Kiinan tasavalta perustettiin vuonna 1912, kun vallankumouksen seurauksena mantšujen Qing-dynastia syrjäytettiin vallasta. Keskeisimpinä syinä yli 2000 vuotta kestäneen keisarivallan kukistumiseen oli keisarin vallan heikkeneminen ja kansan keskuudessa kannatusta saaneet tasavaltalaiset aatteet. Tasavallan ensimmäiseksi johtajaksi nousi tasavaltalaisen Kuomintangin johtajan Sun Yat-Senin sijasta entisen keisarillisen armeijan päällikkö Yuan Shikai, jotta vältyttäisiin eri osapuolten välisiltä vihamielisyyksiltä. Yuan Shikai kuoli vuonna 1916, minkä jälkeen valta ajautui alueellista valtaa pitäneiden sotapäälliköiden käsiin.
Sotapäälliköiden aikakaudella maassa alkoi herätä kommunistiset aatteet. Kommunistit saivat kannatusta laajoilla alueilla ja he toimivat aluksi yhteistyössä Kuomintangin kanssa maan yhtenäisyyden palauttamiseksi. Sun Yat-Senin kuoltua Kuomintangin johtoon noussut Tšiang Kai-šek ei enää suostunut yhteistyöhön kommunistien kanssa. Japani valloitti osan Mantšuriasta vuonna 1932 ja Kiinan ja Japanin välille syttyi täysimittainen sota vuonna 1937. Sodan aikana Tšiang Kai-šek pakotettiin yhteistyöhön japanilaisten uhan torjumiseksi. Lopullisesti Japani kukistui liittoutuneiden ansiosta ja japanilaiset vetäytyivät valloittamiltaan alueilta.
Kiina ajautui Japanin vastaisen sodan päätyttyä sisällissotaan. Japanin sodan aikana kommunistit olivat saaneet laajaa kannatusta tasavaltalaisen Kuomintangin kustannuksella. Sisällissodan seurauksena tasavaltalaiset joutuivat vetäytymään Taiwaninsaarelle, missä tasavaltalaishallitus jatkoi toimintaansa. Manner-Kiinassa Mao Zedong julisti Kiinan kansantasavallan perustetuksi vuonna 1949. Virallista rauhansopimusta osapuolten välille ei ole koskaan solmittu.
Tasavaltalaisliike Kiinaa vuosisatojen ajan hallinnut mantšujen Qing-dynastia alkoi muuttua kiinalaisväestön silmissä epäsuosituksi hävityn Japania vastaan vuosina 1894–1895 käydyn sodan jälkeen. Sodan jälkeen solmittua Shimonosekin rauhaa pidettiin Kiinassa häpeällisenä. Kiina joutui maksamaan suuret sotakorvaukset ja luovuttamaan Japanille Taiwaninsaaren ja tunnustamaan Korean itsenäisyyden. Ainoastaan länsimaiden väliintulo niin kutsutussa kolmoisinterventiossa esti myös Liaodongin niemimaan liittämisen Japaniin. Qing-dynastian heikkous aloitti uuden imperialistisen aallon Kiinan yli, kun Venäjä, Japani, Ranska, Saksa ja Britannia jakoivat Kiinan omiin etupiireihinsä.
Rauhansopimus johti kiinalaisen oppineiston poliittiseen aktivoitumiseen tavalla, jota Kiinassa ei ennen ollut nähty, ja Qing-dynastian keisariin vedottiin uudistusten puolesta. Keisari Guangxu oli juuri täysi-ikäistyttyään saanut vallan käsiinsä sijaishallitsijana toimineelta leskikeisarinna Ci Xiltä. Keisari nimitti Kang Youwein toteuttamaan sadan päivän uudistukset, joiden oli määrä uudistaa valtion hallintokoneiston rakenne ja lakkauttaa hyvin palkatut mutta turhat virat. Hovin vanhoilliset konservatiivit ryhtyivät vastaiskuun ja kutsuivat leskikeisarinna Ci Xin apuun. Tämän nimissä keisarilta kaapattiin valta ja uudistukset peruttiin. Kang Youwei säästyi teloitukselta paettuaan brittien suojelukseen Hongkongiin. Ci Xi sai ratkaisevaa tukea nuorelta sotilasjohtajalata Yuan Shikailta, joka nousi myöhemmin merkittäväksi henkilöksi keisarivallan kukistumisen jälkeisinä aikoina.
Uudistushankkeen kaatumisen kanssa alkoi samoihin aikoihin 1890-luvun lopulla kyteä ulkomaalaisvastainen liike, joka sai nimen boksarikapina. Kapinalliset hyökkäsivät kaikkia ulkomaalaisuuden merkkejä, kuten kirkkoja ja lennätinlinjoja vastaan. Qing-dynastian todellinen hallitsija Ci Xi antoi tukensa boksareille, mutta tästä huolimatta kiinalaiset kuvernöörit yrittivät tukahduttaa kapinan alueillaan. Kapinan yltyessä ulkovallat hyökkäsivät Pekingiin rauhoittaakseen tilanteen ja vuonna 1900 kapina saatiin kukistettua. Kiina tuomittiin jälleen maksamaan sotakorvaukset kapinan jälkeen, mutta Qing-dynastialle kohtalokkainta oli sen arvovallan romahdus.
Kapinan jälkeen maassa alettiin vaatia yhä äänekkäämmin perustuslailliseen monarkiaan siirtymistä. Qing-dynastian todellinen hallitsija Ci Xi ei tätä voinut ajatellakaan, ja Qing-hallinto yritti pelastaa itsensä uudistamalla hallintoa ja toteuttamalla aiemmin hylkäämänsä sadan päivän uudistukset. Lopulta päätettiin, että perustuslailliseen monarkiaan siirryttäisiin vähitellen vuodesta 1908 alkaen. Saman vuoden lopulla Ci Xi kuoli, ja keisari Guangxu kuoli vain päivää ennen häntä. Samanaikaiset kuolemat tuskin olivat sattumaa. Uudeksi keisariksi nousi alaikäinen Pu Yi, minkä vuoksi valtaa pitivät sijaishallitsijat.
pienoiskuva|Sun Yat-sen oli Kiinan tasavaltalaisliikkeen perustaja. Vaikka mantšut olivat hyvin kiinalaistuneita, mantšuvastaisuus ei ollut koskaan hävinnyt Kiinasta. Kaikki kapinat Qing-dynastian historian alusta alkaen pyrkivät mantšuvallan kukistamiseen. Ulkomaalaisvastainen boksarikapina poikkesi tässä suhteessa aiempien kapinoiden luonteesta. Boksarikapinan jälkeen Kiinalta vaaditut sotakorvaukset rasittivat kaikkein eniten talonpoikaisväestöä, mikä joudutti mantšuvallan luhistumista. Maassa syntyi tasavaltalaisliike, joka sai kannatusta etenkin opiskelijoiden keskuudessa. Tasavaltalaisen liikkeen johtohahmoksi nousi Sun Yat-Sen, joka johti Tongmenghui-nimistä tasavaltalaista liikettä. Sun Yat-Sen toimi pääosin ulkomailta käsin, sillä hän oli maan etsityin mies ja hänen päästään oli luvattu palkkio. Qing-viranomaiset kaappasivat hänet Lontoossa Kiinan suurlähetystöön, mutta asiasta nousseen kansainvälisen kohun vuoksi Sun Yat-Sen vapautettiin. Vuosina 1906-1911 Sun Yat-Sen johti useita tuloksettomia vallankaappausyrityksiä, mutta tasavaltalaisten asema kuitenkin vahvistui, kun he saivat kasvavaa tukea Qing-armeijan riveistä loikanneilta upseereilta. Niin kauan kuin Qing-dynastia saattoi luottaa armeijan kuuliaisuuteen, sen valta ei ollut uhattuna maakunnissa vallitsevista levottomuuksista huolimatta.
Tasavaltalainen vallankumous pienoiskuva|Vallankumousarmeijan johtajat Wuhanissa, armeijan päämajan edustalla vuonna 1911. pienoiskuva|Xinhai-vallankumous Shanghaissa. Kun tasavaltalainen vallankumous lopulta alkoi, Sun oli varainkeruumatkalla Yhdysvalloissa, eikä Tongmenghui -järjestöllä ollut aluksi osaa vallankumouksessa. Tasavaltalainen vallankumous alkoi sattumalta Wuhanin kaupungissa, 9. lokakuuta vuonna 1911. Tapahtumaketju alkoi kun Qing-armeijan joukkoja siirrettiin Wuhanista Sichuaniin hillitsemään rautateiden kansallistamisesta puhjenneita levottomuuksia. Paikallinen tasavaltalainen solu aikoi käyttää tilaisuuden hyväkseen ja alkoi suunnitella kapinaa, mutta aikeet paljastuivat kun heidän ruutivarastonsa räjähti. Paikalliset viranomaiset alkoivat tutkia tapausta ja he saivat käsiinsä kapinallisjärjestön jäsenluettelot. Kapinallisista moni oli paikallisen varuskunnan sotilaita. Paljastuneita kapinallisia uhkasi kuolemantuomio ja he yrittivät ryhtyä kapinaan jo saman päivän iltana, mutta yritykset epäonnistuivat ja sotapoliisi pidätti useita kapinajohtajia. Seuraavana päivänä tasavaltalaiset kapinalliset onnistuivat armeijan kapinallisten tuella saamaan haltuunsa Wuhanin keskusvarikon, minkä jälkeen Qing-valtaa palvelleet Wuhanin kenraalikuvernööri ja sotavoimien komentaja pakenivat Wuhanista. Kapinaa nousi johtamaan kenraali Li Yuanhong.
Wuhanin kapinoitsijoita oli vain noin 2000 miestä. Alkujaan kapina oli hyvin epämääräinen, mutta se levisi nopeasti muihin kaupunkeihin, missä se sai tukea myös aiemmin rauhallisina pysyneiltä ylemmiltä yhteiskuntaluokilta. Levottomuudet yltyivät joukkomurhiksi, kun paikoin han-kiinalaiset surmasivat kaikki kiinni saaneensa mantšut. Tilanne oli pian karannut Qing-dynastian hallinnasta ja 15 maakuntaa ilmoitti itsenäistyneensä Qing-vallan alaisuudesta puolentoista kuukauden sisällä. Sun Yat-Sen yritti ulkomailla ollessaan haalia kapinallisille tukea. Britit ja ranskalaiset suhtautuivat myönteisesti Suniin ja tasavaltalaisliikkeeseen. Sun palasi joulukuussa 1911 Kiinaan ja hänet valittiin Kiinan tasavallan ensimmäiseksi väliaikaiseksi presidentiksi. Tasavallan hallitus organisoitiin Nanjingiin, mutta tilanne ei suinkaan ollut rauhoittunut, sillä Qing-dynastia oli yhä vallassa, maa oli hajanainen ja tasavaltalaiset uudistukset olivat toteuttamatta. Käytännössä Nanjingin hallinnon alainen oli vain Jangtsejoen alajuoksun laakso. Kauempana Etelä-Kiinassa riippui valtaa pitäneistä sotapäälliköistä, hyväksyttiinkö Nanjingin tasavaltalaishallitus vai ei. Sekasortoista poliittista tilannetta käyttivät hyväkseen myös Ulko-Mongolia ja Tiibet, jotka itsenäistyivät vuonna 1911. Myös Xinjiang oli käytännössä itsenäinen.
Sun Yat-Senilla ja Nanjingista toimineella Kiinan tasavallan hallituksella oli yhä suuri ongelma maan yhdistämisessä, sillä Pekingissä toimi yhä Qing-dynastian mantšuhallitus, vaikka mantšut olivatkin menettäneet otteensa suurimmasta osasta valtakuntaansa. Ratkaisevaksi henkilöksi mantšuvallan kukistumisessa nousi sotilasjohtaja Yuan Shikai. Tämä oli Ci Xin kuoltua vuonna 1908 menettänyt virkansa ja Pohjois-Kiinassa sijainneiden joukkojensa ylipäällikkyyden, mutta vallankumouksen uhan kasvaessa hänet nimitettiin uudelleen ylipäälliköksi. Mikäli mantšut saisivat tuekseen Yuanin johtaman Qing-armeijan, se saattaisi olla edelleen tarpeeksi voimakas Kiinan tasavallan kukistamiseksi. Mantšut kääntyivät Yuan Shikain puoleen, joka vaati vastineeksi täyden vallan kaikkiin maa- ja merivoimien yksiköihin ja takuut riittävistä sotilasmäärärahoista. Qing-dynastia myöntyi Yuan Shikain vaatimuksiin ja tästä tehtiin myös pääministeri, ja hänelle annettiin lupaus perustuslailliseen monarkiaan siirtymisestä. Yuan Shikaista tuli maan vaikutusvaltaisin mies Qing-dynastian valtakauden loppuvaiheessa. Edessä oli joko tasavaltalaisten ja Yuan Shikain johtaman Qing-armeijan välinen sisällissota tai kompromissiratkaisu. Jotta säästyttäisiin sisällissodalta ja mahdolliselta ulkovaltojen väliintulolta, myös Sun Yat-Sen kääntyi Yuan Shikain puoleen, sillä ainoastaan tällä oli niin paljon vaikutusvaltaa, että hän pystyisi pakottamaan mantšukeisarin sijaishallitsijan luopumaan kruunusta. Tasavaltalaisliike lupasi Yuanille että mikäli tämä saa mantšukeisarin luopumaan kruunusta ja tukisi tasavaltalaisia, Yuanista tehtäisiin Kiinan tasavallan presidentti. Tarjous houkutteli Yuania niin paljon, että hänet saatiin tasavaltalaisten puolelle. 12. helmikuuta vuonna 1912 Yuan Shikai antoi keisarin julistuksen kruunusta luopumisesta. Sun erosi presidentin virasta Yuanin hyväksi ja uusi Kiinan tasavallan hallitus perustettiin Pekingiin. Viimeisen keisarin luovuttua kruunusta, oli Kiinan 2133 vuotta kestänyt keisariaika päättynyt. Keisariajan päättänyttä vallankumousta kutsutaan Xinhai-vallankumoukseksi sen alkamisvuoden kiinalaisen kalenterin vuosinimen mukaan. Tasavallan alkupäivänä pidetään Wuchangin kansannousun alkupäivää 10. lokakuuta 1911, joka on yhä Kiinan tasavallan kansallispäivä.
Yuan Shikain diktatuuri Xinhai-vallankumouksen onnistuminen oli ollut monen kompromissin tulos, jolle ei voinut perustaa vakaata tasavaltalaista hallintoa. Monet tasavaltaa kannattaneet halusivat ensisijaisesti kukistaa mantšuhallinnon, eikä Sun Yat-Senin demokratiapyrkimykset merkinneet heille mitään.
Parin kuukauden vallassaolon jälkeen presidentiksi noussut Yuan Shikai pyrki vahvistamaan omaa valtaansa, eikä hän hyväksynyt tasavaltalaista parlamenttia. Tasavaltalaisliikkeen johdossa oli edelleen Sun Yat-Sen. Hänen johtamansa kansallinen puolue Kuomintang sai vuoden 1913 vaaleissa selvän enemmistön. Vaalivoitossa merkittävä tekijä oli puolueen suosittu varapuheenjohtaja Song Jiaoren. Song Jiaoren vaati että toimeenpanovalta oli annettava hallitukselle, joka oli vastuussa parlamentille, eikä presidentille. Yuan murhautti Song Jiaorenin, joka olisi muuten kohonnut pääministeriksi ja julisti Kuomintangin laittomaksi järjestöksi. Sun Yat-Sen joutui pakenemaan Japaniin.
pienoiskuva| Yuan Shikai vuonna 1915