Swakopmundin suomalainen yksityiskoulu oli Swakopmundissa Lounais-Afrikassa, sittemmin Namibiassa vuosina 1950–1989 toiminut yksityiskoulu, joka toimi Suomen lähetysseuran työntekijöiden lasten kouluna. Vinetan kaupunginosassa, jossa koulu sijaitsi pisimpään, Etelä-Atlantti ja Namibin autiomaa alkuvuosina kirjaimellisesti kohtasivat toisensa.

Tällaisen koulun oppilaita on usein luonnehdittu matkalaukkulapsiksi tai “kolmannen kulttuurin lapsiksi” (engl. third culture kids), sillä he eivät täysin kuulu vanhempiensa eivätkä myöskään asuinmaansa vallitsevaan kulttuuriin vaan muodostavat ikään kuin oman kulttuurinsa.

Kahta poikkeusta lukuun ottamatta kaikki koulun 110 oppilasta ovat olleet Lähetysseuran työntekijöiden lapsia. Koulun toiminta jatkui vielä Oniipassa Ambomaalla ja osin Nkurenkurussa Kavangolla vuoteen 2000 saakka. Tämän jälkeen suomalaisten lähetystyöntekijöiden lapset kävivät kansainvälistä koulua Windhoekissa.

Tausta Suomen Lähetysseura aloitti 1870 lähetystyön Ambomaalla Saksan Lounais-Afrikan pohjoisosissa. Se oli Suomen vanhimman lähetysjärjestön ensimmäinen työkenttä. Ensimmäiset lähetyssaarnaajat olivat naimattomia miehiä, ja siksi kysymys heidän lastensa koulutuksesta tuli ajankohtaiseksi vasta heidän avioitumisensa jälkeen. Martti Rautanen avioitui 1872 Frieda Kleinschmidtin kanssa ja Botolf Bernhard Björklund vuosi tämän jälkeen Frieda Kleinschmidtin vanhemman sisaren Kittyn kanssa.Seppänen 2012, s. 14.

Kun perheisiin oli syntynyt lapsia, heräsi kysymys siitä, missä he voisivat käydä koulua ja missä olosuhteissa ja ympäristössä heidän kasvatuksensa ja kasvamisensa tulisi tapahtua. Vanhemmat olivat yksimielisiä siitä, että lasten ei ollut hyvä kasvaa pakanallisen kulttuurin vaikutuspiirissä. Isät uhkasivat tulla “itse yhtäkkiä lapsiaan tuomaan kotimaahansa ennen kuin kunnioitettava Johtokunta sitä aavistaakaan”.Seppänen 2012, s. 16.

Lasten opetuksen järjestämiseksi oli useita mahdollisuuksia:Seppänen 2012, s. 12–13, 16. lasten opettaminen kotikoulussa; tämä oli tosin todettu epämieluisaksi vaihtoehdoksi ympäröivän kulttuurin vuoksi lasten lähettäminen vieraskieliseen kouluun joko asemamaassa (Lounais-Afrikka) tai jossain sen naapurimaassa (lähinnä Kapmaalla) lasten lähettäminen tai jättäminen kotimaahan sukulaisten tai tuttavien hoiviin.

Lähetysseuran johtokunta päättikin, että lapset tulisi kouluttaa Suomessa. Niinpä ensimmäiset lähetyssaarnaajien lapset, Martti ja Frieda Rautasen lapset Reinhold, Anna ja Johanna sekä Botolf Bernhard ja Kitty Björklundin poika Kalle, samoin kuin Kaarle August Weikkolinin poika Johannes Weikkolin jätettiin Suomeen kouluun kotimaanlomien yhteydessä. Myöhemmin lasten äiti saattoi jäädä heidän kanssaan kotimaahan, kun taas isä palasi työkentälle Ambomaalle. 1900-luvulle tultaessa Lähetysseuran ohjeena oli, että lapset oli tuotava Suomeen 9-vuotiaina.Seppänen 2012, s. 14–16. Joskus tästä periaatteesta kuitenkin poikettiin. Björklundien kaksi tytärtä Frieda ja Lovisa opiskelivat jonkin aikaa Reinin lähetyksen koulussa Stellenboschissa heidän äitinsä oleskellessa Kapmaalla terveydellisistä syistä. Myös erään toisen perheen lapset kävivät saksalaista koulua Karibibin kylässä hereromaalla.

Lähetysjohtaja Matti Tarkkasen vieraillessa Lounais-Afrikassa vuonna 1925 Swakopmundia harkittiin koulutuksen paikaksi, mutta tuolloin lähetystyöntekijät pelkäsivät, että lapsista siellä tulisi enemmänkin saksalaisia tai buureja kuin suomalaisia. Myös lähetysjohtaja Uno Paunun tarkastaessa työkenttää vuonna 1937 eräs vanhemmista ilmoitti pelkäävänsä tuon kaupungin kielteistä, kiihkokansallista henkeä.Seppänen 2012, s. 17–18.

Swakopmundin koulukoti (1946–1950) Lähetystyöntekijät päätyivät kuitenkin omatoimisesti siihen vaihtoehtoon, että lapset kävisivät koulua Swakopmundissa. Marja Väisälä kirjoitti vuonna 1958 julkaistussa tekstissään, että Ambomaan taikka Kavangon paikallisyhteisö ei ajanpitkään olisi ollut suomalaislapselle oikein sovelias henkinen kasvuympäristö, kun taas Swakopmund “on Ambomaalta katsoen kuin kappale Eurooppaa Afrikan mantereella”.

Vuonna 1945 lähetyssaarnaaja Juho Syrjän vaimo Anna vei lapsensa Swakopmundiin saksalaiseen koulun ja jäi itse kaupunkiin huolehtimaan lapsistaan. He olivat vuokranneet osan leskirouva Cordesin taloista, joita eräät suomalaisista remontoivat loppuvuodesta. Samaan aikaan erään toisen perheen lapset kävivät koulua Tsumebissa aivan Ambomaan eteläpuolella. Myöhemmin tämän ja muidenkin perheiden lapsia siirtyi Swakopmundiin, ja koulukotitoiminta vakiintui siellä. Koulukodin hoitajina vuorottelivat lasten äidit. Koulukieleksi oli lapsilla vaihtunut sodan lopputuloksen mukaisesti englanti. Tässä vaiheessa, joulukuussa 1946 Lähetysseuran johtokunta päätti pysyvän koulukodin perustamisesta. Samoihin aikoihin koulukoti muutti leskiruova Kaiserin omistamaan taloon, josta käytettiin nimitystä ”Sveitsiläistalo”, joka muuttui kaupungissa muotoon Finnische Mission (’Suomalainen lähetys’). Koulu toimi samassa korttelissa, talossa jossa näkyy kaksi ovea rinnakkain.Facebook, Swakopmundin koulukodin ystävät. Sittemmin ”Sveitsiläistalo” purettiin, ja sen tilalle rakennettiin hieno hotelli, Hotel Schweizerhaus. Samassa yhteydessä toimii myös Café Anton.Seppänen 2012, s. 21–23.Väisälä, Marja: ”Me rakensimme talon”. Teoksessa: Olanterä, Tuula 1974, s. 5–10.

Vuoden 1947 alusta Lähetysseuran johtajaksi tuli Tuure Vapaavuori, joka oli edellisenä vuotena palannut Angolasta Suomeen Lounais-Afrikan kautta. Hän alkoi puuhata Swakopmundiin äidinkielistä opetusta suomalaislapsille. Tarvittiin sekä opettaja että taloudenhoitaja. Opettajaksi tarjoutui maisteri Marja Väisälä, tähtieteilijä Yrjö Väisälän tytär, josta isä oli kaavaillut itselleen assistenttia Väisälä-yhtiöön. Oppilaitten vanhemmat pelkäsivät, että ”tähtitieteen maisteri” olisi liian korkeasti koulutettu opettamaan pieniä koululaisia.Seppänen 2012, s. 25–23.

Swakopmundin suomalainen koulu (1950–1989) Perustaminen Marja Väisälän saapuessa Lounais-Afrikkaan vuoden 1950 alkupuolella erimielisyydet siitä, missä koulun tulisi sijaita, heräsivät henkiin. Osa lähetystyöntekijöistä halusi koulun Ambomaalle. Motiivina oli lasten pitäminen lähellä vanhempia. Tämä olisi tosin merkinnyt 650 kilometrin koulumatkaa Kavangolla työtään tehneitten vanhempien lapsille. Myös Tsumebia ehdotettiin, sekä tarkemmin määrittelemätöntä paikka maan itäosassa, siinä toivossa, että silloin myös Tanganjikassa olleet Lähetysseuran työntekijöiden lapset olisivat voineet käydä samaa koulua. Swakopmundin valintaan vaikuttivat ennen kaikkea taloudelliset ja terveydelliset seikat. Rannikon terveellinen ja raikas ilmasto katsottiin paremmaksi lapsille kuin sisämaa. Lämpötila ylittää harvoin 20 °C:n eikä se juuri laske alle 10 °C:n. Rannikolla ei myöskään esiintynyt malariaa, amebapunatautia tai aivokalvontulehdusepidemioita, jotka Ambomaalla tappoivat paljon lapsia.Seppänen 2012, s. 27–30.

Väisälä kirjoitti 27. heinäkuuta 1950 ensimmäisen nimen oppilasmatrikkeliin Ambomaalla. Koulu aloitti siellä niin sanottuna. ”pensaskouluna” (’bush school’), johon ei tarvittu viranomaisten lupaa. Koulu muutti syyskuun puolivälissä samana vuonna Swakopmundiin, missä sen toiminta jatkui rouva Kaiserin omistaman talon alakerrassa.

Väisälä kirjoittaa alkuvaiheista seuraavasti:

Muutto Vinetaan Oppilaiden määrän kasvaessa koulun tilat kävivät ahtaiksi. Maaliskuussa 1952 Väisälä kuuli sattumalta, että kaupunkiin rakennetaan uusi Vineta-niminen kaupunginosa keskustasta pohjoiseen, ja jo toukokuussa hän valitsi sieltä tontit 69 ja 70 suomalaista koulua varten ja kuun viimeisenä päivänä allekirjoitettiin kauppakirjat näistä tonteista. Kaupunginosaan kaavoitettiin kolme etelästä pohjoiseen kulkevaa taloriviä ja suomalaisen koulun tontit sijaitsivat kauimpana rannasta autiomaan reunalla. Suomalainen koulu muutettiin The Finnish School (Pty) Ltd -osakeyhtiöksi, jonka 2 500 punnan pääoma jaettiin viiden nimellisen osakkaan kesken. Yhtiö rekisteröitiin vuoden 1953 puolivälissä. Itse rakennustyöt käynnistyivät koulun lukukauden loputtua marraskuussa 1952. Koulu- ja koulukotirakennus saatiin vuoden 1953 syyskuussa siihen kuntoon, että koulu pystyi muuttamaan uusiin tiloihin tuon kuun lopussa. Rakennustöitä johti pastori Taisto Saarinen ja siihen osallistui eri vaiheissa kahdeksan suomalaista miestä, 15 ambolaista miestä, joiden joukossa oli mm. pappisseminaarilaisia, ja muutamia koulun vanhimmista oppilaista. Suomalaisten työmiesten joukossa ei ollut yhtään rakentamisen ammattilaista. Tontille nousi myös ulkorakennus, jossa oli muun muassa sauna. Vuonna 1958 rakennettiin vielä yksi rakennus, johon tuli autotalli ja vierashuone. Koko koulu- ja koulukotikompleksi oli alun perin mitoitettu 10–12 oppilasta varten.Seppänen 1984, s. 30–32.Seppänen 2012, s. 33–37.

Koulu- ja koulukotirakennuksen piirustukset olivat Marja Väisälän käsialaa. Hän kommentoi lopputulosta näin: ”Vähän kotitekoisen näköinen talosta sitten tulikin, mutta se on viihtyisä ja tarkoituksenmukainen. Täällä oman katon alla ovat koulun työmuodotkin vasta oikein päässeet vakiintumaan.”

Väisälä oli yksi tämän koulun pitkäaikaisimmista opettajista. Hän jatkoi koulun opettajana vuoteen 1963 saakka, jolloin hän siirtyi Ambomaalle Oshigambon lukioon matematiikan ja luonnontieteitten opettajaksi maisteri Toivo Tirrosen tilalle. Siellä hän opetti vuoteen 1972 saakka, sillä Tirronen keskittyi myöhemmin ambokielen tutkimukseen ja Oshindonga-englanti–sanakirjan laadintaan. (Sanakirja ilmestyi postuumina v. 1986.) Vuonna 1972 Väisälän oli palattava kotimaahan hoitamaan heikkokuntoista äitiään.Seppänen 2012, s. 54. Koulukodin hoitajana toimi pisimpään Kirsti Asunta, 1967–1986, pois lukien kotimaanlomat.

Koulun toiminta 1950-luvulla

Väisälä kertoo, että Lounais-Afrikan kouluhallitus oli hyväksynyt suomalaisen koulun yksityiskouluksi ja että se toimi kouluhallituksen alaisuudessa. Suomalaisia oppisuunnitelmia saatiin noudattaa, sikäli kuin se Afrikassa oli mahdollista.

Koulun elämän Väisälä sanoi muistuttaneen suuren perheen elämää, kun oppilaista oli 5–10. Koulukodin hoitaja sai toimittaa äidin virkaa, kun taas koulun opettajan kontolle jäivät perheenpään velvollisuudet. Talouteen kuului myös ambolainen kotiapulainen, joka oli aina miespuolinen henkilö, sillä ambonaiset eivät saaneet tulla töihin oman alueensa, so. bantustanin ulkopuolelle.

Kaikki oppilaat istuivat samassa luokassa, riippumatta siitä, millä luokalla he periaatteessa olivat. Vanhimmat oppilaat joutuivat usein etsimään tietoa omatoimisesti, kun opettajan piti omistaa enin osa omasta ajastaan alakoululaisille.

Lapsilla oli erilaisia tehtäviä ja velvollisuuksia. Pienimmät esim. kattoivat ruokapöydän, vanhempia lapsia taas voitin lähettää asioille kauppaan tai postiin.

Swakopmundin kaupungissa asuneiden muiden lasten kanssa suomalaislapset joutuivat vain vähän tekemisiin. Tähän vaikutti se, että Vinetassa ei asunut lapsiperheitä, joten lähimmät valkoiset lapset olivat parin kilometrin päässä keskikaupungilla. Mustia lapsia kaupungissa ei liene ollut, koska mustia naisia sinne ei päästetty.

Lomille kotiin päästiin kaksi kertaa vuodessa. Swakopmundista Otjiwarongoon matkustettiin junalla, ja sieltä eteenpäin lähetyksen kuorma-auton lavalla. 1950-luvulla päällystämätön maantie Ambomaalle kulki Etoshan kansallispuiston läpi, jolloin matkalaiset saattoivat nähdä satapäisiäkin seeprojen ja antilooppien laumoja. Jos keli oli huono, saatettiin joutua yöpymäänkin tämän kuorma-automatkan aikana.

Kun oppilailla oli lomaa, ei koulukoti ollut aina tyhjillään, sillä se toimi kuumana vuodenaikana, so. joululoman aikaan, lähetystyöntekijöiden lomakotina.

1960-luvun kehitys