pienoiskuva|302x302px|Kuvassa Mechelinin senaatti ensimmäisessä istunnossaan 1905. Suomen senaatin oikeusosasto (vuoteen 1816 hallituskonseljin oikeusosasto) oli vuosina 1809–1918 Suomen ylin oikeusaste. Se oli toinen Suomen keisarillisen senaatin kahdesta osastosta; toinen oli toimeenpanovaltaa sekä hallintoasioiden ylintä lainkäyttövaltaa käyttänyt talousosasto. Oikeusosaston seuraajaksi perustettiin vuonna 1918 korkein oikeus. Talousosasto muuntui samana vuonna valtioneuvostoksi ja korkeimmaksi hallinto-oikeudeksi.
Senaatin oikeusosastosta on käytetty lyhennettä SOO.
Yleistä toiminnasta Senaatin oikeusosasto valvoi oikeudenkäyttöä koko maassa ja valmisteli yhdessä talousosaston kanssa niitä lakiehdotuksia, jotka hallitsija antoi säätyvaltiopäiville. Se myös ratkaisi viime kädessä kaikki asiat, jotka alemmista oikeuksista tulivat sen tutkittavaksi. Oikeusosaston puheenjohtajana oli varsinaisesti Suomen kenraalikuvernööri, jolla ei kuitenkaan ollut äänivaltaa siviilijutuissa (riita-asioissa). Muuten yleisesti puhetta johti varapuheenjohtaja. Oikeusosastoon kuului hänen lisäkseen vähintään kymmenen senaattoria sekä useita esittelijäsihteereitä, protokollasihteereitä ja kanslisteja, jotka toimivat asioiden esittelijöinä. Korkeimmat virkamiehet nimitti keisari ja alemmat osasto otti itse. Virkamiesten tuli huolehtia asioiden esittelystä, pitää pöytäkirjaa ja valmistaa toimituskirjat.
Senaatti toimi tavallisesti kahdessa osastossa, ja sen tuomionvoipaisuudesta olivat voimassa samat määräykset kuin mitä hovioikeudesta oli säädetty. Hovioikeus oli tuomiovoimainen tärkeimmissä jutuissa viiden ja vähemmissä jutuissa neljän jäsenen läsnä ollessa, kun vähintään kolme jäsentä olivat päätöksestä yksimieliset. Oikeudenkäynti senaatissa oli miltei yksinomaan kirjallista. Senaatilla oli oikeus purkaa tuomioistuinten lainvoimaisia päätöksiä erityisestä syystä ja määrätä, että juttu saadaan ottaa uudelleen käsiteltäväksi.
Historia Hallituskonseljin perustaminen
Venäjä miehitti Suomen 1808 ja lupasi säilyttää Ruotsin vallan aikaiset lait koskemattomina. Sekä sodanjohto että siviilihallinnon johto oli ylipäälliköllä, kreivi Friedrich Wilhelm von Buxhoevdenilla. Kun venäläiset julistivat Suomen liitetyksi Venäjän keisarikuntaan katkesivat hallinnolliset yhteydet Ruotsiin lopullisesti. Eräs merkittävä ongelma oli, miten korkein oikeudenhoito tulisi järjestää.Matti Mali (toimittanut): Korkein oikeus 1809–1959, Helsinki 1959, sivut 18–24.
Turun hovioikeus tiedusteli asiaa Buxhoevdenilta, joka ilmoitti ratkaisevansa itse ylipäällikkönä hallitsijalle kuuluvat asiat. Oikeudenhoitoa johti siis ylipäällikön siviilikanslia. Alkuvuodesta 1809 suunniteltiin Suomen hallintoelimen perustamista Hämeenlinnaan, mutta Turku sai sittenkin säilyttää asemansa hallinnollisena keskuksena. Siviiliasiain johtamisen otti hoitaakseen kenraalikuvernööriksi nimitetty G. M. Sprengtporten. Häntä avusti kanslia, jossa oikeusasioiden hoito kuului laamanni Fabian Orraeukselle. Tärkeimpien oikeusasioiden ratkaisuvalta kuului kuitenkin keisarille. Aluksi jutut lähetettiin hänelle Venäjän ministereiden välityksellä ja vuoden 1809 alusta lähtien tehtävää hoiti valtiosihteeri Mihail Speranski. Kesällä 1809 kenraalikuvernööriksi nimitettiin Michael Barclay de Tolly ja samalla yhdistettiin uudelleen siviili- ja sotilasasioiden johto.
18. elokuuta 1809 keisari vahvisti uuden hallintomallin. Suomen suuriruhtinaanmaan hallituskonselji jakautui kahteen osastoon, talousosastoon ja oikeusosastoon. Niissä oli yhteensä 14 jäsentä, mutta sitä ei ohjesääntö maininnut, kuinka monta jäsentä kuului kuhunkin osastoon. Jäsenten täytyi säätyjen tahdon mukaisesti olla Suomen kansalaisia siten, että puolet oli aatelisia ja puolet aatelittomia. Hallituskonseljin puheenjohtajana toimi kenraalikuvernööri.
Hallituskonselji oli kollegiaalinen virasto, jonka valtalupa-aika kesti kolme vuotta. Jäsenille maksettiin tehtävästä palkkaa, mutta he säilyttivät myös entisen palkkansa, virkansa ja arvonsa. Jäsenet nimitti keisari. Sen sijaan ohjesäännössä ei ollut mainitaa siitä, kuka teki ehdotuksen jäsenten valitsemiseksi. Jäsenten valinta seuraavalle kaudelle riippui keisarin tahdosta.
Hallituskonseljin oikeusosasto Hallituskonseljin oikeusosastossa tuli olla henkeä ja kunniaa koskevissa jutuissa seitsemän jäsentä ja muissa jutuissa viisi. Puheenjohtaja sisältyi näihin lukumääriin. Kenraalikuvernöörillä ei ollut oikeutta osallistua siviilijuttujen käsittelyyn, vaan hän sai vain valvoa käsittelyn laillisuutta. Rikosjutuissa hän sai vaikuttaa ratkaisuunkin. Jos kenraalikuvernööri vastusti osaston ratkaisua, hän saattoi ilmoittaa mielipiteensä keisarille. Oikeusosaston ratkaisu oli tavallisesti lopullinen ilman, että siihen oli mahdollista hakea muutosta. Kuolemantuomio poikkesi tästä säännöstä, sillä se piti alistaa keisarin ratkaistavaksi. Jos osaston äänestystulos meni tasan, voitti syytetylle edullisempi mielipide.
Sen lisäksi, että oikeusosasto toimi ylimpänä tuomioistuimena, se valvoi suuriruhtinaanmaan oikeudenhoitoa. Sen tuli ratkaista kaikki hovioikeuksista vedon tai valituksen nojalla tulleet jutut sekä eräät virkasyytteet. Sille tulivat esimerkiksi Ruotsin vallan aikaiset rahanväärennysjutut Svean hovioikeudesta, luotsien virkarikokset sotahovioikeudesta, postivirkamiesten virkarikokset kansliaoikeudesta, tulli- ja maanmittausvirkamiesten virkarikokset kamarikollegiosta, tietyt ratsutiloja ja sotilasvirkataloja koskevat riitajutut sekä juttuja vuori- ja kauppakollegiosta sekä kamarioikeudesta. Lisäksi osaston ratkaistavaksi päätyivät valitukset maanjako-oikeuksien ja linnaoikeuksien päätöksistä. Hallituskonseljin virkamiesten toimintaa valvoi kenraalikuvernöörin alainen prokuraattori, joka myös huolehti siitä, että virkarikoksista nostettiin syytteet.
Oikeusosaston jäsenten asema oli siinä suhteessa epävarma, että valtalupa oli voimassa kolme vuotta kerrallaan. Näin Suomessa ei toteutunut korkeimpien tuomareiden erottamattomuusperiaate toisin kuin Ruotsissa. Konseljin yhteisistunnoissa oikeusosaston jäsenet käyttivät hallinnollista valtaa, jolloin tuomiovalta ja toimeenpanovalta eivät olleetkaan erotettuina toisistaan. Tässä noudatettiin vanhaa Ruotsista jo poistettua käytäntöä. Poikkeus perustuslakiin oli se, että oikeusosasto tuomiotehtävien ohessa valvoi oikeudenkäyttöä.
Oikeusosasto toimi Turussa Rothstenin talossa, talousosasto toisessa talossa ja arkisto kolmannessa talossa. Hallituskonselji ehdotti vuonna 1810 oman talon rakentamista, mutta asia ei edennyt, sillä vuonna 1812 Helsinki julistettiin pääkaupungiksi, jonne konseljikin oli tarkoitus siirtää uusien rakennusten valmistuttua. Ennen kuin siirto ehti tapahtua hallituskonselji sai uuden nimen. Keisari Aleksanteri I vahvisti 21. helmikuuta 1816 uudelleen Suomen oikeudet ja määräsi, että hallituskonseljin uusi nimi oli oleva Keisarillinen Suomen senaatti.
Senaatin oikeusosaston vaiheita Suomen autonomian aikaisen valtiollisen hallintojärjestelmän malli tuli Venäjältä. Siellä hallitseva senaatti oli 1700-luvulla paitsi hallinnon johtava toimielin myös korkein tuomioistuin. Venäjän keskushallintoa uudistettiin 1800-luvun alussa, mutta hallitseva senaatti säilytti asemansa ylimpänä oikeusasteena, lakien valvojana ja hallinnon johtajana.Mali s. 24–25.
Henkilökunnan saaminen senaatin ylempiin virkoihin oli alkuvaiheessa vaikeaa, sillä pätevistä miehistä oli pulaa. Vuonna 1817 annettiin asetus, jolla määrättiin virkoihin pääsyn ehdoksi, että hakija oli suorittanut Turun akatemiassa oikeustutkinnon tai kameraalitutkinnon sen mukaan pyrkikö hän senaatin oikeusosastoon vai talousosastoon. Tämänkin malli tuli Venäjältä, sillä siellä vastaava asetus oli annettu 1809. Lisäksi oli vuonna 1813 säädetty, että toukokuun alusta 1819 alkaen senaatin virkoihin vaadittiin venäjän kielen taito. Senaatin alkuaikoina oikeusosaston työtaakka oli melkoinen. Osaston toimintaa pyrittiin kehittämään ja lisättiin virkakuntaa. Oikeusosastoon perustettiin 1816 kolmannen esittelijäsihteerin virka. Hän keskittyi erityisesti lukuisiin isojako- ja maanjakoasioihin. Senaatti sai samana vuonna myös arkistonhoitajan viran. Vuonna 1832 perustettiin oikeusosastoon aluksi väliaikaisena neljäs esittelijäsihteerin virka.
Senaatti muutti Turusta uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin syksyllä 1819, mutta senaatin talon (nykyinen valtioneuvoston linna) valmistuminen myöhästyi syksyyn 1822. Senaatti joutui sijoittumaan väliaikaisiin vuokrahuoneisiin. Oikeusosasto toimi aluksi Uschakoffin talossa Pohjoisesplanadin ja Unioninkadun kulmassa.
Vuonna 1822 keisari päätti kenraalikuvernööri Fabian Steinheilin esityksestä, että osastojen vanhimpia jäseniä aletaan kutsua varapuheenjohtajiksi. Heidän tehtävänsä oli johtaa puhetta kenraalikuvernöörin poissa ollessa ja valvoa osastojen työskentelyä tämän ohjeiden mukaan. Oikeusosaston varapuheenjohtajaksi nimitettiin prokuraattori Carl Edvard Gyldenstolpe. Hän sai silloin kun kenraalikuvernööri ei ollut läsnä istunnossa, johtaa puhetta ja määrätä istuntopäivät, kunhan oli ennakkoon neuvotellut asiasta kenraalikuvernöörin kanssa. Vielä vuonna 1820 senaatin osastojen istunnot oli tapana keskeyttää Helsingin markkinoiden ajaksi ja myös silloin, kun kaupungissa syttyi tulipalo.Mali s. 26–27.
Kenraalikuvernööri Arseni Zakrevskin aikana senaatin käytäntöjä muutettiin, koska hän ei taitanut ruotsin kieltä. Kenraalikuvernöörin tarvitsi olla läsnä senaatin istunnoissa vain tärkeitä asioita käsiteltäessä. Tämä oli melkoinen muutos senaatin ja kenraalikuvernöörin välisessä yhteistyössä. Toinen senaatin asemaan ja toimivaltaan suuresti vaikuttanut seikka oli Suomen asiain komitean lakkauttaminen 1826. Suomen asioiden esittelystä hallitsijalle huolehti nyt valtiosihteerinvirasto, jota johti valtiosihteeri, vuodesta 1834 ministerivaltiosihteeri. Osaltaan tällä pyrittiin vapauttamaan hallitsija vähäisistä, mutta aikaa vievistä virkavelvollisuuksista. Oikeusosastoon tämä vaikutti siten, että sen armonanomuksia koskevat valtuudet kasvoivat ja osasto sai eräissä tapauksissa koventaa rangaistuksia. Voimaan tuli myös määräys, että armonanomukset oli jätettävä oikeusosastolle, eikä senaatin ohitse suoraan hallitsijalle.
Koska 1831 kenraalikuvernööriksi nimitetty ruhtinas Aleksandr Sergejevitš Menšikov ei ehtinyt emämaassa olleiden virkatehtäviensä vuoksi juuri oleskella Suomessa, hänen avukseen nimitettiin 1833 kenraalikuvernöörin apulainen. Tämä esimerkiksi johti puhetta senaatissa kenraalikuvernöörin sijasta. Toinen 1833 voimaan tullut muutos oli tapa kirjoittaa jäsenten allekirjoittamat ja esittelijän varmentamat kappaleet kaikista oikeusosaston tuomioista ja päätöksistä. Vuonna 1841 keisari määräsi oikeusosaston lähettämään hallitsijalle vuosittaisen kertomuksen kaikista käsittelemistään oikeusasioista. Ennen oli riittänyt kertomus rikosasioista. Uusi menettely oli käytössä myös Venäjällä.
Vuonna 1839 annetussa asetuksessa määrättiin millainen virkapuku senaatin jäsenillä ja virkamiehillä tuli olla juhlatilaisuuksissa. Tavallisissa istunnoissa käytettiin niin sanottua varavirkapukua, jota koskevia määräyksiä muutettiin 1855, jolloin puvun kauluksen ja hihansuiden kuosia uudistettiin. Suomalaiset yrittivät muuttaa senaatin jäsenyyden pysyväksi, koska virkakunnan epävakaata kokoonpanoa pidettiin suurena puutteena. Toive ei toteutunut hallitsijan antamassa manifestissa 1841. Sen sijaan tietyt oikeusosaston asiat annettiin osaston varapuheenjohtajan ratkaistaviksi. Samassa yhteydessä oikeusosasto sai yhden uuden esittelijäsihteerin viran.Mali s. 27–28.