Jugoslavian hajoaminen ajoittui 1990-luvulle, jolloin alueen etninen epäyhtenäisyys, nouseva kansallismielisyys, talousvaikeudet ja kommunismin romahdus johtivat entisten osatasavaltojen välisiin sotiin.

1800-luvulla syntynyt illyrismi eli jugoslavismi oli pyrkinyt yhdistämään eteläslaavit yhdeksi valtioksi. Tämä onnistuikin maailmansotien välillä ja Titon Jugoslaviassa. Jugoslavia oli kuitenkin pitkälti serbien kontrolloima. Varsinkin maan armeija oli serbien hallussa. Illyrismin ja serbinationalismin rinnalle syntyi ja vahvistui muitakin nationalistisia suuntauksia, esimerkiksi kroaattinationalismia.

Titon kuoleman jälkeen kommunismin patoama perinteinen nationalistinen ajattelu ja uudet liberaalit virtaukset nousivat esiin. 1980-luvun talouskriisi kärjisti entisestään Jugoslavian muodostaneiden etnisten ryhmien itsekkyyttä ja näkemystä itsestään erillisinä kansoina. Serbia ei liberalisoitunut, vaan siellä nousi valtaan sosialismia ja nationalismia yhdistänyt populistipoliitikko Slobodan Milošević, joka alkoi ajaa jyrkän kansallismielistä serbikeskeistä politiikkaa. Miloševićin politiikan kärki kohdistui serbinationalistisen perinteiden mukaisesti erityisesti Kosovon albaaneihin. Samaan aikaan Slovenia ja Kroatia pyrkivät eroon Jugoslaviasta.

Slovenia ajautui lopulliseen välirikkoon Serbian kanssa, kun sloveenit vastustivat serbien väkivaltaa Kosovon albaaneja kohtaan. Kroatiassa nousi valtaan vanhoillis-nationalistinen kenraali Franjo Tuđman. Näin Jugoslavia oli käytännössä hajonnut jo vuoden 1991 alussa.Lautela 1992, s. 90. Serbia halusi ulottaa serbivaltion Kroatian ja Bosnian serbialueilla ja ryhtyi aseistamaan sikäläisiä serbejä. Kuusi osatasavaltojen presidenttiä järjestelivät keväällä 1991 kokouksia koettaen ratkaista poliittisen umpisolmun, mutta serbien halu pitää kaikki serbit samassa valtiossa esti tämän.Lautela 1992, s. 91. Kun Slovenia ja Kroatia itsenäistyivät 25. kesäkuuta 1991, puhkesi Jugoslavian hajoamissota, joka kesti eri muodoissa vuoteen 1999 saakka.

Ennen Jugoslaviaa pienoiskuva|Keskiajan alun Itä- ja Länsi-Rooman raja kulki myöhemmän Jugoslavian läpi, ja niin nykyiset läntiset katolilaiset ovat kroaatteja, itäiset ortodoksit serbejä. pienoiskuva|Eteläslaavilaiset Kroatia ja Serbia olivat olemassa ainakin jo vuonna 950. pienoiskuva|Bosnia oli vielä vuonna 1904 osa islamilaista osmaanien valtakuntaa.

1900-luvulla syntynyt Jugoslavia oli osa Balkanin niemimaata, joka oli historian kuluessa pohjoisten, eteläisten, itäisten ja läntisten kulttuurillisten vaikutteiden rajalla.OE 3, s 2412 Kansoja vaelsi alueelle etelästä, idästä ja ehkä myös pohjoisesta. Eteläslaavit (jugoslaavit) saapuivat Balkanille keskiajan alun suurissa kansainvaelluksissa 600-luvulla.

Alueesta muodostui etnisesti hyvin kirjava. Jugoslavian alueella asuvat eteläslaavit olivat pirstoutuneet lukuisiin etnisiin ryhmiin eri uskontojen vaikutuspiireissä. Rinnakkain ja lomittain eli kieleltään, uskonnoltaan ja elämäntavoiltaan eroavia kansoja: serbit, kroaatit, bosniakit eli lähinnä Bosnian muslimit, sloveenit, makedonialaiset, albaanit Kosovossa, unkarilaiset Vojvodinassa ja montenegrolaiset. Väestön kirjavuus aiheutti jo yksin kieliongelmia.Lautela 1992, s. 207.

Jugoslaviaa halkoi vanha Itä- ja Länsi-Rooman raja, joka jakoi eteläslaavit ortodoksisiin serbeihin ja katolilaisiin kroaatteihin.Lautela 1992, s. 199. Katolilaiset frankit käännyttivät kroaatit kristinuskoon 800-luvulla ja ortodoksinen Bysantti serbit 900-luvulla. Dalmatiassa oli rannikon vanhaa italialaisvaikutusta. Bosniassa, Makedoniassa ja Kosovossa oli eniten Osmaanien valtakunnan islamilaisia jäänteitä. Islamilainen osmaanien valtakunta laajeni jo vuonna 1463 nykyiseen BosniaanLautela 1992, s. 208. tuoden mukanaan islaminuskon, johon seuraavina vuosisatoina kääntyi monia slaaveja. Nykyinen Bosnian pohjoisraja syntyi. Tämä varhainen osmaanien valtakunnan raja, "sotilasraja", oli suunnilleen sama kuin myöhemmän Jugoslavian aikana raja rikkaamman pohjoisen ja köyhemmän etelän välillä.Lautela 1992, s. 171.

Myös Keski-Euroopan vaikutus ulottui Kroatiaan ja Sloveniaan varhain. Slovenia joutui 1200-luvulla Habsburgien valtaan ja Itävalta-Unkari puolestaan valtasi Kroatian vuosina 1526–1527. Krajinan serbiasutus syntyi, kun paikalle muutti serbejä osmaanien vallitsemalta alueelta etelästä jo 1500-luvun loppupuolella. Osmanien valtakunta ja Itävalta-Unkari jakoivat entisen Jugoslavian aluetta pitkään niin, että Slovenia ja Kroatia kuuluivat Itävalta-Unkarille ja Bosniasta etelään olevat alueet osmaaneille. 1800-luvulla osmaanit vetäytyivät Balkanilla, ja muun muassa Serbia itsenäistyi.

Balkanin niemimaalla oli ollut historiallisesti vahva koston perinne, ja alueella käytiin useita sotia 1800-luvulta alkaen. Muita etnisiä ryhmiä kohdeltiin toistuvasti kaltoin ja joskus karkotettiin kokonaan. Esimerkiksi 1870-luvulla serbit ja albaanit karkottivat väkeä toistensa alueilta.

Erityisesti serbien keskuudessa eli ajatus suuresta, yhtenäisestä serbivaltiosta, ja kulttuurissa yhdistyivät usein kiihkonationalismi ja uskonto. Syntynyt aate korosti nimenomaan serbien yhtenäisyyttä. Merkittävin serbinationalisteja tukevista myyteistä oli "sankarillisesti hävitty" Kosovo Poljen taistelu, jossa serbien ruhtinas Lazar onnistui surmaamaan osmaanien sotajoukon johtajan vuonna 1389. Myytti loi ajatuksen muista alueen etnisistä ryhmistä, erityisesti muslimeista serbien vihollisina. Paikallisten nationalismien vastakohtana nousi kuitenkin 1800-luvun alkupuoliskolla jugoslavismi eli illyrismi, joka pyrki yhdistämään eteläslaavit yhdeksi valtioksi.

Maailmansodat ja Jugoslavian synty Ensimmäinen maailmansota alkoi bosnialaisen serbinationalistin ampumasta laukauksesta, joka tappoi Itävallan kruununprinssin Frans Ferdinandin 28. kesäkuuta 1914. Tämäkin toi esille serbien halun laajentaa alueitaan Bosnia-Hertsegovinassa. Maailmansodan jälkeen serbit, kroaatit ja sloveenit yhdistettiinkin yhdeksi valtioksi, Jugoslavian kuningaskunnaksi. Slovenia, Kroatia ja Bosnia-Hertsegovina olivat peräisin sodan hävinneestä Itävalta-Unkarista, Serbia ja Montenegro taas olivat itsenäistyneet osmaanien valtakunnasta vuosikymmeniä aiemmin. Käytännössä serbien näkökulmasta muut kansat oli nyt littetty Serbiaan.

Syntynyt uusi kuningaskunta koostui kansoista, joilla oli hyvin erilaiset poliittis-historialliset taustat. Vuoden 1920 vaaleissa monet eniten ääniä saaneista puolueista olivat kansallisiaLautela 1992, s. 148, 149. tai siten nationalistisesti värittyneitä. Serbien ja kroaattien yhteiselo ei ollut kivutonta,Lautela 1992, s. 148. ja myös makedonialaiset ja muslimit vastustivat jossain määrin Jugoslaviaa. 1920-luvulla kroaattien Stjepan Radićin talonpoikaispuolueesta tuli yhtenäisen Jugoslavian päävastustaja.Lautela 1992, s. 149. Armeijassa oli serbienemmistö, ja se piti Kroatiaa ja Bosniaa maahan liitettyinä vihollisalueina. Kroatian talonpojat kapinoivat 1920-luvun alkuvuosina muun muassa armeijan harjoittamaa vetojuhtien pakko-ottoa ja Radićin vankilatuomiota vastaan, tosin suhteellisen rauhanomaisesti.Lautela 1992, s. 150. Vain Vojvodina, Kroatia ja Slovenia maksoivat tuloveroa. Vojvodina ja Kroatia maksoivat maaveroa kaksi kertaa enemmän asukasta kohti kuin Serbia.Lautela 1992, s. 150–151. Tämä Serbian verosyrjintä koski myös sen rajojen ulkopuolella asuneita serbejä.Lautela 1992, s. 151. Samaan aikaan Jugoslavian kuningaskunta karkotti ja sorti myös Kosovon albaaneja.Lautela 1992, s. 204.

Kun serbien Radikaalin kansanpuolueen montenegrolainen kansanedustaja Puniša Račić ampui kolme kroaattipoliitikkoa parlamentissa vuonna 1928, kuningas julisti serbikeskeisen diktatuurin rauhoittaakseen maan. Kuolleiden joukossa oli myös korruptiosyytteiden takia murhattu Stjepan Radić. Kroaattien äärioikeistolainen Ustaša haaveili Suur-Kroatiasta, johon kuuluisivat Kroatian lisäksi myös Bosnian kroaattialueet. Ustašan kanssa liittoutuneen makedonialaisen liikkeen jäsen surmasi kuninkaan vuonna 1934 Ranskassa.Lautela 1992, s. 152. 1930-luvun jälkipuoliskolla serbien ja kroaattien välinen kiistely jatkui, kun serbit pyrkivät ylivalta-asemaan ja laajentamaan Serbiaa muun muassa Vojvodinaan. Vuonna 1939 hieman ennen toista maailmansotaa serbit ja kroaatit kuitenkin sopivat kiistansa niin, että Kroatia ja siihen liittyvät muiden alueiden kroaattialueet saivat autonomian Jugoslaviassa.Lautela 1992, s. 153.

Toisen maailmansodan aikana Kroatiassa nousi valtaan kansallissosialistimielinen Ustaša-hallinto, jonka aikana Jasenovacin keskitysleirillä kuoli kymmeniä tuhansia serbejä ja romaneja.Basic 1993, s 109.Jasenovac. Jewish Virtual Library.Jasenovac. U. S. Holocaust Memorial.Geocide of the Serbs by the Ustase Serbien aseellinen sissiliike četnikit puolestaan pyrki kostamaan tappamalla kroaatteja,Gutman 1993, s 23. ja toinen maailmansota synnytti kaunaa serbien ja kroaattien välille. Serbit kokivat kärsineensä toisessa maailmansodassa muita Jugoslavian alueen kansoja enemmän.

Titon Jugoslavia

pienoiskuva|Jugoslavian kansat elivät toistensa lomassa.

1940–1950-luvut Toisen maailmansodan seurauksena Jugoslaviassa nousi valtaan Josip Broz Tito, jonka johtamat partisaanit olivat olleet monikansallinen ryhmittymä. Tito katkaisi välit Josif Stalinin Neuvostoliittoon jo vuonna 1948. Samalla hän kiihdytti toisinajattelijoiden teloituksia, jotka rauhoittuivat vasta kun hänen valtansa oli lujittunut. Titon luoma liittovaltiorakenne syntyi siis väkivallan avulla.Lautela 1992, s. 16. Liittovaltiossa osavaltioiden rajat kulkivat osin historiallis-kulttuurillis-kansallisten rajojen mukaan, toisin kuin maailmansotien välisessä Jugoslaviassa. Tämä korosti etnisten ryhmien eroa toisistaan.Lautela 1992, s. 18.

Tito ei ollut kuitenkaan nationalisti tai jugoslavisti vaan kommunisti ja internationalisti. Hän pysyi vallassa tasapainottelemalla taitavasti eri etnisten ryhmien välillä ja hallitsemalla itsevaltaisesti. Tito jakoi kroaateille turismituloja ja serbeille virkapaikkoja ja käytti tilanteen mukaan vuoroin kovia ja pehmeitä otteita.Lautela 1992, s. 17.

Vaikka Jugoslavia säilyi osana sosialistisia maita, maa alkoi jo 1950-luvulla lähentyä länttä sekä poliittisesti että taloudellisesti. Titon johtama sosialistinen Jugoslavia pyrki tukahduttamaan etnisten ryhmien väliset ristiriidat vaikenemalla niistäJugoslavian hajoaminen teki Balkanista nationalistisen palapelin Yle Elävä arkisto. ja kukistamalla kansalliset liikkeet. Esimerkiksi puolueeton tutkimus toisen maailmansodan aikaisista etnisten ryhmien välisistä taisteluista oli kiellettyä.Gutman 1993, s 22. Tito huomautti vuonna 1962 ettei ilmaisunvapautta saanut käyttää kansallis-sovinistiseen väittelyyn. Titon hallitseman Jugoslavian kaksi ensimmäistä vuosikymmentä olivatkin keskusjohtoisen kommunistisen Jugoslavian rakentamisen aikakausi. Serbit olivat käytännössä maan johdossa, sillä he hallitsivat sekä maan turvallisuuspoliisia että armeijaa. 1950-luvulla kansallisuuskysymys pysyikin piilossa.Lautela 1992, s 167.

1960–1970-luvut Jännite serbien ja kroaattien sekä sloveenien välillä alkoi näkyä Jugoslaviassa vuodesta 1967 alkaen. Vuonna 1966 salaisen poliisin ote Jugoslaviasta heikkeni, kun sen kovaotteinen suurserbialaismielinen johtaja Alexander Ranković syrjäytettiin. Presidentti Tito ilmoitti 1. heinäkuuta 1966 Jugoslavian varapresidentti Rankovicin eronneen puolue- ja hallitushierarkiasta. Samalla maa alkoi siirtyä kohti osittaista markkinataloutta. Myös politiikkaan nousi liberaaleja virtauksia. Olojen osittainen vapautuminen vuosina 1967-1978 johti Kosovon autonomiaan ja kulminoitui vuosina 1970–1971 lakkojen ja levottomuuksien Kroatian kevääseen.