Kiinan tasavalta oli itäaasialainen valtio vuosina 1912–1949 nykyisen Kiinan kansantasavallan – ja on edelleen Taiwanin – alueella. Maan alkuvuosina siihen kuului myös nykyinen Mongolian alue. Kiinan tasavalta perustettiin Qing-dynastian kaatuessa vuonna 1911. Kiina ajautui kuitenkin pian sisällissotaan eri sotaherrojen välillä ja Japani miehitti maan pohjoisosia. Kiinan sisällissodan jälkeen vuonna 1949 tasavallan hallinto pakeni Taiwanin saarelle, jota se on joidenkin Etelä-Kiinan meren saarten lisäksi hallinnut ainoana alueenaan siitä lähtien. Kiinan tasavallan paikan Manner-Kiinassa on tämän jälkeen perinyt Kiinan kansantasavalta.
Keisarivallan kukistuminen
Kiinan Qing-dynastian ongelmaksi tuli 1800-luvun alussa kaksi seikkaa. Ensimmäinen oli sisäinen väestöpaine: 1700-luvun alusta 1800-luvun puoliväliin väestö kasvoi noin kolminkertaiseksi (ollen tuolloin noin 450 miljoonaa henkeä). Viljelysmaa ei kuitenkaan lisääntynyt samassa suhteessa; ainoastaan Mantšuriassa otettiin uusia alueita merkittävässä määrin viljelyyn 1800-luvulla alkaneen kiinalaissiirtolaisuuden myötä. Viljelyskasveissa tai -tekniikassa ei myöskään tapahtunut oleellista muutosta, eikä mitään ’teollista vallankumousta’ käynnistynyt. Väestönkasvu lisäsi kilpailua maasta, nosti maanvuokria ja paransi tilanomistajien asemaa. Se alensi valtaosan elintasoa, jopa kasvatti nälänhädän uhkaa huonoina vuosina.
Toinen ongelma oli ulkoisen paineen kasvu, kun länsivallat kiinnostuivat Kiinasta. Ne pystyivät nyt merenkulku- ja sotatekniikan kehityttyä ensi kertaa vakavasti sekaantumaan sotilaallisella mahdillaan sen asioihin. Ne halusivat avata Kiinan markkinat kaupalle ja saada diplomatian sääntöjen mukaisen kohtelun, jota Kiinan keisari ei ’barbaareille’ suonut.Huotari & Seppälä 2005, s. 62–67.
Koska Ison-Britannian tuottamat tekstiilit eivät tehneet kauppaansa Kiinassa, jossa parempilaatuiset käsintehdyt tekstiilit olivat suunnilleen saman hintaisia, maan kauppatase jäi alijäämäiseksi. Etenkään teekaupan rahoittamiseksi ei brittiläisillä ollut kiinalaista osapuolta kiinnostavia kauppa-artikkeleita tarjolla. Ison-Britannian valtio sai merkittäviä tuloja kassaansa teekaupasta saaduista tulli- ynnä muista tuloista. Englannin Itä-Intian kauppakomppania alkoi tuottaa oopiumia Intiasta Kiinaan lisätäkseen myyntiään.
Kiina kielsi oopiumin myynnin jo vuonna 1729, mutta lakia alettiin soveltaa vasta vuonna 1821. Kiinalaisten pyrkimys estää tuonti johti niin kutsuttuun ensimmäiseen oopiumsotaan (1840–1842). Sodan seurauksena britit saivat Kiinan avaamaan rajansa kansainväliselle kaupalle. Oopiumisodat päättäneet rauhansopimukset antoivat länsivalloille myös oikeuden määrätä Kiinan tullit alhaisiksi, mikä helpotti länsimaiden vientiä Kiinaan. Epäoikeudenmukaiset sopimukset ja sotakorvaukset pakottivat Kiinan lisäämään verotusta.
Ulkomaiden vaikutus lisääntyi jatkuvasti: uudet paikkakunnat avautuivat, ja länsivaltojen kansalaiset saivat ekstraterritoriaalioikeuksia eli pääsivät Kiinan tuomiovallan alaisuudesta. Vuosisadan lopulla ulkomaat saivat Kiinasta toimilupa-alueita ja siirtomaita.
Lännen vaikutus kasvaa vasen|pienoiskuva|Taiping-kapina vuosina 1850–1864. Wu Yourun kuparipiirros vuodelta 1886. Taiping-kapina Sisäisesti Kiinaa ravisutti 1800-luvun puolivälissä suuret kapinaliikkeet, jotka pyrkivät kukistamaan mantsudynastian. Näistä huomattavin oli Taiping-kapina, joka sai suuria osia Keski-Kiinaa haltuunsa. Kapinalliset pyrkivät toteuttamaan maan päällä Taivaallisen rauhan suuren valtakunnan (Taiping tianguo). Taipingit olivat ideologialtaan mielenkiintoinen ryhmä, sillä heidän opeissaan oli läntistä vaikutusta. Liikkeen johtajat olivat saaneet herätteitä kristillisestä propagandasta, joskin opissa oli myös kiinalaisesta perinteestä saatua ainesta.
Toiseksi kapinalla oli positiivinen yhteiskuntaihanne, joka edellytti radikaaleja muutoksia kuten maanjakoa ja naisten aseman parantamista. Käytännössä uudistusten toteutus kangerteli: sota esti määrätietoisen politiikan ja toisaalta Taiping-liikkeen johtajat olivat kaikesta huolimatta paljon tasa-arvoisempia kuin liikkeen muut jäsenet. Taiping-valtion pääkaupunki Nanjing kukistui vuonna 1864.
Kapinoiden jälkeen Ulkoisen vaaran ja sisäisten vaikeuksien edessä oli jotakin tehtävä. Kapinoiden kukistumisen myötä Kiinan johtoon tuli ryhmä miehiä, jotka pyrkivät restauraatioon, maan vahvistamiseen perinteen pohjalla. He uskoivat pitkään, että entisiä menetelmiä voitiin jatkaa. Maata aloitettiin uudistamaan pitäen ”kiinalaista oppia perustana ja käyttäen länsimaista tekniikkaa käytännöllisen hyödyn saamiseksi”. Kiinnostuksen kohteena oli ennen kaikkea asetekniikkaa, kaivokset ja laivanrakennus. Tulokset eivät olleet kovin hyviä, sillä taloudellinen panostus niihin oli pientä ja yritykset vanhoillisten virkamiesten määräysvallan alla.Huotari & Seppälä 2005, s. 65–69.
Sisäisen modernisaation ajatus kärsi haaksirikon vuosisadan vaihteessa. Ulkomaiden kilpailu oikeuksista Kiinassa kiihtyi, ja peliin liittyi aasialainen valta Japani. Tappio Kiinan–Japanin sodassa 1894–1895 vuosina 1894–1895 aiheutti Kiinan intellektuellien keskuudessa uudistusajatusten leviämiseen: nyt haluttiin ottaa oppia Japanin esikuvan mukaisesti myös länsimaiden institutionaalisesta ja poliittisesta rakenteesta.
Tasavaltalainen vallankumous Yleinen mielipide alkoi olla monarkiaa vastaan, jonka katsottiin tekevän uudistuksensa pakosta. 1890-luvulta lähtien oli syntynyt vallankumouksellisia liikkeitä, jotka avoimesti vaativat dynastian kukistamista. Uudistukset sen hallitessa olivat mahdottomia tai hyödyttömiä. Propagandassa mantšut kuvattiin jopa rodullisesti muukalaisiksi, jotka estivät kiinalaisten vallan. Tavoitteeksi tuli tasavalta ja vallankumous, kun uudistus ylhäältä käsin oli osoittautunut mahdottomaksi toteuttaa. Salaisia järjestöjä syntyi useita. Niiden jäsenet kuuluivat Kiinan yhteiskunnan moderneihin kerroksiin, teollisuudenharjoittajiin, opiskelijoihin ja uuden armeijan upseereihin.
Vallankumousliike oli ollut olemassa jo 1800-luvun lopulta lähtien. Se oli organisoitunut erityisesti Japanissa ja länsimaiden hallussaan pitämissä sopimussatamissa pääosin Sun Yat-senin ja tämän perustaman Tongmenghui-puolueen taakse. Osa Japanissa opiskelevista isänmaallisista opiskelijoista sen sijaan kannatti Liang Qichaon tai Kang Youwein uudistuslinjaa ja perustuslailliseen monarkiaan siirtymistä rauhanomaisin keinoin. Monet pelkäsivät, että ulkomaat käyttäisivät vallankumousta hyväkseen ja ottaisivat haltuunsa lisää kiinalaisia maita.Huotari & Seppälä 2005, s. 69–71.
Kiinan kaupunkeihin oli samaan aikaan muotoutunut uusi kansainvälisesti suuntautunut porvaristo, joka oli riippumaton vanhasta maanomistajaluokasta. Shanghain liikemiehet esittivät hyvin samansuuntaisia vaatimuksia kuin Pekingin radikaali älymystö. Uuden vaurauden löytänyt porvaristo vaati riippumattomuutta ja vapautta valtiosta. Se ei kuitenkaan ollut valmis seuraamaan uuden kulttuurin liikettä tämän kulkiessa kohti poliittista radikalismia.
Vuodesta 1910 lähtien yleinen tyytymättömyys kasvoi. Syksyllä 1911 tasavaltalaiset opintopiirit valmistelivat kapinaa Wuhanissa. He kirjoittivat myös Tongmenghui-puolueelle aikeestaan, mutta heitä ei otettu tosissaan. Samaan aikaan Sichuanissa lakkoiltiin ja paikallinen kuvernööri päätti pidättää mielenosoittajia. Tästä seurasi aseellinen yhteenotto ja keskushallinto lähetti mantšuarmeijan yksiköitä paikalle Wuhanista. Wuhanissa opintopiiriläiset räjäyttivät vahingossa pommin, ja asiaa tutkimaan lähteneet poliisit saivat käsiinsä opintopiirin jäsenlistan. Opintopiiriläisten peli olisi pelattu ellei vallankumous alkaisi heti, joten he päättivät yrittää. He ottivat haltuunsa ammusvaraston ja maakunnan rahavarat. Jostakin syystä jopa armeijan komentaja pakeni Wuhanista.
Johtajakseen opintopiiriläiset valitsivat Li Yuanhongin, sillä hän oli hieman vanhempi ja arvovaltaisempi henkilö. Tämä onnistuikin suostuttelemaan maakuntaneuvoston perustuslailliset taaksensa. Muuallakin lähistöllä maakuntaneuvostot saatiin julistamaan alueensa itsenäisiksi. Johtoon valittiin aina joku paikallisesti merkittävä eliitin edustaja.
Keskushallinnossa katsottiin Yuan Shikain olevan oikea mies taltuttamaan kapina. Yuan ei kuitenkaan suostunut, mutta kun toiseksi soveliain henkilö murhattiin, yritettiin häntä suostutella keinolla millä hyvänsä. Yuan Shikai vaati ehtonaan, että parlamentti oli perustettava ja hänen itsensä oli saatava valtaa. Perustuslaki julistettiinkin voimaan ja Yuan Shikai johdatti armeijansa kohti Wuhania. He etenivät nopeasti Hanyangiin asti, mutta viimeisenä erottimena olevaa jokea ei ylitetty vaan Yuan Shikai alkoi hakea kompromissia.
Tongmenghui halusi nyt mukaan vallankumoukseen ja lähetti ihmisiä organisoimaan joukkoliikettä eri kaupungeissa, mutta nämä tukahdutettiin helposti. Tongmenghuin edustajia oli kuitenkin Shanghaissa vallankumousta ajamassa ja puolue tunnustettiin valtakunnalliseksi vaikuttajaksi. Etelä-Kiinassa alkoi olla huomattava määrä itsenäiseksi julistautuneita maakuntia, ja Tongmenghui perusti Nanjingiin senaatin näitä edustamaan. Koska soveliasta keisaria ei ollut tarjolla, eliitin kannalta ainoa järkevä ratkaisu näytti olevan tasavallan perustaminen. Kaaosta ei haluttu ulkomaiden takia, Venäjä kuitenkin ehti painostaa Kiinan hyväksymään Ulko-Mongolian itsenäisyys ja britit jättämään Tiibetin rauhaan ja myöntämään ulkomaisille tuomiovalta myös kiinalaisten osalta sopimussatamissa.
Tasavallan aika pienoiskuva|Yuan Shikain virkaanastujaiset väliaikaiseksi presidentiksi 10. maaliskuuta 1912. Yuan Shikain hallituskausi Kiinan tasavalta perustettiin virallisesti 1. tammikuuta 1912 Xinhai-vallankumouksen jälkeen. Tasavalta korvasi Qing-dynastian ja päätti yli kaksituhatta vuotta kestäneen keisarivallan Kiinassa. Senaatin piti nyt valita presidentti, suosituimpia ehdokkaita olivat Yuan Shikai ja Li Yuanhong. Kompromissiksi eteläisen tasavallan väliaikaiseksi presidentiksi valittiin Sun Yat-sen vuonna 1912, ja tästä alkoi uusi ajanlasku tasavallassa. Tongmenghui muodosti uuden hallituksen, jolla oli kuitenkin valtaa vain Shanghain seudulla, sillä läheskään kaikki etelän itsenäistyneet maakunnat eivät tunnustaneet Nanjingin senaattia ja pohjoisessa valta kuului yhä Qing-keisarille. Sun Yat-sen havaitsi, että Yuan Shikai oli ainoa, jolla oli ulkomaistakin kannatusta. Hän ilmoitti, että Yuan Shikai nimitettäisiin presidentiksi, jos Pohjois-Kiina liittyisi tasavaltaan.
Yuan Shikai alkoi neuvotella asiasta hovin kanssa, sillä osa hänen omista sotilaistaankin kannatti tasavaltaa. Yuan lupasi turvata mantšukeisarihuoneen turvallisuuden Kielletyssä kaupungissa, eikä hovi voinut muuta kuin suostua ehtoihin. Niinpä Yuan Shikai nimitettiin presidentiksi ja hänen painostuksestaan parlamentti muutti Pekingiin, joka pysyi Kiinan pääkaupunkina.
Tohtori Sun Yat-senin ja Sung Tšiao-jenin suraajilla, jotka muodostivat Kuomintang-puolueen (’Kansallinen kansanpuolue’) oli parlamentissa enemmistö. Kaksipuoluejärjestelmän toisena puolueena toimi Edistyspuolue. Kiinan tasavallan ensimmäiset vaalit järjestettiin vuosien 1912 ja 1913 taitteessa. Koko maan kattaneissa vaaleissa valittiin edustajat kaksikamariseen kansalliskokoukseen sekä maakuntien edustuslaitoksiin. Äänioikeus oli vain koulutetuilla ja varakkailla miehillä, mutta tämäkin oli selvä parannus keisarivallan loppuaikoina järjestettyihin vaaleihin. Vaalit olivat historiallisesti merkittävät, sillä niissä kilpaili vallasta kaikkiaan kolmisensataa poliittista yhdistystä.
Kuomintang voitti vaalit selvästi ja sai enemmistön parlamenttipaikoista. Vaalit osoittivat, että vaikka vallankumouksellisilla ei ollut hallussaan merkittäviä hallintovirkoja, heillä oli selvästi kannatusta ja tukijoita. Äänestäjät yhdistivät Kuomintangin onnistuneeseen vallankumoukseen. Puolueen siivitti vaalivoittoon myös lupaus paikallisesta itsehallinnosta, jota muut puolueet eivät ajaneet.