Talouskasvu on kansantalouden tuottamien tavaroiden ja palvelujen, eli hyödykkeiden, tuotantomäärän lisääntymistä. Sitä mitataan valtiotasolla tavallisesti reaalisen bruttokansantuotteen (BKT) määrän prosenttimuutoksella (volyymi-indeksi). "Reaalinen" tarkoittaa todellista tuotannon arvon kasvua, eli sitä, että siitä on poistettu inflaation, eli hintojen nousun vaikutus.
BKT:lla mitataan siis tavaroiden ja palveluiden määrällistä kasvua kansantaloudessa. Bruttokansantuotteen kasvu osoittaa elintason paranemista asukasta kohti. Jotta kansainvälinen vertailu olisi mahdollinen, se esitetään ostovoimapariteetillä korjattuna, jolloin valuuttakurssien eron vaikutus on poistettu. Tästä käytetään lyhennettä BKT per capita PPP.
Talouskasvun tutkimuksessa on kehitetty Okunin laki, jonka mukaan talouskasvu vähentää työttömyyttä. Perinteisesti Okunin laki on esitetty niin, että kolmen prosenttiyksikön talouskasvu alentaa työttömyysastetta yhdellä prosenttiyksiköllä. Tärkeimpiä talouskasvun seuraamisen mittareita ovat BKT:n muutos, työn tuottavuuden kasvu (tuotannon kasvu yhtä työyksikköä kohden) ja taloudessa tehdyt työtunnit.
Bruttokansantuotteen määrän lisääntyminen on kasvattanut köyhimpienkin maiden tuloja saman verran tai enemmänkin kuin rikkaiden maiden , vaikka teoriassa ne voisivat kasvaa myös vähemmän. Tämä on taloustieteen kasvuteorian catch-up-teoria (kasvu-urien vertailu maiden kesken seurantatutkimuksena). Sen mukaan BKT kasvaa köyhemmillä tasoilla nopeammin kuin rikkailla, sekä BKT:n määrässä että BKT per capita PPP. Teorian mukaan kehittyvät taloudet saavuttavat BKT:lla mitattavassa tulotasossa teollisuusmaat pitkällä aikavälillä. Tämä voi kuitenkin kestää useita vuosikymmeniä.
Evidenssinä talouden (kansantalouden, maan talouden) kasvupyrähdyksistä on Länsi-Saksan talousihme 1940-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta lähtien ja Brics-maiden eli Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan nopea talouskasvu 2000-luvun alkupuoliskolla. Kuitenkin osa kehitysmaista on jäänyt pysyvästi alhaisille tulotasoille kehitysavusta ja investoinneista huolimatta, mikä antaa haasteen taloustieteelliselle lisätutkimukselle. Talouskasvu voi myös muuttua taantumaksi tai lamaksi ulkomaankaupan heikentyessä voimakkaasti ja valuuttakurssin romahtaessa kuten Saksan hyperinflaation aikaan 1900-luvun alkupuolella tai jossain määrin Suomen 1990-luvun lamassa.
Teknologinen kehitys, investoinnit tutkimukseen ja tuotekehitykseen (T&K) sekä panostukset inhimilliseen pääomaan (koulutukseen) ovat kolme keskeisintä tekijää, jotka synnyttävät modernissa talouskasvua, koska väestö ja sen tekemän työn määrä voi taloudessa vähitellen laskeakin, ja investoinneilla koneisiin ja laitteisiin ei saavuteta loputtomasti lisähyötyä.
Talouskasvun mittaaminen Talouskasvua mitataan bruttokansantuotteen prosenttimuutoksella vuodessa. Mikäli BKT:n muutos on negatiivinen, kyseessä on talouden supistuminen, talouden taantuma tai mahdollisesti jopa talouslama. Luotettavampi mittari kansantuotteella on kuitenkin asukasta kohti laskettu bruttokansantuote ostovoimapariteetilla korjattuna (kansainvälinen vertailu), sillä se kuvaa keskimääräistä rahassa arvotettua taloudellista transaktiota henkeä kohden vuodessa. Vastaavasti useimmiten maiden välisissä vertailuissa käytetään asukasta kohti lasketun BKT:n muutosta. Lähes poikkeuksetta BKT/capita-mittarit korjataan vielä ostovoimapariteetilla (PPP), jotta maiden väliset hintaerot tulisi huomioitua vertailuissa.
Koska talouskasvua mitataan BKT:n muutoksella, sillä on myös mittarina kaikki BKT:n hyvät ja huonot puolet. Talouskasvua käytetään usein hyvinvoinnin vertailuun, koska sen ajatellaan kuvaavan keskimääräisen elintason muutoksia. BKT:n ja muiden elintason mittareiden välinen korrelaatio on positiivinen ja voimakas. Korkea BKT/capita-taso (korkea bruttokansantuotteen taso asukasta kohden) korreloi isosti positiivisesti muun muassa alhaisen lapsikuolleisuuden, korkean lukutaidon, koulutuksen tason ja korkean eliniän odotteen kanssa. Tiivistetysti voidaan sanoa, että korkea BKT:n taso liittyy myönteisesti muihin aineellisen elintason mittareihin kuten terveydenhuollon ja koulutuksen tasoon sekä ei-korruptoituneisuuteen ja demokraattisen järjestelmän toimivuuteen. Myös inhimillisen kehityksen indeksi HDI on kehitetty ottamaan huomioon edellä mainittuja tekijöitä, mutta sen käyttö on toiseksi vähäistä. On muistettava, että kaikissa kehityksen mittareissa on positiiviset ja negatiiviset puolensa.
On kuitenkin syytä muistaa, että:
BKT per capita (asukasta kohti) ei ota huomioon valtion tulonjakoa eli tulojen jakautumista ihmisten kesken maan tai valtion sisällä. Periaatteessa on siis mahdollista, että yksi henkilö, muutama henkilö tai tietty ryhmä saa käyttöönsä kaikki BKT:n muodostumisessa syntyvät tuotannontekijätulot. Tutkimusten mukaan keskimäärin kuitenkin kasvu hyödyttää köyhiä siinä missä muitakin. BKT per capita ei sisällä talouskasvusta seuraavia negatiivisia ulkoisvaikutuksia kuten päästöjä ja saasteita, joista käytetään nimitystä haitakkeet (vrt. hyödykkeet). Näin ollen BKT liioittelee talouskasvua. Toisaalta monen taloustieteilijän mielestä tuotteiden laadun paranemista ei pystytä täysin mittaamaan, joten BKT voi vähätelläkin talouskasvua, etenkin informaatiotaloudessa. BKT per capita ei ota huomioon toisaalta positiivisia ulkoisvaikutuksia kuten koulutuksen tai terveyden lisääntymisestä. Nämä tosin korreloivat voimakkaasti BKT:n kanssa (katso edellinen kappale). BKT per capita ei kata markkinoiden ulkopuolista toimintaa lainkaan. Esimerkiksi kotona itse tehtävä kotityö tai kunnon kohottaminen lenkkeilemällä eivät näy BKT:ssa suoraan. Sen sijaan välillisesti kansanterveyden indikaattoreiden korkeampi taso ja terveyserojen supistuminen näkyvät korkeampana BKT:nä (mm. taloudessa kasvaneiden tehtyjen työpäivien määrän kautta)
Taloustieteilijät ovat hyvin tietoisia BKT:n puutteista hyvinvoinnin kuvaajana. Tulojaon epätasa-arvoisuuden tarkasteluun on kehitetty omia mittareita kuten Ginikerroin. Negatiivisia ulkoisvaikutuksia voidaan yrittää ottaa huomioon vaihtoehtoisten BKT-määritelmien avulla (esim. vihreä bruttokansantuote). Lisääntyvällä vapaa-ajalla on oma arvonsa, joka voidaan ottaa huomioon laskemalla BKT per työtunnit.
Kasvukirjanpito ja kerrannaisvaikutus
Valtion tai maan BKT lasketaan yksinkertaistaen seuraavan matemaattisen kaavan mukaan:
Y = C + I + G + (X − M),
missä Y = bruttokansantuote, C = yksityinen kulutus, I = yksityiset investoinnit, G = julkinen kulutus ja investoinnit, X = vienti, M = tuonti ja (X − M) = nettovienti. Makrotaloustieteessä nettovienti NX = X - Z tarkoittaa etupäässä vaihtotasetta.
Bruttokansantuotteen kasvu voidaan siis laskea viiden eri tekijän summana. Näistä kolme on peräisin kotimaasta ja kaksi ulkomailta. Yksityisten ihmisten ja yritysten kulutus (C), investoinnit (I) ja ulkomainen nettokysyntä (X − M) ovat niin sanottuja kasvukirjanpidon perustekijöitä, jotka määräävät talouskasvua lyhyellä aikavälillä. Julkisen sektorin vaikutus talouteen muodostuu julkisten investointien ja menojen tekijän (G) kautta. Myös talous- tai finanssipoliittinen (ns. keynesiläinen) elvytys vaikuttaa kertoimen välityksellä talouteen lyhyellä aikavälillä (alle viisi vuotta).
Finanssipolitiikan kerroin Finanssipolitiikan kerroin = (1 / (1 − r)) Keynesin mukaan, missä r = rajakulutusalttius. Siis jos ihmiset kuluttaisivat aina 80 % uusista tuloistaan, kerroin olisi vanhentuneen keynesiläisen teorian mukaan 1 / (1 - 0,80) = 5, kun yhden ihmisen lisätuloista aina 80 % päätyisi seuraavan lisätuloiksi, ja siitä taas 80 % (64 % alkuperäisestä) sitä seuraavan, jne.
Tutkimuksissa kuitenkin Suomen finanssipolitiikan kerroin on arvioitu usein suunnilleen ykköseksi, muiden maiden kerroin usein välille 0,6-1.
Kerroin kuvaa bruttokansantuotteen kasvun suhteen esimerkiksi julkisten menojen kasvuun. Myös verotuksen muutoksilla on finanssipoliittinen kerroinvaikutus.
Näin syntyvistä lisätuloista ihmiset ja yritykset saattavat käyttää osan uusiin tarkoituksiin, jolloin kerroin voi olla yli yhden. Toisaalta julkiset menot voivat syrjäyttää yksityisen sektorin tuotantoa, jos on pulaa talouden vapaista resursseista (tuotantoon tarvittavat hyödykkeet ja työvoima). Sikäli kerroin voi olla myös alle ykkösen.
Yksityinen sektori voi myös ennakoida, että julkisten menojen lisäämisen hinta vaatii tulevaisuudessa vastaavia menoleikkauksia tai veronkorotuksia. Tällaiseen finanssipolitiikan kiristämiseen varautuminen saattaa entisestään vähentää yksityistä tuotantoa. Verotus voi myös heikentää kannustimia investointeihin, työllisyyteen ja talouskasvuun.
Kerrointa pienentää sekin, että pienessä, avoimessa taloudessa osa elvytyksestä valuu lisätuontiin ulkomailta.
Talouskasvun teoriaa
Talouskasvu voidaan jakaa työmäärän muutokseen ja työn tuottavuuden kasvuun pitkällä aikavälillä (yli 5 vuotta). Työn määrä vaihtelee väestönkasvun, työhön osallistumisasteen ja työajan mukaan. Tuottavuuteen vaikuttaa taloudellisen toiminnan ympäristö ja teknologinen kehitys. Talouskasvu on eksponentiaalista eli pienetkin prosenttierot kertautuvat ajan kuluessa merkittäviksi. Esimerkiksi 5 % :nja 3 %:n kasvuasteet vaikuttavat samanlaisilta, mutta 20 vuoden kuluttua on talous kasvanut suuremmalla vauhdilla 165 % ja hitaammalla 80 %.
Lyhyen aikavälin vaihtelua talouskasvussa kutsutaan suhdannevaihteluksi. Lähes kaikki taloudet kokevat taantumajaksoja. Tämän vaihtelun ymmärtäminen ja ehkäisy on yksi makrotaloustieteen keskeisiä kysymyksiä. Koska taantumiin liittyy usein työttömyyden kasvu, voi suhdannevaihtelun hillitseminen lisätä hyvinvointia.
Pitkän aikavälin talouskasvu on myös taloustieteen tärkeitä kysymyksiä. Huolimatta talouskasvun mittaamisen ongelmista katsotaan BKT:n lisäyksen yleensä nostavan ihmisten elintasoa. Uusklassinen kasvumalli, jonka Robert Solow kehitti 1950-luvulla, oli ensimmäisiä yrityksiä kuvata pitkän aikavälin kasvua analyyttisesti. Solow'n malli olettaa, että maat käyttävät resurssinsa tehokkaasti ja että pääomalla sekä työvoimalla on vähenevä rajatuottavuus. Näistä lähtökohdista mallista saadaan kolme merkittävää ennustetta: Pääoman osuuden lisääminen työvoimaan nähden lisää kasvua, koska työntekijät voivat tuottaa enemmän saadessaan paremmat tuotantovälineet. Köyhät maat kasvavat nopeammin, koska investoinnit pääomaan tuottavat enemmän kuin rikkaissa maissa. Koska pääomalla on vähenevä rajatuottavuus, talouskasvu hidastuu elleivät esimerkiksi investoinnit kasva entistä suuremmiksi. Toisaalta rikkaampi kansantalous pystyy investoimaan enemmän.
Professori Robert U. Ayres esittääRobert U. Ayres: Two Paradigms of Production and Growth taloudellisen kasvun mallin, joka lähtee liikkeelle Solow’n mallista, mutta laajentaa sitä kolmannella tekijällä, joka on ulkoinen energia yhdistettynä energiatehokkuuteen. Sen voi kääntää suomeksi ulkoisen energian antamaksi hyötytyöksi U (useful work). Vanhastaan on tiedossa energian kulutuksen ja BKT kasvun välinen vahva korrelaatio.
Solow’n malli kirjoitetaan usein eksponenttimuotoon Y= A*K^a * L^(1-a), missä a on alle yhden oleva potenssi. Suhteellisista arvoista käytetään pieniä kirjaimia. Ayres lisää tähän kolmannen tulon tekijän ja talouskasvun yhtälöksi tulee Y= A*K^α * L^β *U^1-α-β
Mallia on sovellettu ainakin seitsemän maan tietoihin ja ulotettu tarkastelu pitkiin ajanjaksoihin. Esimerkiksi USA:n BKT on kasvanut 100 vuoden kuluessa 20 kertaiseksi, hyötytyön käyttö 36 kertaiseksi, pääomat 12 kertaiseksi ja työvoima 3 kertaiseksi.
Monessa suhteissa Ayres luopuu Solow’n mallin ajatuksista: 1) eksponentit eivät määräydykään pääoman ja työvoiman saamien korvausten suhteista vaan määrätään tilastollisin keinoin