Kylmä sota oli vastakkainasettelun aika, jossa kilpailivat kaksi suurvaltaa liittolaisineen, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Siinä kilpailivat myös kaksi aatesuuntaa, liberaali demokratia ja kommunismi, sekä kaksi talousjärjestelmää, lännen markkinatalousjärjestelmä ja kommunistimaiden suunnitelmatalous. Tavallisimmin sen katsotaan kestäneen toisen maailmansodan lopusta Neuvostoliiton luhistumiseen 1990-luvun alussa. Kuitenkin 1970-luvulla, liennytyksen aikana, melko yleisesti katsottiin varsinaisen kylmän sodan jo päättyneen esimerkiksi Kiinan kansantasavallan hyväksymiseen YK:n jäseneksi 1971, Yhdysvaltojen vetäytymiseen Vietnamin sodasta vuonna 1973 tai ETYKin huippukokoukseen 1975.
Kylmää sotaa ei käyty suorana sotana, vaan turvauduttiin propagandaan, vakoiluun, taloudellisiin ja poliittisiin taistelukeinoihin. Myös kulttuuri, taide ja urheilu olivat kylmän sodan aseita. Tälle vastakkainasettelulle antoivat taustan ydinaseet, joiden vuoksi suoraan yhteenottoon kahden suurvallan välillä ei haluttu ryhtyä. Näin valtataistelu siirtyi muille areenoille.
Historia
Nimitys Nimitystä “kylmä sota” käytti ensimmäisenä mahdollisesti saksalainen marxisti Eduard Bernstein vuonna 1893 kuvaamaan Euroopan valtioiden asevarustelukilpaa, jossa “ei ammuttu” mutta “vuodettiin verta”. Nykymerkityksessään kylmästä sodasta puhui ensimmäisenä brittiläinen kirjailija George Orwell 19. lokakuuta 1945 julkaistussa artikkelissaan. Termi tuli yleisemmin tunnetuksi, kun yhdysvaltalainen sijoittaja Bernard Baruch käytti sitä puheessaan vuonna 1947.
Kylmän sodan alkuvuodet 1945–1950 thumb|Toisen maailmansodan voittajavaltioiden johtajat Winston Churchill, Franklin D. Roosevelt ja Josif Stalin Jaltan konferenssissa 1945.
Kylmä sota alkoi toisen maailmansodan päätyttyä vuonna 1945. Idän ja lännen välillä oli ollut jo ennen sodan päättymistä epäluottamusta, jonka olivat aiheuttaneet muun muassa länsivaltojen ja natsi-Saksan solmima Münchenin sopimus 1938 sekä Neuvostoliiton ja natsi-Saksan solmima hyökkäämättömyyssopimus 1939. Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin oli myös katkera siitä, että Iso-Britannia ja Yhdysvallat olivat viivytelleet toisen rintaman avaamisessa Eurooppaan, minkä seurauksena Neuvostoliitto oli jätetty lähes yksin tuhoisaan sotaan Saksaa vastaan.
Toisessa maailmansodassa Neuvostoliitto ja Yhdysvallat olivat taistelleet samalla puolella akselivaltoja vastaan. Vuonna 1945 liittoutuneiden voittoon päättynyt sota jätti Eurooppaan, Aasiaan, Afrikkaan ja Lähi-itään valtatyhjiön, jota niin Neuvostoliitto kuin Yhdysvallatkin alkoivat yrittää täyttää. Kumpikin supervalta alkoi houkutella sodasta kärsineitä maita oman poliittis-taloudelliseen järjestelmänsä alle. Neuvostoliitto toi oman autoritaarisen yksipuoluejärjestelmänsä miehittämiinsä maihin sekä tuki länsimaiden kommunistipuolueita esimerkiksi Italiassa, Kreikassa ja Ranskassa. Samalla Neuvostoliitto näki kapitalistisen lännen laajentumishaluisena ja uhaksi itselleen. Länsimaissa taas Neuvostoliiton epädemokraattinen kommunismi, yksipuoluejärjestelmä ja valtiojohtoinen talousjärjestelmä nähtiin hyvin kielteisesti.
Josif Stalinin johtama Neuvostoliitto oli kärsinyt valtavasti sodasta ja oli sodan jäljiltä heikko. Maa alkoi panostaa omaan turvallisuuteensa, joten se teki pienistä naapurimaistaan, Suomea lukuun ottamatta, kommunistipuolueiden hallitseman puskurivyöhykkeen länttä vastaan. Samalla Neuvostoliitto pystyi levittämään kansainvälistä kommunismiaan maailmalle ja vastustamaan Yhdysvaltain edustamaa kapitalismia. Stalin joutui korostamaan lännen aiheuttamaa uhkaa myös sisäpoliittisista syistä, mobilisoidakseen kansakunnan ponnistelemaan yhdessä ja tukahduttaakseen toisinajattelun. Ison-Britannian pääministeri Winston Churchill käytti maaliskuussa 1946 nimitystä “rautaesirippu” kuvaamaan Eurooppaan laskeutunutta, uhkaavaa ideologista rajaa.
thumb|upright|left|Itä-Euroopan valtiot olivat joutuneet Neuvostoliiton valtapiiriin vuoteen 1948 mennessä. Neuvostoliitto asetti moneen Itä-Euroopan maahan neuvostomyönteiset kommunistihallitukset, vaikka länsimaat halusivatkin näihin maihin vapaat vaalit ja itsenäisyyden. Neuvostoliitto ei kuitenkaan tätä sallinut, joten Puola, Tšekkoslovakia, Unkari, Romania, Bulgaria ja Jugoslavia sekä Itä-Saksa muuttuivat Neuvostoliiton satelliittivaltioiksi. Aasiassa kommunismi levisi Pohjois-Koreaan ja Kiinaan, ja suuresta osasta kolonialismista vapautuvaa Aasiaa ja Afrikkaa tuli supervaltojen taistelukenttää.Cold War: The Essential Reference Guide, 2012, Pierpaoli, Paul G. Jr.: ”Causes of the Cold War”, s. xiii–xxi.
Yhdysvaltain presidentti Roosevelt vastusti eurooppalaista kolonialismia, ja Washington rohkaisi siirtomaavaltioita luopumaan imperiumeistaan. Tämän seurauksena Iso-Britannia, Ranska ja Hollanti heikkenivät, ja Yhdysvallat joutui kantamaan päävastuun länsiblokin sotilaallisesta puolustuksesta. Rooseveltin seuraaja Harry Truman veti Yhdysvaltain miehitysjoukot syvältä Manner-Euroopasta, mutta amerikkalaiset säilyttivät lentokonetukikohtia lähellä Neuvostoliiton teollisuusalueita ja pitivät sotalaivojaan Välimerellä.
Kun Saksa ja Japani oli lyöty, maailmasta oli poistunut este kommunismin leviämiselle, eikä manner-Euroopassa ollut enää yhtään vahvaa valtiota hidastamaan Neuvostoliiton laajenemista. Churchill sanoi uskovansa, että vain Yhdysvaltain ydinasemonopoli esti Neuvostoliittoa valloittamasta koko Länsi-Eurooppaa.Cold War: A Student Encyclopedia, 2008, Tucker, Spencer C.: ”Origins of the Cold War to 1950”, s. 17–26. Vielä sodan aikana Yhdysvaltain johtajat eivät olleet valmistautuneet muokkaamaan sodan jälkeistä maailmaa, vaan Washingtonissa ajateltiin, että Yhdistyneet kansakunnat voisi ratkaista sodanjälkeiset ongelmat myöhemmin.
Truman julkaisi helmikuussa 1947 “Trumanin opin”, jonka mukaan vapaita kansoja täytyy tukea omissa pyrkimyksissään luoda itse oma kohtalonsa, ja että Yhdysvallat tukee niitä vastustamaan sisäisiä tai ulkoisia alistusyrityksiä. Näin Yhdysvallat otti “maailmanpoliisin” vastuun. Yhdysvallat alkoikin tukea taloudellisesti ja sotilaallisesti maita, joita kommunismin leviäminen uhkasi sodan aiheuttaman kurjuuden keskellä, ja Marshall-apu Euroopan jälleenrakentamiseksi aloitettiin kesällä 1947. Neuvostoliitto pelkäsi lännen vaikutusvallan kasvua ja kielsi Marshall-avun valtapiirissään olleilta mailta. Marshall-avun turvin Länsi-Euroopan maat toipuivat sodasta, aloittivat talouskasvun ja taloudellisen yhdentymisen sekä välttyivät kommunistisilta vallankumouksilta.
thumb|Saksasta tuli kylmän sodan ensimmäinen näyttämö toisen maailmansodan jälkeen. Kuvassa lännen ja idän miehitysvyöhykkeet. Toisen maailmansodan rauhansopimukset allekirjoitettiin vuoden 1947 alussa. Miehitetystä Saksasta oli kuitenkin tullut idän ja lännen välinen kiistakapula, ja rauhan solmiminen liittoutuneiden päävihollisen Saksan kanssa lykkääntyi hamaan tulevaisuuteen. Keväällä 1947 Iso-Britannia ja Ranska solmivat Dunkerquessa sotilaallisen avunantosopimuksen. Ne halusivat pitää Yhdysvallat Euroopassa, Saksan aisoissa ja Neuvostoliiton poissa. Keväällä 1948 Yhdysvallat päätti jättää sotilaansa eurooppalaisten liittolaistensa tueksi. Neuvostoliitto miehitti itäistä Saksaa, ja kolme länsimaata miehitti läntistä Saksaa.Hentilä s. 962. Stalin halusi tehdä Saksasta puskurivaltion idän ja lännen väliin sekä siirtää maan koko teollisuuden Neuvostoliittoon. Länsi taas halusi Saksasta vapaan ja demokraattisen maan, josta tulisi osa kapitalistista länttä. Maa jaettiinkin kommunistiseen Itä-Saksaan ja kapitalistiseen Länsi-Saksaan, jotka yhdistyivät vasta vuonna 1990.
Neuvostoliitto saartoi keväällä 1948 lännen miehittämän Länsi-Berliinin. Länsi ei kuitenkaan luopunut kaupungista, vaan perusti ilmasillan sen huoltoreitiksi. Kriisi kesti lähes vuoden ajan, kunnes Neuvostoliitto luopui saarrosta. Berliinin saarto oli kylmän sodan kriiseistä ensimmäinen, jossa oli syytä pelätä tilanteen kärjistymistä kuumaksi sodaksi. Kriisi sinetöi Saksan kahtiajaon. Saksan liittotasavallan perustuslaki julkistettiin toukokuussa 1949 uudessa pääkaupungissa Bonnissa ja Saksan demokraattisen tasavallan perustuslaki hyväksyttiin lokakuun alussa 1949. Molemmat perustuslait oli tarkoitettu koko Saksaa varten, ja molempien tavoitteena oli Saksan jälleenyhdistyminen. Saksan liittotasavalta katsoi olevansa koko Saksan ainoa laillinen edustaja, ilmoitti pitävänsä Saksan demokraattisen tasavallan tunnustamista epäystävällisenä tekona ja kieltäytyi solmimasta diplomaattisia suhteita sellaisten maiden kanssa, jotka tunnustivat Itä-Saksan.Hentilä s. 980–981.
Neuvostoliitto torjui Yhdysvaltain ehdotuksen tuoda ydinaseet kansainväliseen hallintaan ja jatkoi omaa ydinasetutkimustaan, joka johti ensimmäiseen koeräjäytykseen syyskuussa 1949. Neuvostoliiton ydinase aloitti kylmän sodan kilpavarustelun, ja Neuvostoliiton kasvanut uhka johti Pohjois-Atlantin puolustusliitto Naton perustamiseen. Nato perustettiin Pohjois-Atlantin sopimuksen pohjalle, joka oli solmittu Yhdysvaltojen, Kanadan ja yhdentoista Länsi-Euroopan valtion välille vuonna 1949.
Länsimaat perustivat vuonna 1948 Euroopan taloudellisen yhteistyöjärjestön, ja Neuvostoliitto perusti satelliittivaltioidensa kanssa vuonna 1949 vastaavan Keskinäisen taloudellisen avun neuvoston. Lännessä perustettiin myös esimerkiksi Euroopan neuvosto ja Euroopan talousyhteisö. 1950-luvulle tultaessa itäblokki ja länsiblokki olivat linnoittautuneet omille puolilleen Eurooppaa, ja kylmän sodan ensimmäinen erä oli päättynyt pattitilanteeseen.
Kylmä sota 1950- ja 1960-luvuilla pienoiskuva|350px|Kylmän sodan rintamalinjat vuonna 1959: pienoiskuva|350px|Kylmän sodan monimutkaistuneet rintamalinjat vuonna 1980:
× Anti-kommunistisia sissejä
× Kommunistisia sissejä
× Muut konfliktit pienoiskuva|Kylmän sodan päättymisen jälkeiset rajamuutokset Euroopassa ja Keski-Aasiassa. 24 uutta valtiota syntyi.
Kylmä sota oli kireimmillään 1950- ja 1960-luvuilla. Näitä vuosikymmeniä varjostivat useat vakavat kansainväliset kriisit, mutta Stalinin kuoleman jälkeen alkoi lyhyt lientymisen kausi. Vuosina 1954–55 pidetyissä Geneven huippukokouksissa suurvallat saivat aikaan muun muassa Vietnamia koskevan sopimuksen, joka turvasi muutamaksi vuodeksi rauhan Kaakkois-Aasiaan.Hentilä s. 971.
Kylmän sodan ensimmäiset oikeat taistelut nähtiin Korean sodassa 1950–1953. Neuvostoliiton tukema ja Kim Il-sungin johtama kommunistinen Pohjois-Korea oli hyökännyt Yhdysvaltain tukemaan Etelä-Koreaan. Truman päätti lähettää Yhdysvaltain joukot tukemaan liittolaistaan, myös YK asettui Etelän tueksi, ja kommunistinen Kiina tuli Pohjoisen tueksi. Aselepo solmittiin vuonna 1953, minkä jälkeen Korea on ollut kylmän sodan loppuun asti ja myöhemminkin jaettu kommunistiseen pohjoiseen ja kapitalistiseen etelään.Cold War: A Student Encyclopedia, 2008, Tucker, Spencer C., ”Course of the Cold War (1950–1991)”, s. 29–47.
Korean sodan myötä kylmä sota levisi koko Aasiaan. Yhdysvallat alkoi tukea Ranskaa Indokiinassa, missä se taisteli kommunistista Việt Minhiä vastaan. Yhdysvalloissa Korean sota levitti kommunismin vastaista mielialaa ja jopa vainoharhaisuutta, ja johti kommunistivainoihin. Länsiblokkiin jäänyt Saksan liittotasavalta aseistettiin uudelleen. Pelko suurvaltojen välisen ydinsodan alkamisesta ja molemminpuolisesta tuhosta alkoi levitä molemmilla puolilla.
Josif Stalinin kuolema keväällä 1953 aloitti suojasään kauden Neuvostoliiton politiikassa. Kylmässä sodassa seurasi rauhallisempi vaihe, mutta vastakkainasettelu säilyi.
Ranska koki Vietnamissa häviön vuonna 1954, ja Vietnam jaettiin kommunistien hallitsemaan pohjoiseen ja lännen tukemaan etelään. Vuonna 1957–1975 käytiin Vietnamin sota, jonka Yhdysvaltain tukema Etelä lopulta hävisi. Pitkittyneellä sodalla oli suuri vaikutus Yhdysvaltain sisä- ja ulkopolitiikkaan.