Mata Hari (oikealta nimeltään Margaretha Geertruida Zelle; 7. elokuuta 1876 Leeuwarden, Alankomaat – 15. lokakuuta 1917 Vincennes, Ranska) oli alankomaalainen tanssija, joka teloitettiin vakoojana. Hän oli oppinut itämaisia tansseja asuessaan miehensä kanssa Alankomaiden Itä-Intiassa 1890-luvulla. Erottuaan miehestään 1900-luvun alussa hän muutti Pariisiin, loi siellä itselleen uuden identiteetin jaavalaissyntyisenä naisena ja saavutti kansainvälisen uran itämaisten tanssien esittäjänä, jonka tanssissa yhdistyivät intohimo ja pyhyys. Muutamassa elämänvaiheessaan hän toimi myös kurtisaanina.
Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Mata Hari yritti parantaa tilannettaan suostumalla Saksan, Ranskan ja Venäjän vakoojaksi. Ranskalaiset pidättivät hänet ja teloittivat vakoilusta Saksan hyväksi.
Elämä Nuoruusvaiheet Margaretha Geertruida Zelle syntyi 7. elokuuta 1876 porvarillisessa Leeuwardenin kaupungissa. Margaretha, kutsumanimeltään M’greet, oli nelilapsisen perheen vanhin ja kauppiasisänsä Adrumin hemmottelema suosikkilapsi. Margarethan äiti Antje oli ylempää keskiluokkaa ja huolehti tunnollisesti kodin asioista. Isän kauppa menestyi hyvin, ja lapset kävivät yksityiskoulua. Adrum ryhtyi kuitenkin keinottelemaan öljykentillä ja joutui taitamattomuuttaan vararikkoon. Maineensa menettänyt perhe muutti pieneen asuntoon, lapset lopettivat koulunkäynnin, ja äiti sai hermoromahduksen, josta hän ei koskaan kunnolla toipunut.Craig 2017, s. 20–23.
Adrum muutti Haagiin etsimään töitä ja jätti muun perheen selviämään sukulaisten avulla. Kun hän ei saanutkaan töitä, pariskunnan välit tulehtuivat ja he erosivat vuonna 1890. Margaretha ja sisarukset jäivät äidille, mutta kun äiti kuoli jo seuraavana keväänä, isä ei avustanut lapsiaan eikä huolinut heitä asumaan kanssaan Amsterdamiin. Puoli vuotta myöhemmin äidin sukulaiset ottivat lapset hoiviinsa, ja Margaretha muutti yksin enonsa perheeseen Sneekin pikkukaupunkiin. Kasvattiperhettään tummempi ja luonteeltaan sopeutumaton tyttö lähetettiin keväällä 1892 Leideniin lastentarhanopettajakouluun. Hän menestyi opinnoissaan hyvin, kunnes aloitti keväällä 1893 seksisuhteen rehtorin kanssa, joka oli 16-vuotiasta tyttöä 35 vuotta vanhempi. Kun suhde paljastui, kasvattiperhe haki tytön väkisin takaisin Sneekiin. Maineensa menettänyt tyttö lähetettiin pari viikkoa myöhemmin Haagiin sukulaisten luo.Craig 2017, s. 23–29.
Vaimona Alankomaiden Itä-Intiassa Haagissa 18-vuotias Zelle tapasi 38-vuotiaan hollantilaisupseerin Rudolf John MacLeodin, joka oli palannut Alankomaiden Itä-Intiasta kahden vuoden sairauslomalle. MacLeod halusi vaimon ja oli laittanut lehteen ilmoituksen, johon Zelle vastasi, kuten 15 muutakin nuorta naista. Zelle ja MacLeod aloittivat kirjeenvaihdon, tapasivat maaliskuussa 1895 Amsterdamissa ja kihlautuivat kuusi päivää myöhemmin. Kun Zellen isäkin hyväksyi avioliiton, häät pidettiin heinäkuussa. Jostain syystä MacLeod ei ollut hankkinut ylemmältä upseeriltaan virallista lupaa avioliittoon.Craig 2017, s. 34–37.
pienois|pysty|oikea|Aviomies Rudolf MacLeod ja pariskunnan poika Norman. Pariskunta vietti kuherruskuukauden Wiesbadenissa Saksassa ja asettui sen jälkeen asumaan MacLeodin siskon luokse. Talo oli ahdas, pariskunta oli rahapulassa, ja yli varojensa elänyt MacLeod kävi vieraissa, mikä aiheutti pian säröjä avioliittoon. Zelle tuli raskaaksi ja synnytti pojan tammikuussa 1897. Vihdoin MacLeod kutsuttiin takaisin palvelukseen Jaavalle, ja toukokuun alussa perhe lähti laivalla kohti Itä-Intiaa.Craig 2017, s. 37–40.
pienois|pysty|vasen|Zelle vuonna 1897. MacLeodin ensimmäinen asemapaikka oli Ambarawassa Semarangin lähellä Jaavan keskiosassa. Siellä Zelle eli tarkkaan säädeltyä ja ikävystyttävää upseerinvaimon elämää. MacLeod ryhtyi jälleen juopottelemaan ja viettämään aikaansa paikallisten naisten seurassa ja jätti vaimonsa usein yksikseen. Miehen saatua ylennyksen majuriksi Malangiin perheen asema koheni ja avioliittokin kukoisti jonkin ajan. Zelle synnytti tyttären toukokuussa 1898. Hän kiinnostui paikallisten kansantansseista ja opetteli itsekin tanssimaan. Pian avioliitto ajautui jälleen vaikeuksiin, kun mies jatkoi ryyppäämistä ja Zellekin oli ollut uskoton. Kaiken muun lisäksi MacLeodia vaivasivat huhut tumman Zellen ”sekarotuisuudesta”, jota korosti tämän tapa pukeutua malaijilaisiin vaatteisiin tanssiessaan. Väkivaltaisessa liitossa ansassa ollut Zelle kirjoitti isälleen useasti haluavansa palata kotiin Alankomaihin.Craig 2017, s. 41–49.
MacLeod sijoitettiin seuraavaksi Medaniin, missä perheen elämä oli vaikeaa, sillä paikalliset ja eurooppalaiset eivät tulleet toimeen. Zelle oli siellä myös entistä pahemmin eristyksissä. Vanhempi lapsista kuoli pian tuntemattomaan sairauteen tai myrkytykseen, ja tytärkin sairastui vakavasti mutta toipui. MacLeod siirrettiin taas uuteen asemapaikkaan Banjoe Biroeen. Pariskunta vihasi jo toisiaan ja syytteli toisiaan poikansa kuolemasta, ja MacLeod pahoinpiteli uskotonta vaimoaan. Zelle ei kuitenkaan halunnut erota, sillä hänellä ei ollut omaa rahaa. MacLeod pääsi eläkkeelle armeijasta lokakuussa 1900, ja perhe muutti pariksi vuodeksi Sindanglajan kylään. He palasivat Amsterdamiin maaliskuussa 1902. Zelle haki jo samana vuonna avioeroa vaatien tyttärensä huoltajuutta ja sadan guldenin kuukausittaista elatusmaksua. Asumusero astui nopeasti voimaan, ja virallinen avioero määrättiin tapahtuvaksi neljä vuotta myöhemmin. Zelle sai tyttärensä ja 50 guldenin elatusmaksun, jota MacLeod ei kuitenkaan velkaisena pystynyt maksamaan. Koska Zellellä oli ollut prostituutioon viittaavia miessuhteita paluunsakin jälkeen ja MacLeod oli saanut ne tietoonsa salapoliisien avulla, Zelle joutui palaamaan miehensä kanssa vielä vähäksi aikaa yhteen. Maineeltaan ryvettyneellä Zellellä ei lopulta ollut muuta mahdollisuutta kuin jättää tyttärensä MacLeodin luo.Craig 2017, s. 49–67.
Tanssijana Pariisissa Zelle muutti alkuvuodesta 1903 yksin Pariisiin ja alkoi käyttää nimeä Lady Gresha MacLeod.Craig 2017, s. 67. Pariisissa Zelle kohtasi sen ongelman, että hänellä ei ollut rahaa, koulutusta eikä sukulaisia. Hän teki muutaman viikon ajan töitä taiteilijan mallina, mutta koska hän ei saanut siitä kunnollista toimeentuloa, hän ryhtyi prostituoiduksi. Kun Rudolf MacLeod sai kuulla, mitä suvun kunniakasta nimeä käyttävä nainen teki Pariisissa, hän uhkasi vaimoaan pidätyksellä ja sijoittamisella mielenvikaisten laitokseen. Zelle lähti Pariisista syksyllä 1903 ja majoittui MacLeodin sedän perheen luo Nijmegeniin. Aluksi kenraali uskoi hänen tarinoitaan, mutta kun MacLeod kirjoitti sukulaiselleen oman versionsa, Zelle joutui lähtemään. Hän palasi Pariisiin keväällä 1904.Craig 2017, s. 68–70.
Toinen kerta Pariisissa osoittautui menestyksellisemmäksi kuin ensimmäinen. Zelle sai taitavana ratsastajana vakituisen työpaikan Ernst Molierin Cirque Molier -hevossirkuksessa. Kun Molier kuuli Zellen taustasta, hän ehdotti naiselle ryhtymistä itämaiseksi tanssijaksi, sillä koko Eurooppa oli tuohon aikaan innostunut kaikesta itämaisesta. Molier esitteli Zellen seurapiirinainen Madame Kiréevskylle, joka järjesti tälle esiintymisen salongissaan. Zelle kehitti itselleen taustatarinan aitona jaavalaisnaisena, jonka skottilainen sotilasmies oli kuollut. Zellen ensimmäistä yksityistä esiintymistä katsomassa ollut seurapiirilehti The Kingin toimittaja oli haltioissaan värikkäisiin ja läpikuultaviin huiveihin, itämaiseen päähineeseen ja koruihin pukeutuneen lady MacLeodin eksoottisesta ja intohimoisesta esityksestä ja kirjoitti siitä ylistävän kuvauksen lehteen.Craig 2017, s. 70–71.
Zellestä tuli lehtijutun ansiosta välittömästi sensaatio Pariisissa, ja hänelle järjestyi uusia esiintymisiä. Hän otti taiteilijanimen Mata Hari, joka tarkoittaa malaijiksi aurinkoa, ’päivän silmää’. Nimeä Zelle oli harkinnut jo Itä-Intiassa tanssijanurasta haaveillessaan. Nimi oli sopivan eksoottinen, eikä Zelle enää joutunut pelkäämään joutuvansa oikeuteen miehensä nimen lokaamisesta. MacLeod lakkasikin vähäksi aikaa seuraamasta vaimonsa edesottamuksia.Craig 2017, s. 72–73.
pienois|oikea|Mata Hari esiintymässä aasialaisten taiteiden museossa vuonna 1905. Maaliskuussa 1905 Mata Hari alkoi esiintyä Pariisissa itämaisen taiteen Guimet-museossa. Tuoksuvien kukkien, köynnöskasvien, kynttilöiden ja Shiva-patsaan ympäröimä Mata Hari tanssi tarkkaan valituille arvokkaille kutsuvieraille säestäjänään pieni orkesteri, joka soitti jaavalais- ja intialaisvaikutteista musiikkia. Huiveihin sekä ihonvärisin ja ihonmyötäisiin trikoisiin ja rintaliiveihin pukeutunut Mata Hari ei koskaan tanssinut alastomana, mutta antoi vaikutelman lähes täydellisestä alastomuudesta ja samalla henkisyydestä ja pyhyydestä. Hän hyödynsi kaikkia itämaisen eksotiikan stereotyyppejä, ja hän käytti Itä-Intiassa oppimiaan vartalon ja käden liikkeitä sekä Shivan tanssia ja yhdisti ne itse keksimäänsä tanssiin. Pariisilaiset lehtiarvostelut olivat jälleen haltioituneita ja korostivat ”intialaisen” alastoman tanssijattaren hekumallisuutta ja traagisuutta, kun tämän ”äärettömän naisellinen ja kurvikas vartalo värisi tuhansissa rytmeissä”.Craig 2017, s. 73–75.
pienois|vasen|Mata Hari päällään kultainen rintahaarniska ja koruja vuonna 1906. Noustuaan suursuosioon Mata Hari esiintyi monissa salongeissa ja teattereissa, hänestä kirjoiteltiin lehtijuttuja, ja hänestä otetut eksoottiset valokuvat levisivät koko Eurooppaan. Mata Hari hyödynsi kuuluisuuttaan ja näyttäytyi usein muodikkaissa kaupoissa ja ravintoloissa. Hän aloitti suhteen museojohtaja Edouard Clunet’n kanssa, mutta samalla hänellä oli muitakin suhteita. Clunet teki kaikkensa Mata Harin uran edistämiseksi. Hän sai kiinnityksen Gabriel Astrucin L’Olympia-teatteriin loppukesäksi 1906. Siellä hän esiintyi ensimmäistä kertaa julkisesti, ja katsomot olivat aina loppuunmyydyt. Hänen palkkionsa olivat jo hyvin korkeat, ja L’Olympian esiintymisistä hän sai 10 000 Ranskan frangin palkkion. Vuoden 1906 lopussa Mata Hari teki kiertueen Moskovassa ja esiintyi sen jälkeen muun muassa Wienissä, Berliinissä ja Madridissa.Craig 2017, s. 76–80.
Mata Hari otti taiteilijanimensä käyttöön myös yksityiselämässään. Hän antoi haastatteluja, joissa kertoili tarinoita lapsuudestaan Jaavalla, missä hän oli oppinut tanssiensa pyhät merkitykset. Monet tanssikriitikot epäilivät hänen autenttisuuttaan, mutta koska kukaan ei ollut nähnyt jaavalaisia tansseja aikaisemmin, he eivät pystyneet sanomaan mitään varmaa ja vaikenivat. Yleisö ja lehdistö rakastivat Mata Haria edelleen suuresti, ja jotkut nostivat hänet jopa suuren Isadora Duncanin yläpuolelle.Craig 2017, s. 85.
Avioero-oikeudenkäynnissä vuonna 1906 MacLeod käytti hyväkseen vaimonsa häipymistä tyttärensä luota Pariisiin, alastontanssijan uran epämoraalisuutta ja lukuisia miessuhteita, jotka saivat naisen näyttämään epäsopivalta äidiksi. MacLeodille myönnettiinkin tyttärensä täysi huoltajuus, eikä Zelle saanut tapaamisoikeutta.Craig 2017, s. 81–83.
Vuoteen 1907 mennessä Mata Hari oli esiintynyt jo useissa Euroopan pääkaupungeissa Osloa myöten, ja häntä juhlittiin kaikkialla, minne hän meni. Hänen isänsä oli julkaissut edellisen vuoden lopulla kirjan, jossa hän paljasti tyttärensä hollantilaisen taustan. Kirja ei kuitenkaan saanut paljon huomiota Alankomaiden ulkopuolella, kuten ei sitä seurannut G. H. Prieminkään paljastuskirja, jossa Mata Hari itse kertoi paitsi taustastaan, myös toistuvasta uskottomuudestaan ja voimakkaista seksihaluistaan. Totuus Mata Harin taustasta jäikin muulta maailmalta pimentoon vielä pitkäksi aikaa hänen kuolemansakin jälkeen.Craig 2017, s. 86–89.