Bernhard Heinrich Karl Martin von Bülow (3. toukokuuta 1849 Klein-Flottbeck, Holstein – 28. lokakuuta 1929 Rooma) oli Saksan valtakunnankansleri vuosina 1900–1909. Hän sai ruhtinaan (saks. Fürst) arvon vuonna 1905. Vuosina 1897–1900 von Bülow toimi Auswärtiges Amtin (ulkoministeriön) valtiosihteerinä. Vuosina 1914–1915 Bülow oli Saksan Italian suurlähettiläs.
Perhe ja nuoruusaika
Von Bülow syntyi Holsteinissa Klein-Flottbeckissa. Se on nykyisin osa Altonaa, joka on Hampurin kaupunginosa. Hänen isänsä oli Bernhard Ernst von Bülow, joka urallaan palveli virkamiehenä sekä Tanskassa että Saksassa. Bernhard von Bülow’n veli oli kenraalimajuri Karl Ulrich von Bülow, joka toimi ratsuväenkomentajana ensimmäisessä maailmansodassa ja osallistui Liègen taisteluun elokuussa 1914.
Bülow’n isä puhui ranskaa ja äiti englantia, mikä ei ollut kovinkaan epätavallista Hampurissa tuohon aikaan. Vuonna 1856 Bülow’n isä lähetettiin Frankfurtiin Saksan liiton liittopäiville edustamaan Holsteinia ja Lauenburgia samaan aikaan kun Otto von Bismarck oli siellä edustamassa Preussia. Bernhard von Bülow’sta tuli Bismarckin pojan Herbertin leikkikaveri. Rumpenheimin linnassa hän tutustui myös prinsessa Alexandraan, josta myöhemmin tuli Britannian kuningatar. Bülow’n ollessa 13-vuotias perhe muutti Neustrelitziin, koska hänen isästään tuli Mecklenburgin suurherttuan pääministeri. Siellä hän opiskeli Frankfortin lukiossa, josta jatkoi yliopistoihin Lausannessa, Leipzigissa ja Berliinissä.
Von Bülow liittyi vapaaehtoisena Saksan–Ranskan sotaan ja hän palveli korpraalina kuningas Hussarin rykmentissä. Joulukuussa 1870 joukko-osasto taisteli lähellä Amiensia ja von Bülow kertoi myöhemmin tappaneensa ranskalaisen kiväärimiehen sapelillaan. Bülow ylennettiin luutnantiksi ja häntä pyydettiin jatkamaan armeijassa sodan jälkeenkin, mutta hän kieltäytyi. Hän sai lakiopintonsa valmiiksi Greifswaldin yliopistossa vuonna 1872. Sen jälkeen hän työskenteli ensin virkamiehenä Preussin osavaltiossa ja sitten jatkoi diplomaattiuralle.
Diplomaattiura
Vuonna 1873 Bülow’n isästä tuli Saksan hallituksen ulkoasioiden valtiosihteeri, joka työskenteli valtakunnankansleri Bismarckin alaisuudessa. Samalla nuorempi Bülow aloitti diplomaattiuran. Ensimmäiset lyhyet kiinnitykset olivat Roomaan, Pietariin, Wieniin ja sitten Ateenaan. Vuonna 1876 hänet nimitettiin attaseaksi Pariisiin. Vuonna 1878 Bülow osallistui sihteerinä Berliinin kongressiin. Vuonna 1880 hänestä tuli lähetystön toinen sihteeri.
Vuonna 1884 Bülow toivoi saavansa siirron Lontooseen, mutta sen sijaan hänestä tuli Pietarin lähetystön ensimmäinen sihteeri. Matkalla uudelle komentopaikalleen hän vieraili pari päivää Varzinissa Bismarckin perheen luona. Bismarck selitti, että hän piti suhteita Venäjään tärkeämpinä kuin suhteita Britanniaan, josta syystä hän lähetti Bülow’n Pietariin. Bismarck itse kertoi olleensa vaikuttunut Bülow’n tyynen rauhallisesta käyttäytymisestä tämän tapaamisen aikana. Venäjällä hän toimi chargé d'affairesina (asiainhoitajana). Vuonna 1887 Bülow toivoi, että tuleva aseellinen konflikti voisi mahdollistaa puolalaisten häätämisen Saksan valtakunnan puolalaisalueilta. Bülow valitti ulkoministeriöön säännöllisesti esimiehestään suurlähettiläs Schweinitzista. Schweinitz oli kuitenkin pidetty henkilö ja valituksistaan Bülow sai häirikön maineen. Bülow pyrki myös saamaan Chlodwig zu Hohenlohe-Schillingsfürstin pois Pariisin suurlähettilään virasta, jotta hän itse tulisi nimitetyksi tilalle.
9. tammikuuta 1886 yhä asuessaan Pietarissa, Bülow avioitui Maria Beccadelli di Bolognan (arvonimiltään Marchesa di Altavilla ja Principessa di Camporeale) kanssa, jonka ensimmäinen avioliitto kreivi Karl von Dönhoffin kanssa oli päättynyt eroon. Vatikaani oli mitätöinyt liiton vuonna 1884. Prinsessa oli arvostettu pianisti ja Franz Lisztin oppilas. Hän oli Italian pääministerin Marco Minghettin tytärpuoli ja hänen äitinsä oli Rooman seurapiireissä korkealle arvostettu Donna Laura Minghetti (omaa sukua Acton). Maria oli ollut naimisissa 16 vuotta ja hänellä oli kolme lasta. Bülow’lla oli aiemmin ollut useita naissuhteita, mutta avioliiton tarkoituksena oli edistää hänen uraansa. Vuonna 1888 hänelle tarjottiin virkaa Washingtonissa tai Bukarestissa. Bülow valitsi Bukarestin, koska Maria ei halunnut matkustaa Amerikkaan ja jättää perhettään. Seuraavat viisi vuotta Bülow yritti saada asemapaikakseen Rooman, jossa hänen vaimollaan oli hyvät verkostot. Kuningas Humbert taivuteltiin kirjoittamaan kuningas Vilhelmille suosittelukirje, jossa hän ilmaisi olevansa tyytyväinen jos Bülow valittaisiin Rooman suurlähettilääksi. Näin tapahtuikin vuonna 1893.
thumb|Von Bülow, keisari Vilhelm II ja Rudolf von Valenti vuonna 1908. 21. kesäkuuta 1897 Bülow vastaanotti sähkeen, jossa häntä pyydettiin matkustamaan Kieliin tapaamaan Vilhelmiä. Matkalla hän pysähtyi Frankfurtissa vaihtamaan junaa ja keskustelemaan Philip zu Eulenburgin kanssa. Eulenburg selitti, että Vilhelm halusi uuden ulkoasian valtiosihteerin ja halusi Bülow’n ottavan viran vastaan, joka oli sama jossa hänen isänsä oli aiemmin ollut. Eulenburg opasti myös kuinka parhaiten käsitellä Vilhelmiä: keisari piti mairittelusta ja vihasi vastaan väittämistä. Bülow keskusteli aluksi Friedrich von Holsteinin kanssa, joka kertoi että vaikka hän mieluiten näki virassa sen nykyisen haltijan Adolf Marschall von Biebersteinin, Vilhelm oli päättänyt korvata hänet ja paras korvaaja olisi von Bülow. Samalla Holstein itse toivoi suurlähettilään virkaa. Valtakunnankansleri Hohenlohe, joka tunsi itsensä jo vanhaksi, halusi Bülow’n ottavan viran. Hän näki Bülow’n omana seuraajanaan. Bülow vaati Hohenlohea pysymään virassaan niin kauan kuin mahdollista.
26. kesäkuuta 1897 Bülow saapui Kieliin ja tapasi keisari Vilhelmin. Vilhelm kertoi, että uuden valtiosihteerin eräs päätehtävistä olisi varustaa maailmanluokan laivasto, joka kykenisi kukistamaan britit ilman joutumista sotaan. Bülow pyysi aikaa päätökselleen ja 3. elokuuta suostui virkaan. Miehet solmivat hyvän työsuhteen. Toisin kuin jotkut edeltäjistään, Bülow ei vastustanut koskaan Vilhelmiä vaan myötäili keisaria. Bülow käytti hyväkseen Vilhelmin huonoa muistia ja jatkuvia mielipiteenvaihdoksia toimien lähinnä omien mieltymystensä eikä Vilhelmin käskyjen mukaan.
Ulkoasian valtiosihteeri oli aiemmin Bismarckin aikana toiminut valtakunnankanslerin käskyläisenä, mutta nyt toimenkuva muuttui. Hohenlohe antoi Bülow’n hoitaa ulkopoliittiset asiat yhdessä neuvonantajansa Holsteinin kanssa. Vilhelm keskusteli valtion asioista joka aamu Bülow’n kanssa, sen sijaan valtakunnankansleria hän tapasi harvoin.
Bülow’lla oli myös paikka Preussin hallituksessa. Vaikka Vilhelm oli koko keisarikunnan johtaja, hän oli myös Preussin kuningas. Preussin ulkoministerinä Bülow oli pääosin vastuussa Vilhelmin kannattamasta Weltpolitikista, joka tähtäsi siirtokuntien laajentumiseen. Hänet toivotettiin tervetulleeksi ulkoministeriöön, sillä hän oli ensimmäinen ammattidiplomaatti ministeriössä sitten Bismarckin eron vuonna 1890. Bülow arkaili ottaa virkaa vastaan mikäli Holstein pysyisi ensimmäisenä kanslerina, sillä Holstein oli käytännössä ollut merkittävässä valta-asemassa aiempina vuosina. Holsteinia (lempinimeltään "labyrintin hirviö") pidettiin kuitenkin korvaamattomana työkokemuksensa, juonittelutaitojensa ja ilmiömäisen valtiota koskevien asioiden muistinsa ansiosta. Eulenburg oli neuvonut Bülow’ta luomaan hyvät suhteet Holsteiniin ja nämä kaksi onnistuivatkin työskentelemään yhdessä. Vuonna 1899 Bülow sai päätökseen neuvottelut, joiden ansiosta Karoliinien saaristo siirtyi Saksalle. Bülow ylennettiin kreiviksi.
Lokakuussa 1900 Bülow kutsuttiin Vilhelmin metsästysmajalle Hubertsstockiin. Siellä keisari pyysi Bülow’ta valtakunnankansleriksi ja Preussin pääministeriksi. Bülow epäili josko hän olisi paras mies tehtävään; Vilhelm myönsi, että henkilökohtaisesti hän piti enemmän Eulenburgista, mutta epäili ettei tämä ole kykenevä tehtäviin. 16. lokakuuta miehet tapasivat uudelleen Homburgissa. Vilhelm kertoi, että Hohenlohe ei enää halunnut jatkaa valtakunnankanslerina. Tällä kertaa Bülow suostui tehtävään. Valtiosihteerin paikkaa tarjottiin ensin Holsteinille, joka kieltäytyi. Virka annettiin paroni Oswald von Richthofenille, joka oli työskennellyt Bülow’n alaisena. Hänelle tehtiin selväksi, että tehtävän luonne palautuisi samaan kanslerin alaiseen rooliin, jota se oli ollut Bismarckin aikana. Holstein pysyi tärkeänä ulkopoliittisten asioiden neuvonantajana.
Valtakunnankanslerina
Bülow’n tiivis, hyvä suhde keisariin jatkui kanslerikaudella. Hän tapasi kansliassa Vilhelmin joka aamu aina kun keisari oli Berliinissä. Hänen määrätietoisuutensa Vilhelmin suosiossa pysymiseen oli huomionarvoista, jopa henkilöille jotka olivat tottuneet keisarin tapoihin. Vilhelmin taloudenhoitaja kertoi: "Kun hän vahingossa esitti keisarille vastakkaisen mielipiteen, hän pysyi hetken hiljaa ja sanoi täysin päinvastaista aloittaen 'kuten Teidän Ylhäisyytenne niin viisaasti mainitsi'.". Hän luopui tupakasta, oluesta, kahvista ja likööristä ja voimisteli 35 minuuttia joka aamu ja saattoi hyvällä säällä ratsastaa läpi Tiegartenin. Sunnuntaisin hänellä oli tapana tehdä pitkiä kävelyretkiä metsässä. Vuonna 1905 hän johti vanhaa husaarirykmenttiään Vilhelmin kunniaksi järjestetyssä paraatissa ja hänet ylennettiin kenraalimajuriksi. Vilhelm kertoi Eulenburgille vuonna 1901: "Koska minulla on Bülow, voin nukkua yöni rauhassa."
Bülow’n ensimmäinen merkittävä toimi valtakunnankanslerina oli Saksan imperialismin Kiinassa puolustaminen Saksan valtiopäiville. Bülow puolusti usein Saksan ulkopolitiikkaa ennen parlamenttia ja joutui peittelemään useasti Vilhelm II:n möhläyksiä.
Marokon kriisi
Vuonna 1903 Edvard VII vieraili Pariisissa. Ranska ja Britannia olivat olleet pitkään vihamiehiä, mutta Edvard halusi parantaa brittien suosiota Ranskassa kiertämällä maata henkilökohtaisesti. Presidentti Émile Loubet kutsuttiin vastavierailulle Lontooseen heinäkuussa. Saksassa tärkeimmät ministerit arvelivat, että tästä uudesta ystävyydestä tuskin seuraa mitään konkreettista, mutta Ranskan Lontoon suurlähettiläs Paul Cambon ja Ison-Britannian ulkoasiansihteeri markiisi Henry Petty-Fitzmaurice aloittivat vakavat neuvottelut virallisesta liittoumasta. Yhtenä osana erimielisyyksien selvittelyä Ranska suostui siihen, että se ei puutu Britannian hallintaan Egyptissä mikäli Britannia tuki Ranskan vaatimuksia Marokosta. 24. maaliskuuta 1904 Ranska virallisesti informoi Saksan suurlähettilästä uudesta anglo-ranskalaisesta konventista. Ruhtinas Radolin, suurlähettiläs, vastasi, että hän piti sopimusta puolueettomana ja oikeutettuna. Saksan lehdistö kirjoitti, että Marokko-sopimus ei vaarantanut Saksan intressejä ja Ranskan väliintulo olojen rauhoittamiseksi saattaisi edistää Saksan kauppaa. Bülow vakuutti Britannia suurlähettiläälle, että hän on mielissään nähdessään Ranskan ja Britannian sopivan erimielisyytensä. Hän kertoi valtiopäiville, että Saksa ei vastusta sopimusta ja hän ei ole huolissaan Saksan intresseistä Marokossa.
Holsteinilla oli asiasta erilainen näkemys. Marokon miehitys määriteltiin vuoden 1880 Madridin rauhansopimuksen perusteella. Sopimusosapuolia olivat Saksa, Britannia, Ranska, Italia ja Espanja. Holstein väitti, että Saksa oli sivuutettu neuvotteluissa ja Marokko oli maa, jossa Saksan vaikutus ja kauppa olivat lisääntymässä. Nämä tulisivat kärsimään Ranskan hallinnon alla. Aiemmin hän oli tyrmännyt kaikki mahdolliset sopimukset Ranskan ja Britannian välillä. Nyt Ranska tarjosi sotilasapua Marokolle saadakseen maahan järjestyksen.
Bülow vastasi kannattavansa itsenäistä Marokkoa ja rohkaisi Yhdysvaltoja sekaantumaan asiaan ja uhkaamaan Ranskaa sodalla mikäli Ranska miehittäisi maan. Hän oli nyt vakuuttunut, että uusi ystävällisyys Ranskan ja Britannian välillä oli uhka Saksalle.