairaalaan saatiin myös kaksi amboevankelistaa, jotka huolehtivat evankeliumin julistamisesta potilaille.Ojala 1990, s. 35–36.
Haahden tarkastusmatkan yhteydessä Rainio sai läpi tärkeän asian sairaanhoitotyön kannalta. Tarkastusten yhteydessä pidettyihin kokouksiin sai Rainio tehdä alustukset sairaanhoitotyön kohdalta, ja päätökset tehtiin näiden alustusten pohjalta.Ojala 1990, s. 42–43.
Vuonna 1913 Rainio suoritti ns. “terveysmatkan” Kapmaalle. Hän saattoi nyt omien kokemustensa perusteella suositella Lähetysseuralle sitä, että kaikki lähetit saisivat ajoittain suorittaa tällaisia matkoja. Terveellisen meri-ilmaston lisäksi sen etuihin kuului se, että siellä oli myös mahdollisuus kulttuurielämään. Lähetit olivat jo aiemmin halunneet tällaisille matkoille, mutta vasta nyt, kun lääkäri suositti niitä, Lähetysseuran johtokunta ei voinut näitä toivomuksia sivuuttaa.Ojala 1990, s. 35–36, 44–45.
Lähetyskentän epäkohdat Naislähetit törmäsivät heti alussa epäkohtiin. Pahin niistä oli ns. veljeinkokous, johon naisilla ei ollut asiaa. Lisäksi esim. lähetyskentän vuosikertomuksiin naiset pääsivät tutustumaan vasta sitten, kun ne oli painettu Helsingissä ja saatu postitettua Afrikkaan. Rainion ansiosta alettiin pitää naislähettien kokouksia, mutta tämä toiminta lopahti jo vuoden kuluessa. Vuoden 1911 aikana, Hannu Haahden vieraillessa Ambomaalla, pidettiin yleisiä lähettienkokouksia, mikä sitten jäi vallitsevaksi tavaksi.
Naisten palkkaus oli myös huonompi kuin miesten.Ojala 1990, s. 42.
Lähettien ja johtokunnan välit osoittautuivat kireiksi, lähinnä siksi, että johtokunta uskoi kuulopuheita eikä pyrkinyt selvittämään todellista tilannetta kentällä. Rainio myös ihmetteli sitä, miksi julkisesti ei saanut kirjoittaa siitä, että Saksa oli lujittanut otettaan Ambomaasta. Tämä johtui siitä, että Saksa ja Venäjä olivat maailmansodan edellä etääntyneet toisistaan.Ojala 1990, s. 37–40, 42.
Suhtautumisessa ambolaisiin oli Rainion mielestä parantamisen varaa. Oli ollut väärin muun muassa vaatia ambolaisia pukeutumaan eurooppalaisittain. Toisaalta, kun heidät oli saatu pukeutumaan uudella tavalla, Lähetysseura halusi lopettaa vaatteitten lähettämisen heille. Rainio pyysi sisartaan Lilli Rainiota toimimaan siten, että ompeluseurat ja lähetysystävät edelleen lähettäisivät vaatteita Ambomaalle.
Lähetit eivät myöskään yleisestikään olleet kiinnostuneita ambolaisten tavoista ja ajatuksista. Tämä johti siihen, että myös monia säilyttämisen arvoisia tapoja alkoi jäädä unohduksiin.Ojala 1990, s. 40–41.
Maailmansodan seuraukset Ensimmäisen maailmansodan seurauksena yhteydet Suomen ja Ambomaan välillä katkesivat lähes puoleksitoista vuodeksi. Esimerkiksi vuoden 1915 palkat olivat seuraavan vuoden alussa vielä saamatta. Myös Saksan siirtomaahallituksen elintarvikeapu Onandjokwen sairaalalle oli lakannut. Koko saksalaishallintokin päättyi pian sodan alkamisen jälkeen, ja eteläafrikkalaiset joukot ottivat maan haltuunsa.
Vuoden 1915 maaliskuussa sairaala oli pakko sulkea joksikin aikaa, sillä elintarvikkeet olivat lopussa ja työvoimastakin oli puutetta. Tuohon saakka Rainion edellisenä vuotena tuomat tarvikkeet olivat riittäneet.
Ambolaisten keskuudessa yleistyivät erilaiset taudit, kuten beriberi. Myös bakteerit yleistyivät sairaalassa. Joulukuussa 1915 se oli suljettava, koska potilaat alkoivat kuolla yksi toisensa jälkeen. Toimintaa jatkettiin tuon jälkeen polikliinisesti. Toimintaa voitiin jatkaa vasta sitten, kun bakteerien saastuttamat sairasmajat oli purettu ja uudet rakennettu niiden tilalle.
Vuonna 1915 myös useita suomalaisia oli sairaalan potilaina, samoin englantilaisen hallituksen ylipäällikkö, majuri Pritchard. Tämän ansiosta uusi hallitus alkoi antaa ruoka-apua sairaalalle.Ojala 1990, s. 45–50.
Sairastuminen Vuonna 1917 Rainio alkoi sairastella vakavasti. Hän lähti saattamaan niin ikään pahasti sairastunutta Selma Santalahtea Swakopmundiin. Perillä kävi ilmi, että näistä kahdesta Rainio olikin vakavammin sairas. Hänellä todettiin päässä kasvain, joka vaati leikkausta. Hänen kuntonsa oli heikko myös malarian vuoksi. Hyvä ravinto ja viiden viikon toipumisaika saivat hänen voimansa kuitenkin palaamaan. Vaikka hänellä vielä todettiin sydänvika, joka oli hänellä ollut jo kauan, hän pääsi toukokuussa 1918 palaamaan Ambomaalle.Ojala 1990, s. 48–49.
Uusia tauteja Ambomaalla Ambomaalle ilmestyi nyt tauteja, joita siellä ei ollut aiemmin tunnettu. Näitä olivat vesi- ja tuhkarokko, aivokalvontulehdus ja sikotauti. Sen sijaan espanjantauti ehti sinne vasta vuoden 1919 jälkipuoliskolla ja niin lievänä, ettei siihen kuoltu.
Ambolaisten ennakkoluulot sairaalaa kohtaan olivat nyt vähentyneet. He antoivat esim. kantaa itsensä paareilla sairaalaan, jota he olivat ennen pitäneet väistämättömänä merkkinä kuolemasta. He eivät enää myöskään lähteneet sairaalasta, jos joku siellä menehtyi.Ojala 1990, s. 49–50.
Ensimmäinen kotimaanloma 1919–1922 Vuoden 1919 heinäkuussa Rainio lähti kotimaanlomalle. Onandjokwen hän jätti Aatu Järvisen hoidettavaksi. Tämä oli tullut kentälle vuonna 1917 ja oli saanut sairaanhoitokoulutusta Tübingenissä.
Suomessa Rainio viipyi jonkin aikaa Helsingissä selvitellen asioitaan. Sitten hän vietti jonkin aikaa Saarijärvellä äitinsä luona ja palasi sen jälkeen Helsinkiin. Siellä hän luennoi eri tahoilla Afrikasta. Kesäkuun 1920 hän työskenteli Kivelän sairaalassa ja matkusti sitten Tübingeniin saamaan lisää oppia. Sielläkin hän luennoi työstään Ambomaalla, kun trooppitautien laitoksen johtaja, professori Olpp oli pyytänyt. Vuoden 1921 alussa Rainio työskenteli kolme kuukautta Övermarkin kunnanlääkärinä Etelä-Pohjanmaalla. Hän työskenteli myös Keuruulla ja Sulkavalla. Afrikkaan hän ei halunnut palata siksi, että Lähetysseura oli pienentänyt Onandjokwen budjettia. Hän kuitenkin muutti kantansa, vaikka ei ollutkaan innostunut asiasta. Päätökseen vaikutti se, että kentällä olevat lähetit olivat väsyneitä ja että heitä oli liian vähän hoitamaan kasvavaa työtaakkaa. Myös oma terveys oli kohentunut.Ojala 1990, s. 48, 51–55.
Toinen työkausi 1922–1933
Rainio lähti uudelleen kohti Afrikkaa heinäkuussa 1922 yhdessä Karin Hirnin ja Karin Lönnbergin kanssa. Hän saapui perille syyskuussa. Windhoekissa hän oli ottanut vastaan viran hallituksen aluelääkärinä Ambomaalla. Se edellytti, että hänen oli hoidettava kaikki Ambomaan sukupuolitautitapaukset. Korvaukseksi hän sai 100 puntaa vuodessa, mitä hän ei pitänyt hyvänä korvauksena. Aluelääkärin työ aiheutti paljon byrokraattista tehtävää, sillä raportoitavaa oli paljon, ja siinä oli käytettävä englannin kieltä, jota lähetit eivät juuri osanneet. Onandjokwe tuli vuosi vuodelta riippuvaisemmaksi hallituksen taloudellisesta tuesta, minkä vuoksi Rainio ei halunnut luopua aluelääkärin työstä.
Onandjokwella oli hänen apunaan sairaanhoitaja Karin Hirn ja naislähetti Karin Lönnberg. Uusia tauteja alueella olivat tuberkuloosi ja maltankuume. Myös spitaali levisi sinne vuonna 1924 ja pernarutto vuonna 1927. Viimeksi mainittuun tautiin ambolaiset yleensä kuolivat, jos yrittivät sitä itse hoitaa. Lähettien hoidossa he sen sijaan useimmiten paranivat.Ojala 1990, s. 55–57, 89–90.